Sinkku pohtii: pitäisikö mieluummin tyytyä epätyydyttävään kumppaniin kuin jäädä yksin?

Itse en ainakaan kykenisi olemaan ihmisen kanssa jonka kanssa en haluaisi olla. Olisi ahdistavaa ja johtaisi hyvin äkkiä siihen että vain välttelisin sen seuraa eikä silloin tietenkään suhteesta oikein mitään tulisi.

Taas sama aloitus.

Kyllä sitä toinen aistii, jos olet suhteessa ”vain koska täytyy”, se on myös aika loukkaavaa. Ole mielummin yksin.

Lähde rakentamaan omaa elämääsi niin, että sinulla on yksineläjänä hyvä olla. Silloin sieltä löytyy jossakinvaiheessa todennäköisemmin se sopiva ja mieluinen kumppanikin, jos suhteen haluat. Kaikkein pahin virhe on ottaa joku ihan kiva saati epämieluisa ihan vain siksi, että haluaa suhteen ja perheen.

Moni tyytyy, mutta se on virhe! Elin itse 8 vuotta sinkkuna pidemmän suhteen jälkeen ja ei vain löytynyt ketään naista. Sitten kyllästyin yksin olemiseen ja seksin puutteeseen. Aloitin suhteen muuten ihan miellyttävän naisen kanssa, mutta ei ollut mitään perhosia vatsassa missään vaiheessa. Jaksoin kaksi kuukautta ja lopetin jutun. Ei nainenkaan ollut täysillä mukana joten kukaan ei loukkaantunut. Suhdetta voisi kuvailla sanalla "plaah".

Tällä palstalla vastaus riippuu täysin siitä kumpaa sukupuolta olet.

Miten ihmeessä tyydytään epätyydyttävään? Ajattelisit nyt gallup-tutkija vähän. Ihan kieltäsi.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kykenisi olemaan ihmisen kanssa jonka kanssa en haluaisi olla. Olisi ahdistavaa ja johtaisi hyvin äkkiä siihen että vain välttelisin sen seuraa eikä silloin tietenkään suhteesta oikein mitään tulisi.

Jep. Nuorena ajauduin tällaiseen suhteeseen, koska oli mukava tyyppi (kaverini) mutta se kipinä puuttui. Ajattelin, että kyllä se siitä syttyy. No ei syttynyt, ja suhde alkoi ahdistamaan hyvinkin pian ja päättyi. Eli ainakaan minulle tuo ei toiminut edes kivan tyypin kanssa.

Ei parisuhteen tarvitse olla sen ihmeellisempi, kuin muutkaan ihmissuhteet. Ihmeellisin suhde on suhde omiin lapsiin. Jos olisin nuori, laittaisin tärkeysjärjestyksen rakkaussuhde ensin ja lapset sitten, mutta jos biologinen lasten saanti ikäni alkaisi käydä vähiin, nostaisin lapset etusijalle. Sinkkuuden suuntaan voisin rakentaa elämääni vasta, kun lapset olisivat isoja. Rakkaudella on aina kaksi puolta. Se hienoinkin eroottinen voi kadota, muussa elämän melskeessä, mutta äitiys/isyys säilyy. Voi säilyä myös sen hienon rakkauden pohjavire, vaikka pintaan se ei enää pääsisikään. Yksi elämä! Rakkaudessa iso osa on salaa itsekkäitä, mutta marttyyriuteen taipuvaiset eivät  sisäistä omaa itsekkyyttään, vaan ahnehtivat keinoja kaihtamatta vain lisää itselleen. Hyvä ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Ei parisuhteen tarvitse olla sen ihmeellisempi, kuin muutkaan ihmissuhteet. Ihmeellisin suhde on suhde omiin lapsiin. Jos olisin nuori, laittaisin tärkeysjärjestyksen rakkaussuhde ensin ja lapset sitten, mutta jos biologinen lasten saanti ikäni alkaisi käydä vähiin, nostaisin lapset etusijalle. Sinkkuuden suuntaan voisin rakentaa elämääni vasta, kun lapset olisivat isoja. Rakkaudella on aina kaksi puolta. Se hienoinkin eroottinen voi kadota, muussa elämän melskeessä, mutta äitiys/isyys säilyy. Voi säilyä myös sen hienon rakkauden pohjavire, vaikka pintaan se ei enää pääsisikään. Yksi elämä! Rakkaudessa iso osa on salaa itsekkäitä, mutta marttyyriuteen taipuvaiset eivät  sisäistä omaa itsekkyyttään, vaan ahnehtivat keinoja kaihtamatta vain lisää itselleen. Hyvä ihminen?

