"Pakottavatko" sinunkin ystäväsi sinut viettämään aikaa lapsensa/lapsiensa kanssa?

Itse olen YH melko rajallisella turvaverkolla. Mutta sanon kyllä aina ennen ystävien tapaamista, että pystytäänkö olemaan aikuisten kesken vai onko lapsi mukana. Koska se tietysti vaikuttaa siihen millainen tapaamisesta tulee.

Kysy ens kerralla tuleeko lapsi mukaan, niin osaat ainakin itse asennoitua siihen sitten

Vierailija kirjoitti:

Lapsiaikuisten on vaikea pitää tai hyväksyä lapsia koska he ovat itsekkin jumiutuneet sinne lapsen asteelle. En taho, että Laura tuo lapsensa tänne! Tylsää, haluan puhua Lauran kanssa aikuisten juttuja!

Tai sitten ihan oikeasti vain haluaa puhua kaverin kanssa niistä "aikuisten jutuista" tai esim. yhteisistä kiinnostuksenkohteista ilman, että vähän väliä keskustelu harhautuu Ryhmä Hauhun, siihen mitä lapsi teki tänään tarhassa/koulussa, montako yötä on vielä siihen kun joulupukki tulee, jne.

Puhumattakaan siitä, että eihän lapsen läsnäollessa voi puhella IHAN MITÄ TAHANSA, ihan jo lapsen oman kehityksen ja turvallisuudentunteen takia. Monet "aikuisten jutut" kun ovat joko liian hävyttömiä tai vain liian raadollisia lasten korville.

Eikä ainakaan minulle tapaaminen kaverin kanssa jää mieleen mukavana iltana, jos kesken parhaimpien juttujen kaveri nojaakin kohti ja kuiskaa "keskitytäänkö sittenkin vain koulu- ja työkuvioihin ja Salkkareihin, kun on kuitenkin tuo Väinö-Kristalliina nyt mukana? Voidaan joskus myöhemmin oikein ajatuksen kanssa jauhaa aikuisten juttuja."

Ja sitten se "joskus myöhemmin" ei kuitenkaan koskaan koita, kun seuraavat 1,5 vuotta se lapsi on kuitenkin joka tapaamisella mukana...

Mulla on kolme lasta ja joskus on ihan kiva tavata kavereita ilman lapsia. Ja joskus olis myöskin ihan kiva käydä kaljalla tai ravintolassa aikuisporukalla, mutta tosi harvoin onnistuu. Ehkä kaksi kertaa vuodessa.. Vois toki yrittää aktiivisemmin järjestää jotain, mutta yleensä kun saa hetken hengähdystauon niin sen haluaa käyttää nukkumiseen. Mut lapset kasvaa äkkiä ja oikeastaan mua jo pelottaa että mitä sitten kun sitä aikaa vaan on.. Ja on.. Eikä ole enää mitään velvoitteita. Tykkään kuitenkin lapsista ja heidän mukanaan tuomasta tohinasta!

Vierailija kirjoitti:

Argh, tulee mieleen yksi kaveri, jonka kanssa on useamman kerran sovittu että mennään parille viinilasilliselle, mutta sitten tapaamispaikassa odottaankin kaverin lisäksi pari muksua ja illanviettotavaksi vaihtuu jättimäisen ostoskeskuksen jätskibaari. Ei noin saa tehdä!

No joo, tuo on ihan eri tilanne kuin apn juttu. Ap ei siis ole uskaltanut edes vihjata kaverilleen, että haluaisi aikuisten aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

7-vuotias? Eikö sen ikäisen olisi voinut jättää jo muutamaksi tunniksi yksin kotiinkin? Vai onko kyseessä erityislapsi?

Meillä yhden tuttavaperheen äiti ei koskaan pääse yhteisiin illanviettoihin kun heidän pikkuinen 12v ei saa olla kotona yhtäkään minuuttia yksin. Mies voi joskus lähteä, mutta ei ennen kuin häntä on syyllistetty siitä että lähtee eikä ole tekemässä perheelle iltapalaa. En kertakaikkiaan voi käsittää miten ihmiset ajautuvat tällaisiin sairaisiin tilanteisiin.

Tai sitten hän on mieluummin lapsensa kanssa kotona? Täysi vapaus siihenkin hänellä.

Kuulostaa AP tutulta.

Itse koen nyt luopumisen tuskaa, kun ystäväpiirissäni monet ovat saaneet lapsia (itse en enkä tiedä haluanko koskaan). Lapsia ei koskaan jätetä isille hoitoon vaan tuodaan aina mukaan tapaamisiin. Tapaamisten sopiminen on hankalaa - ensin ilmoitetaan, että joo nähdään ja se on ihanaa, mutta kun lähempänä alkaa tässä tyttöporukassa tarkemmin sopimaan aikaa, niin klo 13 ei käykään kun silloin on jonkun vauvan uniaika ja klo 15 taas toisen yms.

