Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tulin eilen vauvan kanssa synnäriltä, ja itken vaan, kun mies on niin kauhea. Mikä ihme sillä on??
25.09.2018 |
Saatiin viimein pitkään toivottu ja 2 vuotta yritetty esikoinen. Vauva on terve ja ihana. Mies muuttui jotenkin jo raskausaikana poissaolevaksi, enemmän kiinnosti baareissa juoksentelu kuin olla mun kanssa kotona. Olemme kuitenkin jo 30+ molemmat, eli ei mistään teinistä kyse. Kuitenkin ajattelin sen johtuvan jostain kriisistä joka menee ohi kun vauva syntyy.
Synnytykseen mies ei halunnut tulla, se oli mulle ihan ok, siskoni oli tukena. Mutta koko sen kolmen päivän aikana joka oltiin sairaalassa, mies ei käynyt edes katsomassa meitä. Aikoi ja aikoi tulla, aina oli joku tekosyy. Ilmeisesti oli ollut juomassa, ainakin työkaverini kertoi, että hänet oli nähty paikallisessa.
Pahinta on ollut nyt, kun tultiin kotiin. Mies on sekä mua että vauvaa kohtaan tosi kylmä ja tyly.
Ihan kuin vauva olisi hänelle jonkinlainen pettymys, en voi ymmärtää miksi. Kommentit lähinnä luokkaa "onpa omituinen tuo pää", "oudon punainen" jne. Minä hoidan vauvan yksin. Tänään pyysin, josko mies voisi laittaa aamupalaa kun imetin, tokaisi "Miks kuvittelet saavas jotain prinsessakohtelua nyt kun oot vaan pukannu itestäs ulos vähän paskaa isomman tekeleen".
Ehkä se oli olevinaan vitsi, mutta itkin.
Mies ei ole kännissä, jos olisikin, tuo käytös olisi helpompi ymmärtää. Mitä mä voin tehdä? Odottaa, että tuo vaihe menee ohi? Onko kellään täällä mitään kokemusta vastaavasta?
Niin ja kerron vielä, että miehellä ei ole (ollut ainakaan) mitään päihdeongelmaa, ja ollaan seurusteltu 6v, asuttu yhdessä 5v, ja loppuraskaudesta siitä vasta tuli tuollainen mulkku.
Kommentit (300)
Hei AP! Suuret sympatiat täältä sinulle. Vauvani on "jo" reilun vuoden ikäinen mutta muistan todella elävästi ensimmäisten päivien ja viikkojen tuntemukset, uunituoreena äitinä. Olin niin haavoilla, fyysisesti ja psyykkisesti, se pelon ja epävarmuuden ja vastuuntunnon ja rakkauden ja hädän soppa kumpusi jostakin sellaisista ydintunteista, että ilman mieheni tukea olisin luultavasti sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Rakastin vauvaa heti mutta alkutaival oli kyllä sellaista hapuilua ja kipuilua että jälkeenpäin hirvittää. Moni nainen saa homman haltuun täysin yksinkin mutta minulle se olisi ollut todella, TODELLA kova paikka.
Sinä ansaitsisit vierellesi peruskalliomaisen turvan. Miehen ja isän joka tekee kaikkensa sinun ja vauvan eteen jotta sinä ja vauva kumpikin toivutte synnytyksestä ja saatte tutustua toisiinne ja jotta imetys lähtee sujumaan (jos imetät) jne jne. Miehen kipuilu on ymmärrettävää, mutta se miten hän sitä ilmentää käytännössä, EI KÄY eikä sitä pidä ymmärtää.
Mieheni ja lapseni isä on niin viimeisen päälle perämetsien mies ja jäyhä lappalainen kuin olla voi. Raskausaikana huomasin että isäksi tuleminen otti hänen psyykensä päälle ja tulevaisuus pelotti ja ahdisti. Huomasin sen tavasta jolla hän halkoi puita pihalla. Tarpeettoman paljon ja tarpeettoman kovalla voimalla. Ehdotin hänelle kymmeniä kertoja että lähtisi kavereiden kanssa metsälle tai jonnekin kuppilaan tai mitä vain, mutta hän pelkäsi että vauva syntyy hänen poissaollessaan. (Asumme todella, todella syrjässä ja täältä on matkaa lähimpään synnytyssairaalaan (Suomen puolelle) 400km.) Aloin tietoisesti valmistella häntä kauhuskenaarioon - vauva saattaa olla koliikkinen, ryppyinen alien, jota kohtaan ei välttämättä aluksi tunne oikein mitään. Vauva saattaa huutaa putkeen 3kk ja väsymys voi tehdä meistä toisiamme kohtaan ilkeitä ja toisen naamakin saattaa jo nostaa verenpainetta. Pelkäsin että mahdolliset ongelmat vauvan kanssa olisivat hänelle liikaa, joten ajattelin että viisainta olla pessimisti: kaikki positiivinen olisi silloin plussaa.
