Lue keskustelun säännöt.
Taas kerran: vanhempien vaikea suhde isovanhempiin?
16.09.2018 |
Tästä asiasta on täällä keskusteltu paljon aiemmin ja olen keskusteluja lukenut ja niihin osaa ottanutkin, mutten halua "kaapata" toisten ketjuja, kun oma tapaukseni on hieman erilainen. Eli vaikea isovanhempi-vanhempi -suhde, pitkä ja monimutkainen selostus tulossa (sori ja kiitos, jos jaksat lukea ja kommentoida).
Me vanhemmat olemme turhautuneita tilanteeseen, jossa koemme, että joudumme perustelemaan valintamme ja tapamme, jopa ihan ne kaikista yksityisimmät asiat. Tai sitten joudumme ärähtämään, koska yhtään nätimpi sanominen ei toimi. Jatkuva pyytämättä neuvominen ja tapojemme kyseenalaistaminen tuntuu luottamuksen puutteelta. Kaikista asioista nostetaan esiin vain ne mahdolliset negatiiviset puolet ja ongelmat, ja siitä meidän pitäisi osata päätellä, että hän pitää meitä aikuisina, fiksuina vanhempina ja luottaa päätöksiimme. Tiedämme toki intention olevan hyvä, mutta sanomistemme ja kokemustemme vähättely hiertää, etenkin kun näitä asioita koko ajan kasaantuu lisää. Ja jos tuomme esiin pahan mielemme, vika on meidän epävarmuudessamme, yliherkkyydessämme tai missä ikinä.
Mummo taas kokee olevansa meidän silmissä kelpaamaton isovanhemmaksi, koska hänen kokemuksensa mukaan tahalleen tulkitsemme kaiken hänen sanomansa negatiivisena ja mikään ei kelpaa. Kysyttäessä ei kuitenkaan suostu sanomaan mitään, mitä olisimme sanoneet väärin tai missä olisimme häntä ylipäänsä kritisoineet. Lukuun ottamatta tietysti sitä, että olemme suoraan kertoneet pahoittaneemme mielemme joistakin kommenteista. Tämä toiselle pahan mielen tuottaminen on mummon mielestä ok ja kuuluu normaaliin keskusteluun, sanoi siis, ettei meidän pahalla mielellä ole väliä, koska tarkoitus hänen toimintansa taustalla on hyvä. Ja että kaikki perheet maailmassa toimivat samoin (eli kiinnostus ja välittäminen osoitetaan epäilemällä, ihmettelemällä ja arvostelemalla) eli me vain emme osaa tätä normaalia kommunikaatiota.
Tiivistettynä:
1) mummo sanoo arvostelevan kommentin meistä ja pahoitamme mielemme - olemme liian herkkiä ja ylianalysoivia
2) me sanomme arvostelevan kommentin mummosta ja hän pahoittaa mielensä - olemme lapsellisia ja kritisoimme hänen mummouttaan
Miten edetä tästä, miten korjata välit? Ja joo, tiedän, että varmasti aikuisemman osapuolen pitäisi osata antaa kaikkien sanomisten vaan olla eikä antaa niiden vaikuttaa omiin tunteisiin tai sitten vaan luovuttaa sen suhteen, että ikinä saisimme mummon ymmärtämään meitä. Mutta kun itse haluaisin ymmärtää mummoa, niin edellämainittujen asioitten toteutuminen olisi helpompaa. Millaisella ihmisellä on pakko sanoa omat sanomiset, vaikka itsekin tiedostaa, ettei kyseessä ole hänen asiansa ja/tai että sanomisesta tulee vain pahaa mieltä? Millaiselle ihmiselle toisen ihmisen tunteilla ei ole mitään väliä? Kenen mielestä kunnioitusta ja välittämistä osoitetaan kyseenalaistamisella? Mummo on muuten ihan fiksu ja järkevä, niin tätä piirrettä en vain ymmärrä.
Kommentit (27)
Onko ap sama kuin se ”määräilevä anoppi, tohveli mies”- kirjoittaja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro kolme esimerkkiä kummastakin tapauksesta. Helpompi sanoa mielipiteensä kun on jotain konkretiaa.