Ja jos tapaamisen järjestäminen onnistuukin, niin ei siitä vaan tule samanlaista hauskaa ja rentouttavaa yhdessäoloa kuin ennen. Yksi vauva itkee, toisen taaperoikäistä saa vahtia koko ajan ettei sählää mitään. Ja vaikka äidit hoitaisivatkin itse lapsensa tapaamisen ajan niin eivät he keskity samalla tavalla yhteiseen keskusteluun vaan huomio on aina vähintään puoliksi lapsessa.

En ole tästä kehdannut sanoa kenellekään. Ymmärrän kyllä äitien tilanteen, mutta en tiedä näkevätkö he asiaa minun eli lapsettoman näkökannalta.

Olen äiti, mutta olen ollut myös tilanteessa, kun eka ystäväni sai lapsen minua 7 vuotta aiemmin. Olin silloin vasta 18, mutta ymmärsin että hänen elämänsä on muuttunut täysin. Ei olisi tullut mieleenkään kitistä jos näkemisillä on lapsi mukana, koska usein myös ylipäätään niiden näkemisten järkkääminen on hankalaa oli lapsia tai ei. Ollaan oltu ystäviä 2-vuotiaista saakka, eikä suotta.

Jos joku "ystävistäni" ei koskaan haluaisi nähdä lapsiani, vaikka sitten ei näkisi minuakaan.. Koska aina vaan lapsettomat tapaamiset ei onnistu töiden ym vuoksi, niin en minä sellaista ystävää edes kaipais... Eikä minulla sellaisia olekkaan, vain niitä oikeita, jotka ajattelevat muitakin kuin itseään. Puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa AP tutulta.

Itse koen nyt luopumisen tuskaa, kun ystäväpiirissäni monet ovat saaneet lapsia (itse en enkä tiedä haluanko koskaan). Lapsia ei koskaan jätetä isille hoitoon vaan tuodaan aina mukaan tapaamisiin. Tapaamisten sopiminen on hankalaa - ensin ilmoitetaan, että joo nähdään ja se on ihanaa, mutta kun lähempänä alkaa tässä tyttöporukassa tarkemmin sopimaan aikaa, niin klo 13 ei käykään kun silloin on jonkun vauvan uniaika ja klo 15 taas toisen yms.

Ja jos tapaamisen järjestäminen onnistuukin, niin ei siitä vaan tule samanlaista hauskaa ja rentouttavaa yhdessäoloa kuin ennen. Yksi vauva itkee, toisen taaperoikäistä saa vahtia koko ajan ettei sählää mitään. Ja vaikka äidit hoitaisivatkin itse lapsensa tapaamisen ajan niin eivät he keskity samalla tavalla yhteiseen keskusteluun vaan huomio on aina vähintään puoliksi lapsessa.

En ole tästä kehdannut sanoa kenellekään. Ymmärrän kyllä äitien tilanteen, mutta en tiedä näkevätkö he asiaa minun eli lapsettoman näkökannalta.

Roikut menneisyydessä ja kaipaat niitä nuoruuden rupatteluja kun saatettiin valvoa vaikka aamuun asti maailmaa parantaen. Ihan normaalia, mutta ne ajat eivät enää pelaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa AP tutulta.

Itse koen nyt luopumisen tuskaa, kun ystäväpiirissäni monet ovat saaneet lapsia (itse en enkä tiedä haluanko koskaan). Lapsia ei koskaan jätetä isille hoitoon vaan tuodaan aina mukaan tapaamisiin. Tapaamisten sopiminen on hankalaa - ensin ilmoitetaan, että joo nähdään ja se on ihanaa, mutta kun lähempänä alkaa tässä tyttöporukassa tarkemmin sopimaan aikaa, niin klo 13 ei käykään kun silloin on jonkun vauvan uniaika ja klo 15 taas toisen yms.

Ja jos tapaamisen järjestäminen onnistuukin, niin ei siitä vaan tule samanlaista hauskaa ja rentouttavaa yhdessäoloa kuin ennen. Yksi vauva itkee, toisen taaperoikäistä saa vahtia koko ajan ettei sählää mitään. Ja vaikka äidit hoitaisivatkin itse lapsensa tapaamisen ajan niin eivät he keskity samalla tavalla yhteiseen keskusteluun vaan huomio on aina vähintään puoliksi lapsessa.

En ole tästä kehdannut sanoa kenellekään. Ymmärrän kyllä äitien tilanteen, mutta en tiedä näkevätkö he asiaa minun eli lapsettoman näkökannalta.

Roikut menneisyydessä ja kaipaat niitä nuoruuden rupatteluja kun saatettiin valvoa vaikka aamuun asti maailmaa parantaen. Ihan normaalia, mutta ne ajat eivät enää pelaa. 