Mieheni osoittautui kultakimpaleeksi. Sinä ansaitsisit saman, AP. Hän vaihtoi sairaalassa verisiä siteitäni (!!!) ja hääräsi imetystukiletkujen kanssa ja etsi sopivia rintakumeja synnärin varastosta jne jne. Olin joutunut hätäsektioon ja olin todella kipeä. Mies oli viikon sairaalajakson jälkeen aivan poikki valvomisesta mutta ei valittanut puolikkaalla sanallakaan. Kun kotiuduimme ja arki tasaantui, hormonit hellittivät, heräsin tajuamaan millainen suoritus tuo oli totiselta metsämieheltä. En halua retostella sillä, miten hyvä tuuri minulla kävi, vaan rohkaista sinua AP olemaan _todella_luja_. Naisen elämässä ei useinkaan tule yhtä herkkää paikkaa kuin vauvan saaminen ja jos mies ei silloin kykene olemaan tukena niin mitä sinä hänellä teet? Aivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän se näin voi olla, sillä mikään masennus tai sairaus ei anna oikeutta huonoon käytökseen
...kun kyseessä on mies. Tuore äiti sen sijaan saattaa hyvinkin olla masentunut tai uupunut, ja silloin miehen tehtävänä on ymmärtää ja tukea. Mutta miessukupuoli sen sijaan on siis tuollaisille ongelmille immuuni. Korkeintaan voi olla persoonallisuushäiriöinen 😂
Mitä hemmettiä saan lukea.
Onko nykyään mies- ja isäaines tosiaan näin heikkolaatuista? Nyt ymmärrän, etteivät pärjää armeejassa, kun eivät pärjää edes kun perheeseen tulee vauva.
Isät uupuvat ja masentuvat pelkästä ajatuksesta, kun perheeseen tulee vauva ja juuri synnyttäneen äidin pitäisi vielä paapoa ja hoivata miestä, eikä keskittyä synnytyksestä toipumiseen tai vauvan hoitoon.
Kyllä ap. ja monen muu kannattaisi laittaa mies vielä äidin helmoihin kasvamaan aikuisuutta ja vastuuta.
Normaali mies odottaisi innokkaana oman lapsensa näkemistä.
Miehesi ei ole normaalia nähnytkään, jotain on pahasti vialla, jos tämä juttu on tosi.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hemmettiä saan lukea.
Onko nykyään mies- ja isäaines tosiaan näin heikkolaatuista? Nyt ymmärrän, etteivät pärjää armeejassa, kun eivät pärjää edes kun perheeseen tulee vauva.
Isät uupuvat ja masentuvat pelkästä ajatuksesta, kun perheeseen tulee vauva ja juuri synnyttäneen äidin pitäisi vielä paapoa ja hoivata miestä, eikä keskittyä synnytyksestä toipumiseen tai vauvan hoitoon.
Kyllä ap. ja monen muu kannattaisi laittaa mies vielä äidin helmoihin kasvamaan aikuisuutta ja vastuuta.
Nättiä masennusta sairastavien sheimaamista. Muistakaa sit tasapuolisesti syyllistää myös masentuneita naisia. Heikkolaatuista ainesta, äidin helmoihin jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hemmettiä saan lukea.
Onko nykyään mies- ja isäaines tosiaan näin heikkolaatuista? Nyt ymmärrän, etteivät pärjää armeejassa, kun eivät pärjää edes kun perheeseen tulee vauva.
Isät uupuvat ja masentuvat pelkästä ajatuksesta, kun perheeseen tulee vauva ja juuri synnyttäneen äidin pitäisi vielä paapoa ja hoivata miestä, eikä keskittyä synnytyksestä toipumiseen tai vauvan hoitoon.
Kyllä ap. ja monen muu kannattaisi laittaa mies vielä äidin helmoihin kasvamaan aikuisuutta ja vastuuta.