Meillä kävi niin että pahoihin mieleni siitä kun äitini jatkuvasti jyräsi päältäni ja suutuin melko näkyvästi lopulta ja ilmoitin että lähdemme kotiin. Sen seurauksena alkoi syyttely että he (mummo ja pappa) ovat nyt tarpeeksi kauan katsoneet tätä meidän perheen menoa? ja aikovat nyt tehdä lasun ja kuulemma yksi toinenkin sukulaiseni on sitä mieltä että se pitää tehdä. Sanoin että siitä vaan.
Selvitin myöhemmin että he eivät ole koskaan puhuneet tämän sukulaisen kanssa mitään asiasta, kuinka noloa olikaan minulle sitten udella tästä häneltä. Lasuakaan ei tehty, se oli vaan turhaa uhkailua. Aiemminkin oli äitini uhannut soittaa neuvolaan kun en halunnut tavata kerran kun hän olisi halunnut.
Kyllähän näitä yllättävän paljon riittää, vaikeata isovanhempia. Tässä sitten pohdin itsekin miten menettelisi.
Vierailija kirjoitti:
Meillä kävi niin että pahoihin mieleni siitä kun äitini jatkuvasti jyräsi päältäni ja suutuin melko näkyvästi lopulta ja ilmoitin että lähdemme kotiin. Sen seurauksena alkoi syyttely että he (mummo ja pappa) ovat nyt tarpeeksi kauan katsoneet tätä meidän perheen menoa? ja aikovat nyt tehdä lasun ja kuulemma yksi toinenkin sukulaiseni on sitä mieltä että se pitää tehdä. Sanoin että siitä vaan.
Selvitin myöhemmin että he eivät ole koskaan puhuneet tämän sukulaisen kanssa mitään asiasta, kuinka noloa olikaan minulle sitten udella tästä häneltä. Lasuakaan ei tehty, se oli vaan turhaa uhkailua. Aiemminkin oli äitini uhannut soittaa neuvolaan kun en halunnut tavata kerran kun hän olisi halunnut.
Kyllähän näitä yllättävän paljon riittää, vaikeata isovanhempia. Tässä sitten pohdin itsekin miten menettelisi.
Vaihtoehdot on joko etäiset / viileät välit tai sitten ei ollenkaan. Tunnen ikävä kyllä tuon määräilevän ja vähättelevän narsistisen ihmistyypin, ja mikään puhe ei auta, etäisyydenotto ei auta eikä varsinkaan se jos sanoo että ”nyt loukkaannuin”. Se johtaa vain hirmuiseen kostoon.
Tuollaiset ihmiset saavat äidin/isän uupumaan vamhempana ja tuo kuormittaa omaa jaksamista. En väitä että välit poikki -tilannekaan on ongelmaton (eräällä tapaa raskasta sekin) mutta on se helpompaa kuin väleissä olo.
Joskus vaan on vain huonoja vaihtoehtoja, niistä pitää yrittää valita se vähiten huono.
En ole sama, mutta juuri siihen ketjuun olen osallistunut. :)
Kolme esimerkkiä kummastakin:
(yksityiskohtia ehkä muutettu)
1) "surullista, että lapsi joutuu kulkemaan liian isoissa kengissä, oikea koko olisi pari numeroa pienempi"
2) "onko sitä lasta pakko kiusata tuommosellaki asialla?"
