Kun masentunut läheinen ei suostu hoitoon, niin pitääkö olla tiukka?

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin lähdin hoitoon läheisen painostuksesta. Hän kertoi miten paljon haluaa että voisin paremmin ja jos siihen löytyy joku keino niin se etsittäis yhdessä. Sitten en kestäny nähdä kun läheinen itkee vieressä mun takia.

Sen jälkeen hän soitteli ja varasi ajat. Käytiinkin ekat kerrat yhdessä.

Jos edes yhden kerran suostuu lähtemään jonnekkin tosissaan hakemaan apua on iso askel vaikeessa tilanteessa.

Olen täysin samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viekä poliisit, jos toinen on rauhallinen eikö pane vastaan, ei ole harhainen tai mitään?

Voiko poliisit hakea minut (terve olen) ja viedä hoitoon, jos mies käskee?

No ei varmaan omasta asunnostasi, mutta miehesi asunnosta, jos olette eronneet.

Tässä on kyse juuri tästä: nuori on rauhallinen, ei harhainen eikä aggressiivinen, ja on kotonaan. Viekö poliisi muka?

No eikai sellaista lakia ole, jonka mukaan sukulaiset on pakko päästää omaan kotiin asumaan? Kai siinä tilanteessa poliisi auttaa, jos kotona on tunkeilija?

Ei kai omaa lasta katsota tunkeilijaksi...kirjoilla on kotona.

No se on sitten vanhempien valinta säilyttää sairasta aikuista omissa nurkissa. Jos on täysi- ikäisestä kyse, niin mikään pakko ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edes teiniä ei voi Suomen lainsäädännön mukaan pakottaa hoitoon. Nuorella on oikeus kieltää vanhemmiltaan terveystietonsa eli mitään ei voi tehdä, vaikka lapsi olisi alaikäinen. Näin se vain menee.

Jos on selkeästi itsetuhoinen niin kyllä voi.

Juuri näin, kyllä voi pakottaa.

Läheinen on uhka itselleen, joten pakkohoitomahdollisuus.

Niin saatiin hoitoon bipolaarinen omainen, joka oli käytökseltään järkyttävä maniavaiheessa, mutta omaisille helpompi masennusvaiheessa. Puhui itsemurhasta, joten onneksi  hänet saatiin psykiatriseen hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Edes teiniä ei voi Suomen lainsäädännön mukaan pakottaa hoitoon. Nuorella on oikeus kieltää vanhemmiltaan terveystietonsa eli mitään ei voi tehdä, vaikka lapsi olisi alaikäinen. Näin se vain menee.

Hoitoon voi pakottaa. Suomessa on olemassa käytössä pakkohoito.

Jos tilanne on tarpeeksi paha, niin hoitoon on todellakin pakko mennä.

He hakevat poliisin ja ambulanssin kanssa.

Potilaan ja läheisten vastaansanominen ei auta.

Suomen laki sallii pakkohoidon.

Vierailija kirjoitti:

Olen juuri tuossa tilanteessa... siis olen itse vakavasti masentunut kuten lääkäri diagnisoi viime kuussa. on masennuslääkettä, rauhoittavia lääkkeitä, ja lääke sosiaalisuuden lisäämiseen... siis muiden lääkkeiden lisäksi... Olen täysin turha ja toimimaton, en kykene kuin vaivoin juuri ja juuri perus kotiasioihin. Ajattelen paljon kuolemaa, vihaan jo senkin takia itsäni onhan mulla kumminkin kaksi hienoa isoa lasta... usein mietin kuitenkin kuinka helpottavaa olisi kuolla. Vihaan itseäni ja en ikinä haluaisi nähdä uutta päivää. SORI, HALUSIN VAAN PÄÄSTÄÄ AJATUKSEN ULOS :(

Ajattele niin, että paraneminen on pitkä prosessi, eikä sinun tarvitsekaan toipua heti. Minä uskon että paranet, kun sairauden syyt selviävät.

Vierailija kirjoitti:

Minusta myös vaikuttaa, että tässä ketjussa puhuu masennus. Se ei ole ihan realistista puhetta, vaan sairauden tuottamaa toivottomuutta. Kyllä masennukseen on hoitoja ja ne myös lopulta auttavat. Nettiin valitettavasti tallentuvat ne toivottomat ei mistään mitään puheet. harva tulee korjailemaan niitä jälkeenpäin, että kyllä se hoito tepsikin, mutta se vaati aikaa.

