Lue keskustelun säännöt.
Olen työtön sosiaalityöntekijä, sillä lastensuojelu ja päihdetyö ei kiinnosta. Kysyttävää?
29.09.2018 |
Paikkakunnallani töitä olisi tarjolla tällä hetkellä lähinnä päihdetyössä ja lastensuojelussa, mutta ei kiinnosta.
Alkoholistien kanssa työskentely on kuin kantaisi säkillä valoa pimeään tupaan; mitään ei tapahdu ja jos vähän mennään eteenpäin, niin kohta tullaan rysähdyksellä monta askelta takaisin. Ei riitä enää ymmärrys ja empatia alkoholisteja kohtaan.
Itse ovat myös aiheuttaneet ison osan ongelmistaan, sitä ei jeesustelu yhteiskunnan rakenteista ja toisiinsa vaikuttavista kokonaisuuksista muuta miksikään. Alkoholismi ei ole sairaus. Itsestä se muutos lähtee ja aikuiset, elämänsä hukkaan heittäneet, moniongelmaiset densot eivät enää osaa tai pysty kelkkaa kääntämään. Tai hyvin harva pystyy. Suuri osa aivan menetettyjä tapauksia, jotka joutaisivat työkyvyttömyyseläkkeelle, turhaan niitä edes yritetään saada "kuntoutumaan", rahaa vaan menee enemmän hukkaan. Koen päihdetyön vastenmielisenä.
Lastensuojelu on raskasta ja ahdistavaa, joutuu kuuntelemaan kaikenlaista kuraa ja yrittää pysyä silti ammattimaisena. Vuoden jälkeen päätin että ei ole minun juttu. En halua ottaa näillä palkoilla niin isoa vastuuta kannettavakseni, ja vielä jatkuvassa resurssipulassa. En halua ottaa vastuuta yhdenkään lapsen hengestä enää. En ihmettele yhtään, että lastensuojeluun ei tahdota saada päteviä töihin. Siinähän ovat.
Voisin mielelläni mennä vaikka Kelaan pyörittelemään papereita ilman asiakaskontakteja, tai sairaalatyöhön.
Olen harkinnut vakavasti uudelleenkouluttautumista johonkin lunkimpaan ja paremmin palkattuun työhön, jossa ei tarvitse jatkuvasti olla tekemisissä ongelmaisten kanssa. Ei tämä ihmistyö ollutkaan minun juttu.
Muita tympääntyneitä sossuja?
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Järkkyjä käsityksiä alkoholisteista. Pysy tosiaan kaukana. Alkoholismi ON sairaus. Tämän myöntäminenhän ei tarkoita mitään hyysäämistä tietenkään.
Niin on sairaus. Minustakin järkyttäviä luuloja ap:lla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan asenne päihdeongelmaisia kertoo siitä, että on luulo, että alkoholismisairaus hoituisi puitteita kuntoon laittamalla. Eli toisin sanoen, ei todellakaan ymmärretä, mitä sairaus käsitteenä tarkoittaa, mutta yritetään silti "parantaa" ihminen huonoilta valinnoiltaan. Se on vähän sama kuin kaksisuuntaista sairastavaa ihmistä yritetään PARANTAA hallitsemalla hänen valintojaan maanisessa vaiheessa tai toisaalta masennusvaiheessa. Tämähän ei millään lailla ole sairauden hoitamista, vaikkakin ovi tukea elämänjärjestyksen pysymistä oireilevina aikoina.
Tai vastaava ajatus olisi, kun syöpäsairas on niin huonossa kunnossa, ettei kykene enää tekemään arjen askareitaan, autetaan häntä niissä. Sairaushan ei siinä muutu mihinkään.
Sosiaalityöntekijä on nyt turhautunut siihen, että hänen auttamisensa ei paranna ihmistä. Alkoholismista tai muusta päihderiippuvuudesta toipuminen tarkoittaa, että ihminen saa tarvittavaa HOITOA siihen, että hänen oma toimintakykynsä aidosti palautuu siihen, että hän (yleensä useamman vuoden hoidon jälkeen) kykenee palaamaan työelämään ja elämään aivan samanlaista elämää kuin kuka tahansa muukin. Tuolloin et enää erota, kenellä on päihdesairaus taustallaan. Tuota hoitoa ei toki anneta sosiaalityössä vaan erilaisissa kuntoutuksissa.
On sääli, että päihderiippuvaisille itselleenkään ei aina ole tarjolla tietoa siitä, mikä on hoidon ja mikä muun tuen ero, ja toistuvasti monikin voi yrittää "parantua" hakemalla apua puitteiden kuntoon laittamiseen, mutta eihän se riitä.
