elämässä jatkoajalla, parikymppinen nainen

Vierailija kirjoitti:

Sulla on liikaa aikaa ajatella. Hanki mielekäs työ ja mielekkäitä harrastuksia, joihin menee kaikki aika. Turhaa pyöritellä noita ajatuksia mielessä, koska jäät vain jumiin ja ahdistut. Jos tarpeeks tsemppaat jossain mielenkiintoisessa asiassa niin ennemmin tai myöhemmin olet hyvä siinä. Ei pidä lamaantua ja rampauttaa itseään typerillä ajatuksilla.

Järjellä kyllä tiedostan, että ajatukseni ovat synkkiä ja lohduttomia. Järki ja tunteet eivät vaan jotenkin kohtaa. 

ap

Kyllä mulla on tunneyhteys ja sitä rataa, mutta jotenkin vaan maailma tapahtuu mun ympärilläni. Sitten sitä jossain vaiheessa aina tuntee kuin katselisi kaikkea oman itsensä ulkopuolelta ja sekin on hämmentävää ja epätodellista, että minä olen tuollainen. Uh.

Vierailija kirjoitti:

En nyt osaa muuta sanoa, kuin että olet liian nuori sanomaan ettei sinua ole tarkoitettu pitkäikäiseksi. Pääkoppasikaan ei ole luultavasti vielä kehittynyt täysin aikuiseksi. Kymmenen vuoden päästä saatat olla ihan muualla ja nähdä asiat ihan toisin. Ja tosiaan, elämä on hämmentävää, eikä mitään voi oikein hallita, niin se vaan on.

Niin mahdollisesti olen jossain muualla tai sitten en. Kallistun viimeisin puolelle. Mutta ymmärrän pointtisi. Ihmeitä sattuu harvoin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Elämä on oikeasti tosi lyhyt, itsemurha ei ole ratkaisu. Meillä on kaikilla syy olla täällä, koska olemme täällä.

Toivoin joskus löytäväni syyn elämälleni, mutta en ole sellaista löytänyt. Toivoin elämältäni vähän jotain muutakin kuin pelkkää olemassa oloa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Oisko benji-hyppy ilman narua mitään. Huvi ja hyöty samassa. 

(:

ap

No kyllähän mä nelikymppisenä olen havahtunut siihen, että hupsista vaan, niin se meni minunkin elämäni ns. parhaat vuodet (nuori aikuisuus) siihen, että menin naimisiin väärän ihmisen kanssa, sain pari lasta, erosin. Avioliiton lähtiessä alamäkeen "roikuin" mukana ja odotin parempaa, että kyllä tämä vielä tästä. No ei se siitä. Ero tuli ja hyvä niin. Yksinhuoltajuuden aikana olen vaan elänyt palkkapäivästä toiseen, pitääkseni itseni ja lapseni ruuassa ja vaatteissa ja katon alla. Kaiken aikaa vaan selviytyen. Oman väsymyksen kanssa joka päivä eläen. Selitellen toimintaani, että lapsilleni vaan parasta (omien mahdollisuuksien puitteissa) haluten. No niin. Mulla ja lapsilla ei ole kovin läheistä tunnesidettä, etenkin vanhempi on minulle kovin vieras. Siis rakkaita he ovat ja haluan huolehtia heistä. Mutta meillä ei ole paljoa yhteistä. Lapset menee omia menojaan, minä kykin vapaa-ajat kotona. Lapsille koetan edes vähän tarjota mahdollisuuksia, itseeni en rahaa käytä. Kaikkensa tehneenä, tuntuu se minustakin pahalta kun lapsi selittää, että kaveri perheineen läksi just Lappiin vaeltamaan ja kalastamaan, voi kun mekin joskus lähdettäis. Kun vanhempi kysyy, että kun ensin käyn autokoulun, saanko oman auton. No et, itse autokoulukin maksaa aika ison loven mun tiliini. Mutta joo. Aikoinaan tein vääriä valintoja ja mulle ei ole hirveästi tullut mahdollisuuksia tilannetta korjatakaan. Kunhan vaan elän tässä ja roikun mukana.

