elämässä jatkoajalla, parikymppinen nainen

No ei wtf. Toivon, että saat apua. <3

Oisko benji-hyppy ilman narua mitään. Huvi ja hyöty samassa. 

Sulla on liikaa aikaa ajatella. Hanki mielekäs työ ja mielekkäitä harrastuksia, joihin menee kaikki aika. Turhaa pyöritellä noita ajatuksia mielessä, koska jäät vain jumiin ja ahdistut. Jos tarpeeks tsemppaat jossain mielenkiintoisessa asiassa niin ennemmin tai myöhemmin olet hyvä siinä. Ei pidä lamaantua ja rampauttaa itseään typerillä ajatuksilla.

En nyt osaa muuta sanoa, kuin että olet liian nuori sanomaan ettei sinua ole tarkoitettu pitkäikäiseksi. Pääkoppasikaan ei ole luultavasti vielä kehittynyt täysin aikuiseksi. Kymmenen vuoden päästä saatat olla ihan muualla ja nähdä asiat ihan toisin. Ja tosiaan, elämä on hämmentävää, eikä mitään voi oikein hallita, niin se vaan on.

Joo. Tunnistan tunteen. Mulla on masennusta ja pakko-oireita ja joka päivä pelkään, että mun elämä tuhoutuu lopullisesti. Yritän koko ajan tsempata ja ajatella, että joskus vielä helpottaa. No ei helpota... Seuraava painajainen tuntuu vaanivan aina nurkan takana. Olen koko ajan huolestunut.

Olen nyt ollut hetken työtön, tähän asti ollut aktiivisesti töissä/koulussa. Joka päivä tuntuu, että tänään on se päivä kun kaikki kontrolli katoaa ja mun on pakko vain tehdä itsari. 

Monina päivinä olo on niin toivoton, että tuntuu ettei enää vaan kestä.

Minulla ei ole juurikaan ystäviä. Mies löytyy ja hän auttaa edes vähän jaksamaan.

Olen myös koko ikäni vetäynyt syrjään, en ole kokeillut samoja asioia mitä muut.

Mietin vain, mitä iloa on elää, kun päivät ovat täynnä pelkoja ja ahdistusta...

Vierailija kirjoitti:

Oisko benji-hyppy ilman narua mitään. Huvi ja hyöty samassa. 

Voi kun hyvä läppä. Ehe ehe. Ap hae apua, oikeesti! <3

Kuulostaa tutulta.

Minulla vaan on lapset ja mies. Eli olen sidottu elämään.

Yritän nauttia arjen asioista. Käyn töissä, vaikka tuntuu etten jaksaisi. Yritän olla hyvä äiti ja vaimo, enkä päästä itseäni sumuun.

Tekisi mieli samoilla metsissä, kokea jotain henkistä.. matkustaa ilman määränpäätä ja ehkä löytää jotain. Tee sinä se, kun vielä voit.

Kyllä me vielä päästään pois. Tässä on pakko olla joku juju.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Tunnistan tunteen. Mulla on masennusta ja pakko-oireita ja joka päivä pelkään, että mun elämä tuhoutuu lopullisesti. Yritän koko ajan tsempata ja ajatella, että joskus vielä helpottaa. No ei helpota... Seuraava painajainen tuntuu vaanivan aina nurkan takana. Olen koko ajan huolestunut.

Olen nyt ollut hetken työtön, tähän asti ollut aktiivisesti töissä/koulussa. Joka päivä tuntuu, että tänään on se päivä kun kaikki kontrolli katoaa ja mun on pakko vain tehdä itsari. 

Monina päivinä olo on niin toivoton, että tuntuu ettei enää vaan kestä.

Minulla ei ole juurikaan ystäviä. Mies löytyy ja hän auttaa edes vähän jaksamaan.

Olen myös koko ikäni vetäynyt syrjään, en ole kokeillut samoja asioia mitä muut.

Mietin vain, mitä iloa on elää, kun päivät ovat täynnä pelkoja ja ahdistusta...