3) "eikö lapsiparalle edes tuota anneta, on kyllä kummallista menoa"
+ kannattaako tehdä noin, jos ette tee näin niin seuraa jotain huonoa, pakko sanoa että teette mielestäni virheen, mietityttää tuo ja tuo, oletteko ihan varmoja että... - tämä siis on se normaali puhetyyli, jolla kunnioitusta ja välittämistä tuodaan esiin ihan jatkuvasti ja jota minä en ihan ymmärrä
1) "lapsen pitäisi alkaa rauhoittua, kun pitäisi jo mennä sänkyyn, että jos nyt jotain rauhallisempaa leikkiä eikä ihan noin villiä" (seuraavana päivänä iltapäivällä miehen leikkiessä lapsen kanssa tuli ukki viereen matkimaan miehen edellisillan sanoja: "älähän nyt vaan villitse lasta, että se sitten illalla malttaa nukahtaa")
2) "lapselle tulee vatsa kipeäksi tästä ruoka-aineesta, että älä antako sitä" (oli sitten sillä kertaa antaneet just tätä yhtä ja kertoivat vasta, kun ihmeteltiin lapsen vatsakipua)
3) "ottakaa sit toppapuku pois ku laitatte lapsen turvaistuimeen, oon ehkä vähän neuroottinen tän suhteen, mutta silti tää on minulle tärkeää" (vastakommentti oli että "lapsihan paleltuu" - eikä sitä toppapukua oltu otettu pois)
Näitten kolmen esimerkin lisäksi näitten vuosien aikana me ollaan ohjeistettu kahta muuta asiaa, ja muuta en millään keksi, vaikka miten mietin. Ollaan yritetty sitä, että pari yhteistä perussääntöä ja muuten mummolassa mummolan säännöt ja kotona kodin säännöt. No, tosiaan lisäksi pari kertaa yritetty keskustella siitä, miten sitä huolta ja välittämistä voisi ilmaista niin, että se tuntuisi kivalta ja missä menevät meidän rajat (eli missä määrin on sopivaa kommentoida valintoja), mutta sitä keskustelua me ei vaan osata käydä oikein, kun aina vika on meissä.
Lapsenlapselle ovat tosi rakastavia ja ihania isovanhempia (paitsi tuo vatsakivun aiheuttaminen kun ei meidän sanaa uskottu), niin siksi haluaisin olla katkomattatai viilentämättä välejä. En vain usko, että jaksan tätä tilannetta, jos en pysty ymmärtämään mummoa. Mummolla ei ainakaan ole mitään halua edes yrittää ymmärtää meitä, se on kuitenkin sentään todettu jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en jaksa enää vääntää. It’s my way or highway.
Nimittäin teinien kanssa kaikki räjähtää naamalle jos se on jo pienten kanssa tuollaista.
Ja siis mummo on ääneen miettinyt, että kannattaako hänen edes koko lasta tavata, kun ei kumminkaan osaa meidän mieliksi olla oikeanlainen mummo. Vaikka kuinka ollaan sanottu, ettei miltään osin ole kyse siitä, vaan me vain toivottaisiin, että meidän vanhemmuuttamme voisi kunnioittaa. Tosin tässä kohden olimme sitten liian epävarmoja vanhempia, kun ei edes erilaisia mielipiteitä kestetä. Tiiliseinältä väliin tuntuu (ja mieheni on jo luovuttanut) ja siksi haen eriäviä mielipiteitä, että tajuaisin, missä kohti meillä menee vikaan. Omalle käytökselle kun sokeutuu helposti, sen tiedän. Jos ymmärtäisin, mistä tämä mummon kokemus kumpuaa, olisi helpompi selvittää asiat.
-ap (myös kommentoija nro 6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ikää ja elämänkokemusta sekä varmuutta tulee lisää niin ylenmääräinen sensitiivisyys vähenee. Näin se vaan tapahtuu meillä kaikilla. Nykynuoret oikein hakemalla hakevat mistä voisi loukkaantua vaikka kuinka neutraali koettaisi ilmaisussaan olla.
Vierailija kirjoitti:
Ja siis mummo on ääneen miettinyt, että kannattaako hänen edes koko lasta tavata, kun ei kumminkaan osaa meidän mieliksi olla oikeanlainen mummo. Vaikka kuinka ollaan sanottu, ettei miltään osin ole kyse siitä, vaan me vain toivottaisiin, että meidän vanhemmuuttamme voisi kunnioittaa. Tosin tässä kohden olimme sitten liian epävarmoja vanhempia, kun ei edes erilaisia mielipiteitä kestetä. Tiiliseinältä väliin tuntuu (ja mieheni on jo luovuttanut) ja siksi haen eriäviä mielipiteitä, että tajuaisin, missä kohti meillä menee vikaan. Omalle käytökselle kun sokeutuu helposti, sen tiedän. Jos ymmärtäisin, mistä tämä mummon kokemus kumpuaa, olisi helpompi selvittää asiat.