Nättiä masennusta sairastavien sheimaamista. Muistakaa sit tasapuolisesti syyllistää myös masentuneita naisia. Heikkolaatuista ainesta, äidin helmoihin jne.
Anteeksi, mua naurattaa nämä uupuneet ja masentuneet isät, joiden lapsi on syntynyt vain muutama vuorokausi sitten ja niin uupunut, ettei jaksa käydä vaimoa sairaalassa katsomassa tai tehdä aamupalaa, kun äiti imettää vauvaa.
Mitä näille miespoloisille tapahtuisi jos joutuisivat synnyttämään ja valvomaan monta vuorokautta putkeen tai joutuisivat auto-onnettomuuteen, sairastuisi tai tulisi yhteiskunnallinen konflikti, jossa tarvittaisiin kansalaisten osaklistumista.
Kun jotkut nykyajan miehet ovat niin heikossa hapessa ja henkisessä tasossa - nehän olisi poissa tolaltaa, itkun ja uupumiksen partaalla ja kuolo korjaisi, kun mies on kuin velliä räsyissä.
Äitien masennuksen ja uupumuksen taustalla on lääketiett.faktat - hormoonolliset muutokset (raskaus ja synnytys) ja lähes poikkeuksetta liian lyhyet yöunet ja lepo.
En voi mitään, mutta hehheh... että äidin hormoonalliset muutokset nykyisin tarttuisivat myös mieheen/isään, saa kyllä hymyn huulilleni tai ainakin tarvittaisiin lisää tutkimuksia.
anok kirjoitti:
Hei AP! Suuret sympatiat täältä sinulle. Vauvani on "jo" reilun vuoden ikäinen mutta muistan todella elävästi ensimmäisten päivien ja viikkojen tuntemukset, uunituoreena äitinä. Olin niin haavoilla, fyysisesti ja psyykkisesti, se pelon ja epävarmuuden ja vastuuntunnon ja rakkauden ja hädän soppa kumpusi jostakin sellaisista ydintunteista, että ilman mieheni tukea olisin luultavasti sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Rakastin vauvaa heti mutta alkutaival oli kyllä sellaista hapuilua ja kipuilua että jälkeenpäin hirvittää. Moni nainen saa homman haltuun täysin yksinkin mutta minulle se olisi ollut todella, TODELLA kova paikka.
Sinä ansaitsisit vierellesi peruskalliomaisen turvan. Miehen ja isän joka tekee kaikkensa sinun ja vauvan eteen jotta sinä ja vauva kumpikin toivutte synnytyksestä ja saatte tutustua toisiinne ja jotta imetys lähtee sujumaan (jos imetät) jne jne. Miehen kipuilu on ymmärrettävää, mutta se miten hän sitä ilmentää käytännössä, EI KÄY eikä sitä pidä ymmärtää.
Mieheni ja lapseni isä on niin viimeisen päälle perämetsien mies ja jäyhä lappalainen kuin olla voi. Raskausaikana huomasin että isäksi tuleminen otti hänen psyykensä päälle ja tulevaisuus pelotti ja ahdisti. Huomasin sen tavasta jolla hän halkoi puita pihalla. Tarpeettoman paljon ja tarpeettoman kovalla voimalla. Ehdotin hänelle kymmeniä kertoja että lähtisi kavereiden kanssa metsälle tai jonnekin kuppilaan tai mitä vain, mutta hän pelkäsi että vauva syntyy hänen poissaollessaan. (Asumme todella, todella syrjässä ja täältä on matkaa lähimpään synnytyssairaalaan (Suomen puolelle) 400km.) Aloin tietoisesti valmistella häntä kauhuskenaarioon - vauva saattaa olla koliikkinen, ryppyinen alien, jota kohtaan ei välttämättä aluksi tunne oikein mitään. Vauva saattaa huutaa putkeen 3kk ja väsymys voi tehdä meistä toisiamme kohtaan ilkeitä ja toisen naamakin saattaa jo nostaa verenpainetta. Pelkäsin että mahdolliset ongelmat vauvan kanssa olisivat hänelle liikaa, joten ajattelin että viisainta olla pessimisti: kaikki positiivinen olisi silloin plussaa.