Mitä vikaa siinä on, että toivoisin hetkiä vain aikuisten kesken? Sitä paitsi emme ole mitään "vanhuksiakaan" vielä, olemme kaikki 26-28- vuotiaita. Minusta on normaalia, että perhe-elämän lisäksi on muutakin elämää ja toisia otetaan huomioon puolin ja toisin.

Ymmärrän, että lapset ovat mukana ajoittain, mutta onko sille tarvetta joka kerta tai onko mahdollista puhua muistakin kuin lapsista? Koen oloni välillä täysin ulkopuoliseksi kaveriporukassamme. Porukka kuitenkin haluaa pysyä kasassa ja yhdessä eivätkä äiditkään varmasti tarkoituksella halua, että minulle tulisi sellainen olo, mutta jos elämäntilanteet ovat erilaiset niin ne ovat. Kyllä aikuisten tulisi osata ajatella asioita monista eri näkökulmista.

Ymmärrän ap:ta erittäin hyvin ja ymmärrän häntä sitäkin paremmin mitä enemmän olen viettänyt aikaani kavereitteni ja heidän lastensa kanssa. Osaa en suostu enää ollenkaan tapaamaan, vaan olen aina silloin erittäin tarttuvassa kuumeessa ja vähän yskässä tai vetoan siihen, että lapsia ei voi tuoda kun käydään kaljalla. 

Ymmärrän, että lasten täytyy saada olla lapsia ja heidän kehitystasoihinsa kuuluvat erilaiset asiat, mutta eniten kismittää se nykyaikainen rajattomuus. Mistään ei voi puhua ilman, että lapsi keskeyttää koko ajan huomionhakuisesti ja varsinkin kun selväksi käy, ettei se keskeyttely johdu muusta kuin halusta varastaa show. Lapsi ohjailee kaiken aikaa aikuisia eikä aikuiset johdattele lasta, ja tuossa kohtaa mennään metsään. Jos ne jutut, joilla lapset keskeyttelisivät aikuisia olisivat edes himpun fiksua kuin tähän asti on kuultu, niin ymmärtäisin, mutta se on sellaista epäkohteliasta päälle puhumista ja yleensä aivan kuutamon pimeistä aiheista tai jostain mikä ei yleensä liity tilanteeseen tai käsiteltävään aiheeseen mitenkään. Toinen bravuuri jonka nämä kullannuput ovat äiteineen esittäneet, ovat kädetön äiti joka hiljaa hymyilee kun lapsi aloittaa koulukiusaajamaisen vieraan aikuisen mollaamisen tai huvittavalta kuullostavan huumorikampanjan. Tätä en siedä edes omiltani, joten miksi pitäisi sietää kavereiden lapsilta ja yllättäen tätä harrastavat eniten poikalapset. 

Yhden juhlista lähdin kesken pois, koska en sietänyt sitä avointa piereskelyä. Vanhemman tehtävä olisi opettaa käytöstapoja, että kahvipöytään ei tulla haisemaan eikä vielä naureskella asialle. Jos sille ei lapsi muka mahda mitään, niin lapsi viedään lääkäriin tutkimuksiin johtuuko se allergiasta vai keliakiasta tai sitten pysytellään vessassa, mutta tuota käytöstapojen täydellistä opettamattomuutta suorastaan häpeän. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:ta erittäin hyvin ja ymmärrän häntä sitäkin paremmin mitä enemmän olen viettänyt aikaani kavereitteni ja heidän lastensa kanssa. Osaa en suostu enää ollenkaan tapaamaan, vaan olen aina silloin erittäin tarttuvassa kuumeessa ja vähän yskässä tai vetoan siihen, että lapsia ei voi tuoda kun käydään kaljalla. 

Ymmärrän, että lasten täytyy saada olla lapsia ja heidän kehitystasoihinsa kuuluvat erilaiset asiat, mutta eniten kismittää se nykyaikainen rajattomuus. Mistään ei voi puhua ilman, että lapsi keskeyttää koko ajan huomionhakuisesti ja varsinkin kun selväksi käy, ettei se keskeyttely johdu muusta kuin halusta varastaa show. Lapsi ohjailee kaiken aikaa aikuisia eikä aikuiset johdattele lasta, ja tuossa kohtaa mennään metsään. Jos ne jutut, joilla lapset keskeyttelisivät aikuisia olisivat edes himpun fiksua kuin tähän asti on kuultu, niin ymmärtäisin, mutta se on sellaista epäkohteliasta päälle puhumista ja yleensä aivan kuutamon pimeistä aiheista tai jostain mikä ei yleensä liity tilanteeseen tai käsiteltävään aiheeseen mitenkään. Toinen bravuuri jonka nämä kullannuput ovat äiteineen esittäneet, ovat kädetön äiti joka hiljaa hymyilee kun lapsi aloittaa koulukiusaajamaisen vieraan aikuisen mollaamisen tai huvittavalta kuullostavan huumorikampanjan. Tätä en siedä edes omiltani, joten miksi pitäisi sietää kavereiden lapsilta ja yllättäen tätä harrastavat eniten poikalapset. 