Kiva kuulla, että jollain muullakin on samankaltaisia ajatuksia, vaikka se kamalaa onkin. Niinhän sitä sanotaan, että vinksahduksen ei täydy olla kovinkaan suuri, jos se on aivoissa. 

ap

Jos ihminen on sairastunut vakavasti  ja siitä selvinnyt, silloin ollaan jatkoajalla.

Minä olen ajatellut että jos ei olo helpota, niin sitten vaan elän täällä turhakkeena ihan kiusallaankin. Koitan tehdä niitä asioita mitkä kiinnostaa, pääasia että tekee jotain. Tulee huonoja päiviä, mutta onneksi niitä parempiakin. Ja aion kyllä vielä tehdä kaikkeni että pääsen tästä ylös, nyt just ei vaan jaksa kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Tunnistan tunteen. Mulla on masennusta ja pakko-oireita ja joka päivä pelkään, että mun elämä tuhoutuu lopullisesti. Yritän koko ajan tsempata ja ajatella, että joskus vielä helpottaa. No ei helpota... Seuraava painajainen tuntuu vaanivan aina nurkan takana. Olen koko ajan huolestunut.

Olen nyt ollut hetken työtön, tähän asti ollut aktiivisesti töissä/koulussa. Joka päivä tuntuu, että tänään on se päivä kun kaikki kontrolli katoaa ja mun on pakko vain tehdä itsari. 

Monina päivinä olo on niin toivoton, että tuntuu ettei enää vaan kestä.

Minulla ei ole juurikaan ystäviä. Mies löytyy ja hän auttaa edes vähän jaksamaan.

Olen myös koko ikäni vetäynyt syrjään, en ole kokeillut samoja asioia mitä muut.

Mietin vain, mitä iloa on elää, kun päivät ovat täynnä pelkoja ja ahdistusta...

Kiva kuulla, että jollain muullakin on samankaltaisia ajatuksia, vaikka se kamalaa onkin. Niinhän sitä sanotaan, että vinksahduksen ei täydy olla kovinkaan suuri, jos se on aivoissa. 

ap

Mietin vain, että eikö tämä koskaan hellitä. Harmittaa, koska tämä on ainoa elämäni ja se menee näin.

Olen kiitollinen monista asioista, mutta myös katkera ja surullinen monista muista.

Tätä on vaikea muiden ymmärtää. Mies yrttää kuunnella mutta onhan se hänelle kamalaa ja turhauttavaa. Kun pääsen hetkeksi "pinnalle" ja selville vesille, niin seuraava huoli ja ahdistus iskee täysillä päin naamaa.

t. viesti 5

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on sairastunut vakavasti  ja siitä selvinnyt, silloin ollaan jatkoajalla.

Niin meni käsitteet hieman sekaisin, ei ollut tarkoitus loukata ketään. Jatkoajalla yritin tuoda esille sitä, miten haluan elää ennen kuolemaani sellaista elämää, johon ei ole ollut mahdollisuutta elämäni aikana psyykkisten ongelmien takia.

ap

Elämä on oikeasti tosi lyhyt, itsemurha ei ole ratkaisu. Meillä on kaikilla syy olla täällä, koska olemme täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on sairastunut vakavasti  ja siitä selvinnyt, silloin ollaan jatkoajalla.

Niin meni käsitteet hieman sekaisin, ei ollut tarkoitus loukata ketään. Jatkoajalla yritin tuoda esille sitä, miten haluan elää ennen kuolemaani sellaista elämää, johon ei ole ollut mahdollisuutta elämäni aikana psyykkisten ongelmien takia.

ap

Tuohan kuulostaa positiiviselta, hienoa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Tunnistan tunteen. Mulla on masennusta ja pakko-oireita ja joka päivä pelkään, että mun elämä tuhoutuu lopullisesti. Yritän koko ajan tsempata ja ajatella, että joskus vielä helpottaa. No ei helpota... Seuraava painajainen tuntuu vaanivan aina nurkan takana. Olen koko ajan huolestunut.