Mieheni osoittautui kultakimpaleeksi. Sinä ansaitsisit saman, AP. Hän vaihtoi sairaalassa verisiä siteitäni (!!!) ja hääräsi imetystukiletkujen kanssa ja etsi sopivia rintakumeja synnärin varastosta jne jne. Olin joutunut hätäsektioon ja olin todella kipeä. Mies oli viikon sairaalajakson jälkeen aivan poikki valvomisesta mutta ei valittanut puolikkaalla sanallakaan. Kun kotiuduimme ja arki tasaantui, hormonit hellittivät, heräsin tajuamaan millainen suoritus tuo oli totiselta metsämieheltä. En halua retostella sillä, miten hyvä tuuri minulla kävi, vaan rohkaista sinua AP olemaan _todella_luja_. Naisen elämässä ei useinkaan tule yhtä herkkää paikkaa kuin vauvan saaminen ja jos mies ei silloin kykene olemaan tukena niin mitä sinä hänellä teet? Aivan.
Ihana tarina :) Muista kehua miestäsi, hän on sen ansainnut <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mukavaa, että miesten masennus herättää hilpeyttä. Kyseessä kuitenkin kansantauti, joten eiköhän hihitetä vielä kerran.
Minäkin olen aivan ymmälläni ap:n kertomuksesta, se on ihan kamala ja toivon, että selviät vauvan kanssa miten vain miehen kanssa käykin. Toivottavasti hän saa apua ja palaa omaksi itsekseen, älä kuitenkaan jää katselemaan tuollaista käytöstä. Lähde sukulaisille tai ystäville jos mies ei osaa häipyä, jotta saat hoitaa vauvaa rauhassa, ota etäisyyttä mieheen, teitä ei saa kohdella noin.
Itse en ole ikinä kohdannut tuollaista ja ajattelinkin ensin, että kyseessä on provo tms. että eihän tuollaista ole. Sitten muistin, että esikoisen saadessamme hän joutui lastenosastolle ensimmäiseksi viikoksi. Siellä oli myös vanhempi nainen, joka oli juuri saanut viidennen lapsensa (tai siis se lapsihan siellä oli jos joku tuohon aikoo tarttua).
Isä kävi koko viikon aikana kerran ja oli todella humalassa. Itse en sinä päivänä saanut käydä katsomassa vauvaamme koska olin kuumeessa, vaan katselin vain käytävän ikkunasta huoneeseen. Olin aivan äimistynyt, että äiti (minä), jolla on 37,5 astetta kuumetta ei pääse immettämään vauvaansa (sain tietenkin pumpata maitoa), mutta humalainen päästetään koheltamaan kaikkien muidenkin pienten vauvojen sekaan.
Nyt vähän itsevarmempana olisin itse repinyt ukon pihalle sieltä, silloin olin nuorempi ja vain äimistynyt, että se oli henkilökunnalle ok. Mutta kävi kyllä sitä naistakin sääliksi, että on tehnyt viisi lasta tuollaiselle miehelle ja kuka niitä vanhempia lapsia hoitaa kun hän on vielä sairaalassa, tuo mieskö? Oli kyllä synkkä hetki edes todistaa sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa, että miesten masennus herättää hilpeyttä. Kyseessä kuitenkin kansantauti, joten eiköhän hihitetä vielä kerran.
Ai, niinkö on? Ja vielä voidaan kutsua kansantaudiksi, kun mies masentuu muutama päivän hartaasti toivotut lapsensa synnytyksen jälkeen ja jättää äidin pärjäämään vauvan kanssa yksin.
Tosin, ap. tapauksessa mies jaksoi kyllä bilettää ja käyttää alkoholia ja olla kavereiden seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa, että miesten masennus herättää hilpeyttä. Kyseessä kuitenkin kansantauti, joten eiköhän hihitetä vielä kerran.
Ai, niinkö on? Ja vielä voidaan kutsua kansantaudiksi, kun mies masentuu muutama päivän hartaasti toivotut lapsensa synnytyksen jälkeen ja jättää äidin pärjäämään vauvan kanssa yksin.
Tosin, ap. tapauksessa mies jaksoi kyllä bilettää ja käyttää alkoholia ja olla kavereiden seurassa.