Yhden juhlista lähdin kesken pois, koska en sietänyt sitä avointa piereskelyä. Vanhemman tehtävä olisi opettaa käytöstapoja, että kahvipöytään ei tulla haisemaan eikä vielä naureskella asialle. Jos sille ei lapsi muka mahda mitään, niin lapsi viedään lääkäriin tutkimuksiin johtuuko se allergiasta vai keliakiasta tai sitten pysytellään vessassa, mutta tuota käytöstapojen täydellistä opettamattomuutta suorastaan häpeän. 

Tuosta aikuisen vieraan kiusaamisesta. Olen itse joutunut ekaluokkalaisen kiusaamaksi muutamankin kerran. Raivostuttavaa, kun joutuu koko ajan olemaan kahvipöydässä skarppina, ettei tule nyrkin isku pimeästä kulmasta naamaan tai ammuta jollain vaahtopanos pyssyllä. Ja niistä joistakin pyssyistä lähtee se panos niin kovaa, että voisi käydä todella huonosti sen silmään saadessaan. Ja mitä tekee isä? Ei mitään muuta kuin naureskelee välillä. Ei tee mitään vaikka pyydän puuttumaan pojan käytökseen. Vapaa-painit kestää pahimmillaan tunteja. Tauotta. Puhalluttaa ajatteleminenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:ta erittäin hyvin ja ymmärrän häntä sitäkin paremmin mitä enemmän olen viettänyt aikaani kavereitteni ja heidän lastensa kanssa. Osaa en suostu enää ollenkaan tapaamaan, vaan olen aina silloin erittäin tarttuvassa kuumeessa ja vähän yskässä tai vetoan siihen, että lapsia ei voi tuoda kun käydään kaljalla. 

Ymmärrän, että lasten täytyy saada olla lapsia ja heidän kehitystasoihinsa kuuluvat erilaiset asiat, mutta eniten kismittää se nykyaikainen rajattomuus. Mistään ei voi puhua ilman, että lapsi keskeyttää koko ajan huomionhakuisesti ja varsinkin kun selväksi käy, ettei se keskeyttely johdu muusta kuin halusta varastaa show. Lapsi ohjailee kaiken aikaa aikuisia eikä aikuiset johdattele lasta, ja tuossa kohtaa mennään metsään. Jos ne jutut, joilla lapset keskeyttelisivät aikuisia olisivat edes himpun fiksua kuin tähän asti on kuultu, niin ymmärtäisin, mutta se on sellaista epäkohteliasta päälle puhumista ja yleensä aivan kuutamon pimeistä aiheista tai jostain mikä ei yleensä liity tilanteeseen tai käsiteltävään aiheeseen mitenkään. Toinen bravuuri jonka nämä kullannuput ovat äiteineen esittäneet, ovat kädetön äiti joka hiljaa hymyilee kun lapsi aloittaa koulukiusaajamaisen vieraan aikuisen mollaamisen tai huvittavalta kuullostavan huumorikampanjan. Tätä en siedä edes omiltani, joten miksi pitäisi sietää kavereiden lapsilta ja yllättäen tätä harrastavat eniten poikalapset. 

Yhden juhlista lähdin kesken pois, koska en sietänyt sitä avointa piereskelyä. Vanhemman tehtävä olisi opettaa käytöstapoja, että kahvipöytään ei tulla haisemaan eikä vielä naureskella asialle. Jos sille ei lapsi muka mahda mitään, niin lapsi viedään lääkäriin tutkimuksiin johtuuko se allergiasta vai keliakiasta tai sitten pysytellään vessassa, mutta tuota käytöstapojen täydellistä opettamattomuutta suorastaan häpeän. 

Tuosta aikuisen vieraan kiusaamisesta. Olen itse joutunut ekaluokkalaisen kiusaamaksi muutamankin kerran. Raivostuttavaa, kun joutuu koko ajan olemaan kahvipöydässä skarppina, ettei tule nyrkin isku pimeästä kulmasta naamaan tai ammuta jollain vaahtopanos pyssyllä. Ja niistä joistakin pyssyistä lähtee se panos niin kovaa, että voisi käydä todella huonosti sen silmään saadessaan. Ja mitä tekee isä? Ei mitään muuta kuin naureskelee välillä. Ei tee mitään vaikka pyydän puuttumaan pojan käytökseen. Vapaa-painit kestää pahimmillaan tunteja. Tauotta. Puhalluttaa ajatteleminenkin.

Inhoan yli kaiken tuollaista riehumista. :< 

Nosto.