Näin on, tässä ketjussa on paljon masennuksen tuottamaa itsekeskeistä ajattelua: kun en kerran saanut toimivaa apua, ei kukaan koskaan voi. Se on harha. Kyllä masennukseen on toimivaa apua ja ihmiset paranevat.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuo tilanne. Lukio meinasi jäädä kesken ja lapsi oli vain vihainen ja masentunut. Läheisenä ja lapsena oleminen ai lakkaa, vaikka täaysi-ikäiseksi lain edessä tulisikin. Hain itselleni apua kriisikeskuksesta. Sain lapsenkin mukaani, vaikkei suostunut mihinkään varsinaisiin hoitoihin. Mutta tärkeää on osoittaa että ympärillä on välittäviä ihmisiä. Ja kannattaa tämä sanoa joka päivä ja tarjota apua. Ihan h*lvetin raskasta itselle, mutta tärkeää on olla läsnä ja saatavilla. Myös puhua jatkuvasti hoidon puolesta ja siitä että lääkitys helpottaisi oloa.

Hienosti toimittu!

Minulla kesti 15 vuotta, ennen kuin tajusin, että psykiatrinen hoito ei ole häväistys, vaan minulle välttämätöntä. Sitä ennen mikään ei olisi auttanut, koska en olisi kelpuuttanut hoitoa, sitoutunut siihen tai kantanut mitään vastuuta siitä. Vasta kun voimani todella lopullisesti loppuivat ja jouduin pitkälle sairauslomalle, tajusin yksin mietiskellessäni, että jos aina teen kuten ennenkin, mikään ei muut. Tuska ei lopu taikaiskusta, jos sitä on jatkunut vuosikymmeniä. Eikä se kokonaan loppunutkin, mutta sen jälkeen on ollut parempiakin jaksoja mielenterveydessäni.

Pahinta vaikeassa masennuksessa on osapuolten yksinäisyys. Masentunut itse näkee kaiken vain mustana ja kehittää kuoren ympärilleen. Sen läpi ei aina voi oikein edes keskustella, eikä sen läpi ei pääse lääkkeet eikä terapia. Vasta kun suostuu murtamaan sen kuorensa, voi hyötyä tarjotusta avusta. Masentuneen läheiset ovat yksin, koska eivät saa syvää kontaktia potilaaseen, koska sivulliset vain harvoin ymmärtävät tilanteen vakavuuden ja vaikeuden ja koska lääkäriin ei tahdo päästä ja poliklinikkojen toiminta on kohtuuttoman hidasta (Niin, vasta kaksi kuukautta olen odottanut, että lääkäri ehtii kirjoittaa B-lausunnon. Kohtahan poliklinikoilla sairastuu henkilökuntakin kohtuuttoman taakkansa vuoksi.)

En tiedä, kuinka käy, jos soittaa päivystykseen ja kertoo, että täysi-ikäinen läheinen vaikuttaisi olevan itsemurhan partaalla ja tarvitsisi välitöntä apua. Jos itse olisin läheisenä niin kamalassa tilanteessa, pitäisi sitäkin tietenkin yrittää. Siskoni yritti itsemurhaa ja ambulanssi tuli paikalle aivan viime tingassa. Hänen hengityksensä katkeili jo. Olen miettinyt, että ovatko pakkohoidon kriteerit liian tiukat. Ja toisaalta, tuo hoito näyttää olevan lähinnä lääketokkuraa viikkokausiksi. Auttaako se pitkällekään?

Vähän ohis mutta minusta masentuneet kokevat paljon painetta parantuakseen ja myös paikkaillakseen terveydenhoidon puutteita esim.lääkitys-asioissa ja vaihtuvan henkilökunnan tiimellyksessä. Puhutaan siitä miten pitää olla "tahto" parantua ja kun ensimmäinen ajatus on että haluaa mieluummin tehdä itsemurhan niin siihen päälle lävähtää syyllisyys että ei ole tarpeeksi vahva ihmisenä tai ei - ulkopuolisesta näkökulmasta - omaa tarpeeksi hoitomotivaatiota. Minä ainakin koen että minun kohdistuu paljon paineita siitä mitä minun pitäisi tehdä ja olla. Siksi olen loppupeleissä päätynyt aina katkaisemaan hoitosuhteen, koska en ole pystynyt vastaamaan vaatimuksiin tai etenemään odotetusti.