-ap (myös kommentoija nro 6)
Mummouden ja tapaamisen iloa siinä ei ole. Jatkuva varpaillaan olo rasittaa. Sanot niin tai näin niin pieleen menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja elämänkokemusta sekä varmuutta tulee lisää niin ylenmääräinen sensitiivisyys vähenee. Näin se vaan tapahtuu meillä kaikilla. Nykynuoret oikein hakemalla hakevat mistä voisi loukkaantua vaikka kuinka neutraali koettaisi ilmaisussaan olla.
Entäs jos ”nykynuori” haluaa noudattaa neuvolan suositusta esim että on yksi karkkipäivä viikossa ja mummo haluaa antaa jatkuvasti karkkia joka päivä jopa useita kertoja vaikka tästä asiata kuinka rakentavasti koettaa neuvotella? ”Nykynuoressa” vika? :D
Samaa se on täälläkin! Niin kauan välit ovat hyvät, kun vain kehumme ja niinittelemme ja joojottelemme HEIDÄN asioitaan ja HEIDÄN mielipiteitään. Jos olemme erimielitä, niin helvetti on irti. Mun oma avainsana: etäisyys. Ottakaa etäisyyttä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja siis mummo on ääneen miettinyt, että kannattaako hänen edes koko lasta tavata, kun ei kumminkaan osaa meidän mieliksi olla oikeanlainen mummo. Vaikka kuinka ollaan sanottu, ettei miltään osin ole kyse siitä, vaan me vain toivottaisiin, että meidän vanhemmuuttamme voisi kunnioittaa. Tosin tässä kohden olimme sitten liian epävarmoja vanhempia, kun ei edes erilaisia mielipiteitä kestetä. Tiiliseinältä väliin tuntuu (ja mieheni on jo luovuttanut) ja siksi haen eriäviä mielipiteitä, että tajuaisin, missä kohti meillä menee vikaan. Omalle käytökselle kun sokeutuu helposti, sen tiedän. Jos ymmärtäisin, mistä tämä mummon kokemus kumpuaa, olisi helpompi selvittää asiat.
-ap (myös kommentoija nro 6)
No siihen voi vaan todeta että voi voi ja että naapurissa kyllä asuu halukas mummo jos mummoa ei kiinnosta.
Lakkaa sätkimästä mummon ohjailussa.
Siis mummo sanoo jotain => sinä loukkaannut.
Sinä sanot jotain =>mummo loukkaantuu.
Erona on vain se, että sinun mielestäsi on OK, että mummolle tulee paha mieli,mutta mummon pitää pyytää anteeksi, kun sinulle tulee paha mieli.
Vaikuttaa siltä, että et ole kovinkaan aikuinen, todennäköisesti 80-luvun lopun paapottua ikäpolvea, jolle ei saa sanoa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja elämänkokemusta sekä varmuutta tulee lisää niin ylenmääräinen sensitiivisyys vähenee. Näin se vaan tapahtuu meillä kaikilla. Nykynuoret oikein hakemalla hakevat mistä voisi loukkaantua vaikka kuinka neutraali koettaisi ilmaisussaan olla.
Mutta miksi mummo sitten pahoittaa meidän ilmaisustamme mielensä, vaikka kuinka neutraaleja yritämme olla? Ja miksi tämä on ongelma mummolle, mutta meidän mielen pahoittuminen ei ole? Miksi mummon on sallittua sanoa vähättelevä tai arvosteleva kommentti joka asiaan, mutta meillä ei ole mitään oikeutta ohjeistaa oman lapsemme hoidossa yhtään missään, tai koko mummous on uhattuna? Siis tätä ristiriitaa nimenomaan en käsitä. Olis ok, jos suhde olisi tasaveroinen, mutta kun se ei ole.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja elämänkokemusta sekä varmuutta tulee lisää niin ylenmääräinen sensitiivisyys vähenee. Näin se vaan tapahtuu meillä kaikilla. Nykynuoret oikein hakemalla hakevat mistä voisi loukkaantua vaikka kuinka neutraali koettaisi ilmaisussaan olla.