Hyi helvetti. En kyllä enää tässä iässä aio parisuhdetta edes harkita, jos naiset ovat noin kieroja.

m36

Kannattaa miettiä haluaisitko itse olla rakastamallesi ihmiselle pelkkä hätävara. Että ollaan nyt tuon kanssa kunnes parempaa on näköpiirissä.

Mites ne ketkä tapaa 16v ja on 40v vuotta yhdessä. Eiköhän siinä ole vaan sopeuduttu ja muovauduttu sopiviksi ajan kuluessa. Kait se suhde on aina sellaista vääntämistä ainakin alussa.

Jos ja kun ap on niin sanottu "snäll man" kuten 99% täällä palstalla parisuhteen puutteesta valittavista on, niin ei hänelle oikeasti ole mahiksia muihin kuin niihin ilkeäluonteisiin sidukasta tykkääviin voimakkaasti ylipainoisiin yksinhuoltajaäiteihin. Eli joko hän tyytyy siihen mitä voi realistisesti saada, tai sitten on koko ikänsä ilman naisen kosketusta ja jää myös lapsettomaksi. Vaikea valinta.

Vierailija kirjoitti:

Jos ja kun ap on niin sanottu "snäll man" kuten 99% täällä palstalla parisuhteen puutteesta valittavista on, niin ei hänelle oikeasti ole mahiksia muihin kuin niihin ilkeäluonteisiin sidukasta tykkääviin voimakkaasti ylipainoisiin yksinhuoltajaäiteihin. Eli joko hän tyytyy siihen mitä voi realistisesti saada, tai sitten on koko ikänsä ilman naisen kosketusta ja jää myös lapsettomaksi. Vaikea valinta.

Eiks ap ole nainen??

Avaa vähän tuota "epätyydyttävää kumppania" ? Millä lailla on epätyydyttävä, sängyssä vai yhteisten arvojen osalta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kykenisi olemaan ihmisen kanssa jonka kanssa en haluaisi olla. Olisi ahdistavaa ja johtaisi hyvin äkkiä siihen että vain välttelisin sen seuraa eikä silloin tietenkään suhteesta oikein mitään tulisi.

Jep. Nuorena ajauduin tällaiseen suhteeseen, koska oli mukava tyyppi (kaverini) mutta se kipinä puuttui. Ajattelin, että kyllä se siitä syttyy. No ei syttynyt, ja suhde alkoi ahdistamaan hyvinkin pian ja päättyi. Eli ainakaan minulle tuo ei toiminut edes kivan tyypin kanssa.

Ei mullakaan toininut, meni vaan vuosia elämästä hukkaan. Mies vielä syyllisti "olen niin hyvä ja kunnollinen, kyllä mua pitää rakastaa". Olin tyhmä enkä eronnut ajoissa.

En minäkään haluaisi olla ns. väärän ihmisen kanssa parisuhteessa, parempi yksin kuin surkeassa suhteessa. Itselle ainakin pointti olla parisuhteessa on, että rakastumisen jälkeenkin välillänne on rakkautta ja kiintymystä, olette toisillenne hyvät kumppanit ja usein myös toistenne parhaat ystävät.

Itse olin tajuttoman onnekas kun tapasin mieheni yhteisen kaverin synttäreillä, en tiedä olisinko sinkku jos ei oltaisi tavattu. Ihan ihmisestä riippuu kuinka paljon kaipaa parisuhdetta ja rakkautta, huono parisuhde on tietenkin sikkuutta huonompi vaihtoehto, sehän on oikean kumppanin löytämisen esteenä. Tietenkin parisuhteen ongelmissa jokainen pari miettii saadaanko ongelmat ratkaistua ja onko suhde sen arvoinen, eikä parisuhteen tarvitse olla edes kaikkien toiveissa.

Mutta siis hyvää parisuhdetta kannatta tavoitella eikä ihan kenen kanssa ryhtyä suhteeseen. Vaikea noilla tiedoilla sanoa haluatko olla lopun elämääsi sinkku vai saada hyvä parisuhteen.