Kyllä se lääkehoito auttaa niin pitkälle, että muu hoito tulee mahdolliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta myös vaikuttaa, että tässä ketjussa puhuu masennus. Se ei ole ihan realistista puhetta, vaan sairauden tuottamaa toivottomuutta. Kyllä masennukseen on hoitoja ja ne myös lopulta auttavat. Nettiin valitettavasti tallentuvat ne toivottomat ei mistään mitään puheet. harva tulee korjailemaan niitä jälkeenpäin, että kyllä se hoito tepsikin, mutta se vaati aikaa.

Näin on, tässä ketjussa on paljon masennuksen tuottamaa itsekeskeistä ajattelua: kun en kerran saanut toimivaa apua, ei kukaan koskaan voi. Se on harha. Kyllä masennukseen on toimivaa apua ja ihmiset paranevat.

Minä en ole masentunut,vaan ollut terve jo vuosia. Parantumista hidasti väärä hoitomuoto eli lääkkeitä lääkkeiden perään. Ai ei toimi,kokeillaan toista ai ei toimi,lisätään annostusta,taas ja taas..olo vain paheni ja tuli paljon ongelmia ja oireita joita ei ollut alunperinkään. Kokoajan annettiin kuva että kyllä me auttaa,pitää vaan syödä lisää ja enemmän ja tässä ei ole mitään riskejä. Törkeää valehtelua minun mielestäni. Paranin vasta kun lopetin kaikki lääkkeet ja sain keskusteluapua. Satsasin terveellisiin elämäntapoihin ja avasin mielen lukkoja terapiassa. Suhtaudun todella varauksella nuoren ihmisen lääkitsemiseen,ihmisen jolla aivojen kehityskin on vielä kesken.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se lääkehoito auttaa niin pitkälle, että muu hoito tulee mahdolliseksi.

Siis miten sitä on niin vaikea hyväksyä että lääkkeet eivät auta kaikkia ja voivat myös pahentaa oireita?

Minä paranisin välittömästi, jos saisin lottovoiton - tai edes työpaikan.

Mutta siihen saakka haluan vain kuolla, ei tämä sadalla eurolla selviäminen kuukausittain ole enää mitään elämää, se on päättymätön painajaisuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta myös vaikuttaa, että tässä ketjussa puhuu masennus. Se ei ole ihan realistista puhetta, vaan sairauden tuottamaa toivottomuutta. Kyllä masennukseen on hoitoja ja ne myös lopulta auttavat. Nettiin valitettavasti tallentuvat ne toivottomat ei mistään mitään puheet. harva tulee korjailemaan niitä jälkeenpäin, että kyllä se hoito tepsikin, mutta se vaati aikaa.

Miksi pitää luoda tämmöisiä kiiltokuvia? Masennukseen ja moniin muihin mielenterveysongelmiin ei ole keksitty varmaa hoitokeinoa, siksi ne ei aina auta. Miksi tätä ei voida myöntää?

Se on jo myönnetty. Miksi sinä et voi myöntää, että ne joskus auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuo tilanne. Lukio meinasi jäädä kesken ja lapsi oli vain vihainen ja masentunut. Läheisenä ja lapsena oleminen ai lakkaa, vaikka täaysi-ikäiseksi lain edessä tulisikin. Hain itselleni apua kriisikeskuksesta. Sain lapsenkin mukaani, vaikkei suostunut mihinkään varsinaisiin hoitoihin. Mutta tärkeää on osoittaa että ympärillä on välittäviä ihmisiä. Ja kannattaa tämä sanoa joka päivä ja tarjota apua. Ihan h*lvetin raskasta itselle, mutta tärkeää on olla läsnä ja saatavilla. Myös puhua jatkuvasti hoidon puolesta ja siitä että lääkitys helpottaisi oloa.

En ole keskustelun aloittaja, mutta kiitos, tämä oli hyvä neuvo. Itselle apua kriisikeskuksesta, koska tämä on aivan älyttömän raskasta itselle ja vaikuttaa koko perheeseen.