Monesti masennus on reaktiivista ja sitä itsehoidetaan päihteillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän se näin voi olla, sillä mikään masennus tai sairaus ei anna oikeutta huonoon käytökseen
...kun kyseessä on mies. Tuore äiti sen sijaan saattaa hyvinkin olla masentunut tai uupunut, ja silloin miehen tehtävänä on ymmärtää ja tukea. Mutta miessukupuoli sen sijaan on siis tuollaisille ongelmille immuuni. Korkeintaan voi olla persoonallisuushäiriöinen 😂
Mietis nyt hetki, miten ison muutoksen naisen elimistö käy läpi parin vuorokauden aikana, siinä hormonitoiminta heittelee laidasta toiseen. Hormonit tekevät ihmiselle muulloinkin isoja muutoksia mm. murrosiässä. Lapsen syntyessä miehen hormonitoiminta ei muutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän se näin voi olla, sillä mikään masennus tai sairaus ei anna oikeutta huonoon käytökseen
...kun kyseessä on mies. Tuore äiti sen sijaan saattaa hyvinkin olla masentunut tai uupunut, ja silloin miehen tehtävänä on ymmärtää ja tukea. Mutta miessukupuoli sen sijaan on siis tuollaisille ongelmille immuuni. Korkeintaan voi olla persoonallisuushäiriöinen 😂
Mietis nyt hetki, miten ison muutoksen naisen elimistö käy läpi parin vuorokauden aikana, siinä hormonitoiminta heittelee laidasta toiseen. Hormonit tekevät ihmiselle muulloinkin isoja muutoksia mm. murrosiässä. Lapsen syntyessä miehen hormonitoiminta ei muutu.
No niinpä. Eli mikä on se mekanismi, joka tekee isälle mahdottomaksi sairastua masennukseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan kun mun tarina ap.
Erosin! Oli ihana muutos!
Ainut vaan että sossujen mielestä miehen täysin sotkussa oleva talous, rattituomiot, nykyinen päihdeongelma ym ei "vaikuta isyyteen".
Et varaudu niiden kanssa sit seuraavaan taistoon. Koska kun eroat, miestä alkaa isyys kiinnostaa.
Ai oletko sinä myös provojen väsääjä?
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa, että miesten masennus herättää hilpeyttä. Kyseessä kuitenkin kansantauti, joten eiköhän hihitetä vielä kerran.
Masentunut (mieskin) on empatiakykyinen ja yrittää olla masentuneenakin toisen tukena ja yhteistyöhaluinen, eikä jätä juuri synnytänyttä äitiä yksin, saati, että läksi kavereiden kanssa ryyppäämään tai omille teillee tai olisi ilkeä.
Ja minä ragesin miehelleni synnytyksessä kun torkahti tuoliin hetkeksi kun minuun sattui. Raukka oli valvonut vuorokauden putkeen ja en edes antanut hänen enää hieroa tai auttaa mutta ärsytti vaan niin paljon kun toinen torkahti! 😂
Porvoosta kajahtaa vähän paskaa isompi tekele.😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollainen yhtäkkinen "ilman syytä" kumpuava kylmyys kumppania kohtaan on yleensä merkki pettämisestä.
Yleensä pettävä osapuoli nimenomaan muuttuu aivan erityisen ja hämmästyttävän hyväkäytöksiseksi, kohteliaaksi, laittautuu.. :D eikös se niin mene?
Ei, vain luusereilla on omatunto.
Niin. Ja se pettäjän ajattelu menee siten että hyökkäys on paras puolustus. Ja sitte se oman käytöksensä voi perustella itselleen sillä, että se kumppani on niiiiiin ärsyttävä ja kaikin puolin huono ihminen. Siksi pettäjä ilkeilee, jotta se tuntisi että hänellä "on oikeus pettää". Toki joku petturi voi mennä toiseenkin ääripäähän.
Tämä. Pettäjä alkaa usein kylmäksi, ilkeäksi ja myös vainoharhaiseksi. Ei riitä, että pettää vaan pitää toisen itsetunto repiä riekaleiksi siinä samalla ja syyttää ja syyllistää.
Niin, petetystä tehdään syntipukki, kun se nyt on sellainen, niin eihän sen kanssa voi elää yhdessä. Jopa niin, että vaikka sitä toista naista ei olisi tullutkaan, niin se liitto oli pilalla jo ennen sitä, ei ole toisen naisen vika. Niin, ei voi ottaa vastuuta liittonsa särkemisestä, syy on jossain muualla.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei ole kokenut vastoinkäymisiä. On mustasukkainen vauvasta. Ei sinun tarvitse sietää tuollaista käytöstä. Sano miehellesi, että sinua ei kohdella huonosti. Älä suutu miehelle, vaan toimi itse oikein. Katso, ettet tee itse virheitä. Miehen on otettava vastuu omasta käyttäytymisestä.