Ap ei ehkä hoksannut, että tulee kirjoittamaan palstalle, jossa notkuu näitä asiakkaitaan ja tietty vastaanotto on mitä on. Osa porukasta vain ulkoistaa sen oman elämän vastuun yhteiskunnalle ja sitten hirveä purkautuminen kun ei hommat hoidu. Ja käsitys elämänlaadusta tietty se, että himassa sekoilemalla pitää taata sama elintaso kun 10v kouluttautumisen ( siis peruskoulun jälkeen) ja kunnon töissä raatamisen jälkeen. Kovaa palkkaa harvemmin pelkästä hymyilystä kenellekään maksetaan. Ja ne jotka hyssyttelee, niin suosittelen asumaan hetken ja toisenkin alueella, missä näitä sankareita asuu, pk-seudulla mikä tahansa lähiö. Voi alkaa toi myötätunto hiukan kaikkomaan ja realiteetit iskemään tajuntaan, ettei siitä porukasta tule koskaan olemaan normaalielämään, jos joku yksittäinen sankari tuhansista saa itsensä kuiville..niin ei se mikään menestystarina ole ja yleensä hänkin jatkaa kokemusasiantuntijana sen jälkeen eli aika plus miinus nolla peli.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan asenne päihdeongelmaisia kertoo siitä, että on luulo, että alkoholismisairaus hoituisi puitteita kuntoon laittamalla. Eli toisin sanoen, ei todellakaan ymmärretä, mitä sairaus käsitteenä tarkoittaa, mutta yritetään silti "parantaa" ihminen huonoilta valinnoiltaan. Se on vähän sama kuin kaksisuuntaista sairastavaa ihmistä yritetään PARANTAA hallitsemalla hänen valintojaan maanisessa vaiheessa tai toisaalta masennusvaiheessa. Tämähän ei millään lailla ole sairauden hoitamista, vaikkakin ovi tukea elämänjärjestyksen pysymistä oireilevina aikoina.
Tai vastaava ajatus olisi, kun syöpäsairas on niin huonossa kunnossa, ettei kykene enää tekemään arjen askareitaan, autetaan häntä niissä. Sairaushan ei siinä muutu mihinkään.
Sosiaalityöntekijä on nyt turhautunut siihen, että hänen auttamisensa ei paranna ihmistä. Alkoholismista tai muusta päihderiippuvuudesta toipuminen tarkoittaa, että ihminen saa tarvittavaa HOITOA siihen, että hänen oma toimintakykynsä aidosti palautuu siihen, että hän (yleensä useamman vuoden hoidon jälkeen) kykenee palaamaan työelämään ja elämään aivan samanlaista elämää kuin kuka tahansa muukin. Tuolloin et enää erota, kenellä on päihdesairaus taustallaan. Tuota hoitoa ei toki anneta sosiaalityössä vaan erilaisissa kuntoutuksissa.
On sääli, että päihderiippuvaisille itselleenkään ei aina ole tarjolla tietoa siitä, mikä on hoidon ja mikä muun tuen ero, ja toistuvasti monikin voi yrittää "parantua" hakemalla apua puitteiden kuntoon laittamiseen, mutta eihän se riitä.
Sosiaalityö on muutostyötä ja mikäli muutos sosiaalityön avulla ei ole mahdollista niin sosiaalityötä ei kannata lainkaan haaskata pelkkään hyysäämiseen. Parempi olisi, jos päihdetyö lopetettaisiin sosiaalityössä ja jätettäisiin se terveydenhuollolle. Toki terveydenhuolto ei ota ellei saa päihdettä katkeamaan ensin.
Naapurissa ryypätään usein ja siellä asuu lapsia myös. Kuulen usein huutoa ja parkumista. Eipä sossutätejä kiinnosta. Olen itse asunut lastenkodissa nuorena koska minun äiti oli alkoholisti ja jouduin lastenkotiin sen takia jossa asuinkin 10 vuotta. Minun äiti ryyppäsi koko sen ajan eikä tullut kertaakaan katsomaa minua lastenkotiin. Tiedän kyllä missä jamassa on lastensuojelu ja päihdetyö suomessa. Sossutädit ei tule ennen kun puukko heiluu tai lapset on 2 viikkoa ollut yksin kotona ilman ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnassamme avoimessa lastensuojelutyöntekijän palkaksi oli laitettu 4000 e kk......
Elämänkokemus auttaa työssä, eikä vaan se että lukee jonkun ammatin ja alkaa valittaa sen raadollisuutta. Elämässä tapahtuu kaikenlaista kaikenaikaa, ja homman ydin lienee arvostaa ihmisyyttä ja sen kirjoa, ja auttaa elämän mukanaan tuomissa ongelmissa. Uupunut helposti ajattelee negatiivisesti, mutta onko monella syynä myös oma elämätön elämä? Ei osata käsittää, kun ei ole perspektiiviä, eikä nähty maailmaa, eikä osata nähdä myöskään kiitollisuutta missään. Auttamistyössähän se tarpeellisuus tekee työstä mieleisen, mutta jos tarvetta ei ole tarpeellisuuden kokemuksen saamiseksi, se ei ehkä ammattina juuri palkitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miksi susta tuntuu tolta, mutta se mitä en ymmärrä on että miksi opiskelit sosiaalityötä jos et halua työskennellä sosiaalitapausten kanssa? Tuliko yllätyksenä että siinä työssä joutuu nimenomaan tekemisiin hankalien asiakkaiden kanssa?
Ihminen voi muuttua. Nuorena ja idealismia pursuavana tehty alavalinta ei välttättä sitten johdakaan eläkeuraan. Olin kyllä kiinnostunut alasta ihan vilpittömästi ja koin opiskelun kiinnostavana. Totuus paljastui sitten työelämässä ja pikkuhiljaa kyllästyin.
Ap
Hyvin tyypillistä naisille, että opiskelu kiinnostaa ja siinä voi pärjätä, mutta työelämä onkin sitten toinen juttu. Sieltä paetaan milloin milläkin verukkeella.
Siis riittää että töissä käyttää 20 % aivokapasiteetistaan? Niin kai sitä sossuna viisasta olisikin, sen verran saappaiden ihmisten kanssa joutuu olemaan tekemisissä.