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän mä nelikymppisenä olen havahtunut siihen, että hupsista vaan, niin se meni minunkin elämäni ns. parhaat vuodet (nuori aikuisuus) siihen, että menin naimisiin väärän ihmisen kanssa, sain pari lasta, erosin. Avioliiton lähtiessä alamäkeen "roikuin" mukana ja odotin parempaa, että kyllä tämä vielä tästä. No ei se siitä. Ero tuli ja hyvä niin. Yksinhuoltajuuden aikana olen vaan elänyt palkkapäivästä toiseen, pitääkseni itseni ja lapseni ruuassa ja vaatteissa ja katon alla. Kaiken aikaa vaan selviytyen. Oman väsymyksen kanssa joka päivä eläen. Selitellen toimintaani, että lapsilleni vaan parasta (omien mahdollisuuksien puitteissa) haluten. No niin. Mulla ja lapsilla ei ole kovin läheistä tunnesidettä, etenkin vanhempi on minulle kovin vieras. Siis rakkaita he ovat ja haluan huolehtia heistä. Mutta meillä ei ole paljoa yhteistä. Lapset menee omia menojaan, minä kykin vapaa-ajat kotona. Lapsille koetan edes vähän tarjota mahdollisuuksia, itseeni en rahaa käytä. Kaikkensa tehneenä, tuntuu se minustakin pahalta kun lapsi selittää, että kaveri perheineen läksi just Lappiin vaeltamaan ja kalastamaan, voi kun mekin joskus lähdettäis. Kun vanhempi kysyy, että kun ensin käyn autokoulun, saanko oman auton. No et, itse autokoulukin maksaa aika ison loven mun tiliini. Mutta joo. Aikoinaan tein vääriä valintoja ja mulle ei ole hirveästi tullut mahdollisuuksia tilannetta korjatakaan. Kunhan vaan elän tässä ja roikun mukana.

Olet varmasti ihana vanhempi, kun laitat lapsesti tuolla lailla etusijalle ja välität heistä <3. Itselläni ei moisesta ole juurikaan kokemusta. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on oikeasti tosi lyhyt, itsemurha ei ole ratkaisu. Meillä on kaikilla syy olla täällä, koska olemme täällä.

Toivoin joskus löytäväni syyn elämälleni, mutta en ole sellaista löytänyt. Toivoin elämältäni vähän jotain muutakin kuin pelkkää olemassa oloa.

ap

Näin masennustakin sairastaneena voisin kommentoida että ajatuksesi pohjautuvat luultavammin sairaudesta, ei todellisuudesta. Elämä on rankkaa terveenäkin, joten henkisten ongelmien kanssa se voi välillä tuntua täysin uuvuttavalta. Yritä saada pohdinnoillesi apua, esimerkiksi terapiasta - se on auttanut minua valtavasti. Tuo "elämän tarkoitus" on minullakin edelleen selvittämättä, mutta tällä hetkellä keskityn hyvän elämän elämiseen ja nautintoon. Ehkä myöhemmin koen että lasten hankinta olisi ajankohtaista.

Uskon että omat tämänhetkiset tuntemukset liittyvät tiettyyn ikäkriisiin. Alussa lapsena sitä ajatteli "sitkun" siitä että pääsisi peruskoulusta ulos; tämän jälkeen ajatteli "sitkun" opinnoistaan ja että valmistuisi ja saisi ammatin. Nyt olen valmistunut ja ammatissa, mutta tulevaisuudessa ei enää ole ns. merkittäviä virstanpylväitä jotka "pitäisi" ohittaa. Minun pitää siis keksiä muuta sisältöä elämälleni ja oppia nauttimaan tämänhetkisestä tasaisuudesta.

Onnea matkaan :) Kaikki järjestyy!