Entäs jos ”nykynuori” haluaa noudattaa neuvolan suositusta esim että on yksi karkkipäivä viikossa ja mummo haluaa antaa jatkuvasti karkkia joka päivä jopa useita kertoja vaikka tästä asiata kuinka rakentavasti koettaa neuvotella? ”Nykynuoressa” vika? :D
Lasta hoidetaan nykysuositusten mukaisesti. Tarkoitin että joka sanomisesta ei tule loukkaantua.
Ap kasva aikuiseksi. Sinä loukkaannut, mummo loukkaantuu. Onko yhtä tilanneherkkää töissä, naapurien kesken ym?
Vierailija kirjoitti:
Siis mummo sanoo jotain => sinä loukkaannut.
Sinä sanot jotain =>mummo loukkaantuu.
Erona on vain se, että sinun mielestäsi on OK, että mummolle tulee paha mieli,mutta mummon pitää pyytää anteeksi, kun sinulle tulee paha mieli.
Vaikuttaa siltä, että et ole kovinkaan aikuinen, todennäköisesti 80-luvun lopun paapottua ikäpolvea, jolle ei saa sanoa mitään.
Hahah, nyt meni kyllä roolit nurin. :D
Erona on se, että MUMMON mielestä on ok, vaikka meille tulee paha mieli (ihan omien sanojensa mukaan!), hänhän tarkoittaa hyvää. Me olemme sanomisiamme toki pahoitelleet, jos olemme huomanneet, että loukkasimme. Yleensä tässä menee aikaa, koska mummo ei kerro suoraan vaan käyttäytyy loukkaantuneesti eikä kerro miksi. Mummo ei myöskään ikinä pahoittele yhtään mitään.
Meille yksinkertaisesti ei saa tulla loukattu olo mistään ja jos tulee, olemme liian herkkiä, epävarmoja, kriittisiä, lapsellisia tai mitä ikinä. Kaikkea on kuultu. Ja juuri se kiinnostaa, miksi roolit ovat näin.
80-lukua kyllä ollaan ja toinen meistä ihan tämän mummon kasvattama, että paapomiseen osaa mummo varmasti ottaa paremmin kantaa. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mummo sanoo jotain => sinä loukkaannut.
Sinä sanot jotain =>mummo loukkaantuu.
Erona on vain se, että sinun mielestäsi on OK, että mummolle tulee paha mieli,mutta mummon pitää pyytää anteeksi, kun sinulle tulee paha mieli.
Vaikuttaa siltä, että et ole kovinkaan aikuinen, todennäköisesti 80-luvun lopun paapottua ikäpolvea, jolle ei saa sanoa mitään.
Hahah, nyt meni kyllä roolit nurin. :D
Erona on se, että MUMMON mielestä on ok, vaikka meille tulee paha mieli (ihan omien sanojensa mukaan!), hänhän tarkoittaa hyvää. Me olemme sanomisiamme toki pahoitelleet, jos olemme huomanneet, että loukkasimme. Yleensä tässä menee aikaa, koska mummo ei kerro suoraan vaan käyttäytyy loukkaantuneesti eikä kerro miksi. Mummo ei myöskään ikinä pahoittele yhtään mitään.
Meille yksinkertaisesti ei saa tulla loukattu olo mistään ja jos tulee, olemme liian herkkiä, epävarmoja, kriittisiä, lapsellisia tai mitä ikinä. Kaikkea on kuultu. Ja juuri se kiinnostaa, miksi roolit ovat näin.
80-lukua kyllä ollaan ja toinen meistä ihan tämän mummon kasvattama, että paapomiseen osaa mummo varmasti ottaa paremmin kantaa. :)
Koska mummo pitää teitä lapsina.