Olen nyt ollut hetken työtön, tähän asti ollut aktiivisesti töissä/koulussa. Joka päivä tuntuu, että tänään on se päivä kun kaikki kontrolli katoaa ja mun on pakko vain tehdä itsari. 

Monina päivinä olo on niin toivoton, että tuntuu ettei enää vaan kestä.

Minulla ei ole juurikaan ystäviä. Mies löytyy ja hän auttaa edes vähän jaksamaan.

Olen myös koko ikäni vetäynyt syrjään, en ole kokeillut samoja asioia mitä muut.

Mietin vain, mitä iloa on elää, kun päivät ovat täynnä pelkoja ja ahdistusta...

Kiva kuulla, että jollain muullakin on samankaltaisia ajatuksia, vaikka se kamalaa onkin. Niinhän sitä sanotaan, että vinksahduksen ei täydy olla kovinkaan suuri, jos se on aivoissa. 

ap

Mietin vain, että eikö tämä koskaan hellitä. Harmittaa, koska tämä on ainoa elämäni ja se menee näin.

Olen kiitollinen monista asioista, mutta myös katkera ja surullinen monista muista.

Tätä on vaikea muiden ymmärtää. Mies yrttää kuunnella mutta onhan se hänelle kamalaa ja turhauttavaa. Kun pääsen hetkeksi "pinnalle" ja selville vesille, niin seuraava huoli ja ahdistus iskee täysillä päin naamaa.

t. viesti 5

Olen myös kiitollinen monista asioista ja silloin tällöin olen kokenut hyviä hetkiä ja onnellisuuttakin. Kokonaisuus vaan jää kaikkineen negatiivisen puolelle. 

ap

On, olen ollut jatkoajalla 25-vuotiaasta lähtien. Halusin aina nuorempana kuolla kaksvitosena, en nähnyt elämässä mitään järkeä enää sen jälkeen. Noh, tänä vuonna täytän 30 ja elämäni menee pskemmaksi vuosi vuodelta. En kertakaikkiaan käsitä miksi olen edes syntynyt. Elämässäni ei ole mitään hyvää.

Oikeastaan niin, että tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni. Maailma pyörii ympärilläni (ei siis silleen että omanapaisesti oon maailman keskipiste, vaan että se muu maailma vaan toimii minun ympärilläni) ja minä olen jotenkin siitä ulkona ja sivussa, vaikka periaatteessa toiminkin mukana. Sama pätee ihmissuhteisiin.

Outo tunne.

Vierailija kirjoitti:

On, olen ollut jatkoajalla 25-vuotiaasta lähtien. Halusin aina nuorempana kuolla kaksvitosena, en nähnyt elämässä mitään järkeä enää sen jälkeen. Noh, tänä vuonna täytän 30 ja elämäni menee pskemmaksi vuosi vuodelta. En kertakaikkiaan käsitä miksi olen edes syntynyt. Elämässäni ei ole mitään hyvää.

<3, vaikka eihän nämä hymiöt mitään oikeasti auta. Mitkään sanat ei auta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan niin, että tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni. Maailma pyörii ympärilläni (ei siis silleen että omanapaisesti oon maailman keskipiste, vaan että se muu maailma vaan toimii minun ympärilläni) ja minä olen jotenkin siitä ulkona ja sivussa, vaikka periaatteessa toiminkin mukana. Sama pätee ihmissuhteisiin.

Outo tunne.

Tunnistan tuon tunteen täysin...

-5

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan niin, että tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni. Maailma pyörii ympärilläni (ei siis silleen että omanapaisesti oon maailman keskipiste, vaan että se muu maailma vaan toimii minun ympärilläni) ja minä olen jotenkin siitä ulkona ja sivussa, vaikka periaatteessa toiminkin mukana. Sama pätee ihmissuhteisiin.

Outo tunne.

Niin minustakin tuntuu usein tuolta. Ehkä se tunneyhteys ja ymmärrys ihmisten kanssa jää puuttumaan. Tunne siitä, että on jollekin tärkeä ja voi olla hyödyksi. 

ap