Epätyydyttävä on liian lavea määritelmä, kuvaile lisää. Ei minunkaan nykyinen puoliso tajuntaa alussa räjäyttänyt eikä suurempia kipinöitä lennellyt. Ajan saatossa tuosta on tullut rakkain, enkä luopuisi mistään hinnasta. Seksikin on parantunut vuosi vuodelta ja nyt se todella hyvää! Valitsinko siis epätyydyttävän?

Kysymys on vähän epäselvä, ainakin itselleni. Suuressa osassa maailmaa solmitaan järkiavioliittoja, jotka kuitenkin ovat suurimmaksi osaksi todella onnellisia ja hyviä liittoja. Niinkuin joku joskus sanoi, hyvään suhteeseen tarvitaan molemminpuolista tahtoa. Tämä ei ole toki länsimainen tapa, mutta pieni totuudensiemen siinä piilee: pitkissä liitoissa ei ole kyse pelkästään vahvoista tunteista ja jatkuvasta palavasta rakkaudesta. Suurin osa suhdetta on arkea.

Tyytymisestä kun puhutaan niin en kuitenkaan kannustaisi ketään tyytymään suhteeseen missä on fyysistä tai henkistä väkivaltaa; missä keskeiset arvot eivät kohtaa lainkaan; missä ei ole molemminpuolista kunnioitusta. Mikäli koet vastenmielisyyttä jotain henkilöä kohtaan, ei hän todellakaan ole kumppaniainesta sinulle.

Sen sijaan moni yksineläjä valittaa kumppanin puutteesta, kun todellisuudessa haaveet ovat epärealistisia. Jos käsite rakkaudesta on syntynyt disneyleffoista ja harlekiiniromaaneista, ei ole ihme mikäli se komea ja rikas mies ei ikinä muutakaan naapuriin ja tule oven taakse ruusukimpun kanssa. Rakkauden ei tarvitse syttyä palavasti ensitapaamisella eikä parisuhde ole aina helppoa ja auvoisaa. Jokaisessa suhteessa on ongelmia ja arkea, eikä niitä kannata pakoilla.

Itse en usko siihen että olisi se "yksi oikea" kumppani jokaiselle. Useat meistä voivat kokea viehtymystä useaankin henkilöön, mutta se onko henkilö kumppaniainesta, selviää kun tutkailee yhteisiä arvoja, haaveita elämälle ja harrastuksia. En ikinä seurustelisi täysin epäsopivan ihmisen kanssa, mutta kohtuusopivia löytyy kyllä myös. Täytyy vain oppia näkemään ihmisissä ne tärkeät puolet jotka ratkaisevat.

Vierailija kirjoitti:

Mites ne ketkä tapaa 16v ja on 40v vuotta yhdessä. Eiköhän siinä ole vaan sopeuduttu ja muovauduttu sopiviksi ajan kuluessa. Kait se suhde on aina sellaista vääntämistä ainakin alussa.

Itse tapasin mieheni 20 v ja ollaan oltu 30 v yhdessä. Oltiin aluksi mielettömän rakastuneita ja ei tosiaankaan suhteen alku ollut mitään vääntämistä vaan ihmeellistä ja ihanaa. Opiskeltiin, matkustettiin, elettiin huolettomana. Sitten saatiin muksut ja kyllä siinä lapsiperheen arjessa oli ne vaikeimmat ja tiukimmat sopeutumisen hetket. Kyllä siinä välillä uupuneena mietti, että onko mitään järkeä tässä touhussa. Kuitenkin molemmilla oli tahto jatkaa yhdessä ja vaikeistakin ajoista srlvittiin. Varmaan tässä on yhteen kasvettu, mutta en pitäisi kovinkaan lupaavana jos alusta asti on jotenkin vaikeaa ja vääntöä.

Vierailija kirjoitti:

Lähde rakentamaan omaa elämääsi niin, että sinulla on yksineläjänä hyvä olla. Silloin sieltä löytyy jossakinvaiheessa todennäköisemmin se sopiva ja mieluinen kumppanikin, jos suhteen haluat. Kaikkein pahin virhe on ottaa joku ihan kiva saati epämieluisa ihan vain siksi, että haluaa suhteen ja perheen.

Tästä viimeksi mainitusta on kokemusta, eikä siitä mitään tullut.

Vain murheita ja ikäviä muistoja.

Nyt yksineläjänä elämä on tasapainoista ja nautittavaa.