Kannattaa miettiä aina kahteen otteeseen, onko isovanhempien seura tuollaisessa asetelmassa hyväksi lapselle suuressa määrin. Suurin osa vanhemmista ajattelee vaikeassa tilanteessa samoin kuin te: vaikka isovanhempien välit vanhempiin eivät ole hyvät, niin isovanhemmilla voi olla silti lämmin ja hyvä suhde lapsenlapseen. Näin voi kuitenkin olla vain, jos isovanhemmilla ja vanhemmilla on keskinäinen kunnioitus ja roolit ovat selvät. Jos isovanhempi ei ymmärrä "paikkaansa" ja käyttäytyy epäkunnioittavasti lapsen vanhempaa kohtaan, niin hänen seura ei ole suuressa määrin hyväksi lapselle. Tämä on todella kivulias tosiasia vanhemmillekin tiedostettavaksi, ja teilläkin se tulee viemään aikaa.
Minäpä sanon sinulle herättelevän väittämän, jonka olen joskus lukenut: Lapsen ja vanhemman suhteen väliin tuleminen on aina henkistä väkivaltaa lasta kohtaan. Lapsen vanhempaa kohtaan tunteman luottamuksen ja kunnioittamisen rapauttaminen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan. Jopa sijaisvanhemmat tukevat sijoitettujen lasten ajatusta siitä, että heidän biologiset vanhempansa rakastavat heitä ja tekevät päätöksiä heidän edukseen. Lapsella on aina lojaliteetti vanhempaa kohtaan, ja vanhemman moittiminen lapsen kuullen on yksiselitteisesti väärin.
Tapahtuvatko nuo puheet lasten kuullen? Jos niin vähennätte tapaamisia ja sanotte reilusti syyn. Muuta tietä käytöksen muutokselle ei ole. Tuollainen "parempi kun en tapaa ollenkaan, kun olen niin huono" jne. on teidän manipulointia, syyllistämistä ja säälin hakua. Sellainen ei ole tervettä vuorovaikutusta, ja voitte siihen sanoa: Jos näin valitset niin emme estä, mutta se on sinun päätös. Me olemme päättäneet vain rajoittaa tapaamisia. Jos et osaa olla moittimatta meidän vanhemmuutta lasten kuullen, niin voi hyvinkin olla että ehdottomasi on paras ratkaisu lasten kannalta.
Kyllä, se loukkaa, tulee mykkäkoulua, lapsellisia uhkailua todennäköisesti, mutta teidän pitää olla rehellisiä ja rohkeita. Kyseessä on teidän suhde lapseenne. Haluatteko todella vaarantaa lapsen tunteen siitä, että äiti ja isä hoitavat homman, ovat aina turvana ja tukena ja tekevät ratkaisut lasten parasta ajatellen? Koska sitähän mummon puheet viestivät lapselle, ettei näin ole.
No ihan turhaan itseänne kiusaat, älkää olko tekemisissä.
Mull on välit poikki toiseen omista vanhemmista (narsisti isä) ja isäni kieltää äitiäni tapaamasta minua ja lapsiani. Äitiini pidän yhteyttä puhelimella mutta se pitää tehdä salaa tai narsisti pieksää äidin.
Ei siis isovanhempia omasta takaa.
Miehen äiti oon ilmoittanut kahdelle pojalleen että on mummo vain tyttären lapsille, poikiensa perheiden elämään ei osallistu ollenkaan eikä tapaa näiden lapsia. Kuulemma vain tyttären lapsen on rakkaita, poikien lapset ei kiinnosta kun ne on miniöiden lapsia (poika on kyllä isä). Eli ei pidä yhteyttä.
Ei isovanhempia miehenkään puolelta.
Itse ollaan lapset hoidettu ilman tukiverkkoja ja hoitoapuja. Isovanhempia ei voi muuttaa. Siksi ihan turhaa taistella ja kamppailla kun mikään ei muutu, siinä vaan itse uupuu ja katkeroituu.
Luovuta suosiolla ja reippaasti päättää että itse pärjätään! Moni lapsi elää kokonaan ilman isovanhempia tai välit on poikki niihin, hyvän lapsuuden saa silti!
Muista että vain ne ihmissuhteet on tärkeitä joista saa posiiivisia asioita. Jos saa vain negatiivisuutta ja ahdistusta niin sellaisella suhteella ei tee mitään.