Lue keskustelun säännöt.
Taas kerran: vanhempien vaikea suhde isovanhempiin?
16.09.2018 |
Tästä asiasta on täällä keskusteltu paljon aiemmin ja olen keskusteluja lukenut ja niihin osaa ottanutkin, mutten halua "kaapata" toisten ketjuja, kun oma tapaukseni on hieman erilainen. Eli vaikea isovanhempi-vanhempi -suhde, pitkä ja monimutkainen selostus tulossa (sori ja kiitos, jos jaksat lukea ja kommentoida).
Me vanhemmat olemme turhautuneita tilanteeseen, jossa koemme, että joudumme perustelemaan valintamme ja tapamme, jopa ihan ne kaikista yksityisimmät asiat. Tai sitten joudumme ärähtämään, koska yhtään nätimpi sanominen ei toimi. Jatkuva pyytämättä neuvominen ja tapojemme kyseenalaistaminen tuntuu luottamuksen puutteelta. Kaikista asioista nostetaan esiin vain ne mahdolliset negatiiviset puolet ja ongelmat, ja siitä meidän pitäisi osata päätellä, että hän pitää meitä aikuisina, fiksuina vanhempina ja luottaa päätöksiimme. Tiedämme toki intention olevan hyvä, mutta sanomistemme ja kokemustemme vähättely hiertää, etenkin kun näitä asioita koko ajan kasaantuu lisää. Ja jos tuomme esiin pahan mielemme, vika on meidän epävarmuudessamme, yliherkkyydessämme tai missä ikinä.
Mummo taas kokee olevansa meidän silmissä kelpaamaton isovanhemmaksi, koska hänen kokemuksensa mukaan tahalleen tulkitsemme kaiken hänen sanomansa negatiivisena ja mikään ei kelpaa. Kysyttäessä ei kuitenkaan suostu sanomaan mitään, mitä olisimme sanoneet väärin tai missä olisimme häntä ylipäänsä kritisoineet. Lukuun ottamatta tietysti sitä, että olemme suoraan kertoneet pahoittaneemme mielemme joistakin kommenteista. Tämä toiselle pahan mielen tuottaminen on mummon mielestä ok ja kuuluu normaaliin keskusteluun, sanoi siis, ettei meidän pahalla mielellä ole väliä, koska tarkoitus hänen toimintansa taustalla on hyvä. Ja että kaikki perheet maailmassa toimivat samoin (eli kiinnostus ja välittäminen osoitetaan epäilemällä, ihmettelemällä ja arvostelemalla) eli me vain emme osaa tätä normaalia kommunikaatiota.
Tiivistettynä:
1) mummo sanoo arvostelevan kommentin meistä ja pahoitamme mielemme - olemme liian herkkiä ja ylianalysoivia
2) me sanomme arvostelevan kommentin mummosta ja hän pahoittaa mielensä - olemme lapsellisia ja kritisoimme hänen mummouttaan
Miten edetä tästä, miten korjata välit? Ja joo, tiedän, että varmasti aikuisemman osapuolen pitäisi osata antaa kaikkien sanomisten vaan olla eikä antaa niiden vaikuttaa omiin tunteisiin tai sitten vaan luovuttaa sen suhteen, että ikinä saisimme mummon ymmärtämään meitä. Mutta kun itse haluaisin ymmärtää mummoa, niin edellämainittujen asioitten toteutuminen olisi helpompaa. Millaisella ihmisellä on pakko sanoa omat sanomiset, vaikka itsekin tiedostaa, ettei kyseessä ole hänen asiansa ja/tai että sanomisesta tulee vain pahaa mieltä? Millaiselle ihmiselle toisen ihmisen tunteilla ei ole mitään väliä? Kenen mielestä kunnioitusta ja välittämistä osoitetaan kyseenalaistamisella? Mummo on muuten ihan fiksu ja järkevä, niin tätä piirrettä en vain ymmärrä.
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mummo sanoo jotain => sinä loukkaannut.
Sinä sanot jotain =>mummo loukkaantuu.
Erona on vain se, että sinun mielestäsi on OK, että mummolle tulee paha mieli,mutta mummon pitää pyytää anteeksi, kun sinulle tulee paha mieli.
Vaikuttaa siltä, että et ole kovinkaan aikuinen, todennäköisesti 80-luvun lopun paapottua ikäpolvea, jolle ei saa sanoa mitään.
Hahah, nyt meni kyllä roolit nurin. :D
Erona on se, että MUMMON mielestä on ok, vaikka meille tulee paha mieli (ihan omien sanojensa mukaan!), hänhän tarkoittaa hyvää. Me olemme sanomisiamme toki pahoitelleet, jos olemme huomanneet, että loukkasimme. Yleensä tässä menee aikaa, koska mummo ei kerro suoraan vaan käyttäytyy loukkaantuneesti eikä kerro miksi. Mummo ei myöskään ikinä pahoittele yhtään mitään.
Meille yksinkertaisesti ei saa tulla loukattu olo mistään ja jos tulee, olemme liian herkkiä, epävarmoja, kriittisiä, lapsellisia tai mitä ikinä. Kaikkea on kuultu. Ja juuri se kiinnostaa, miksi roolit ovat näin.
80-lukua kyllä ollaan ja toinen meistä ihan tämän mummon kasvattama, että paapomiseen osaa mummo varmasti ottaa paremmin kantaa. :)
Ensin kerrot aloitusviestissä loukkaantuneesi mummon sanomisista ja sitten tässä viestissä kiellät sen kokonaan. Teinimeininkiä eli vaikuttaa vahvasti siltä, että et ole koskaan aikuistunut. Todennäköisesti mummo joutuu avustamaan taloudellisesti ja katsomaan perään, että lastensuojelu ei vie lapsenlapsia kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa miettiä aina kahteen otteeseen, onko isovanhempien seura tuollaisessa asetelmassa hyväksi lapselle suuressa määrin. Suurin osa vanhemmista ajattelee vaikeassa tilanteessa samoin kuin te: vaikka isovanhempien välit vanhempiin eivät ole hyvät, niin isovanhemmilla voi olla silti lämmin ja hyvä suhde lapsenlapseen. Näin voi kuitenkin olla vain, jos isovanhemmilla ja vanhemmilla on keskinäinen kunnioitus ja roolit ovat selvät. Jos isovanhempi ei ymmärrä "paikkaansa" ja käyttäytyy epäkunnioittavasti lapsen vanhempaa kohtaan, niin hänen seura ei ole suuressa määrin hyväksi lapselle. Tämä on todella kivulias tosiasia vanhemmillekin tiedostettavaksi, ja teilläkin se tulee viemään aikaa.
Minäpä sanon sinulle herättelevän väittämän, jonka olen joskus lukenut: Lapsen ja vanhemman suhteen väliin tuleminen on aina henkistä väkivaltaa lasta kohtaan. Lapsen vanhempaa kohtaan tunteman luottamuksen ja kunnioittamisen rapauttaminen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan. Jopa sijaisvanhemmat tukevat sijoitettujen lasten ajatusta siitä, että heidän biologiset vanhempansa rakastavat heitä ja tekevät päätöksiä heidän edukseen. Lapsella on aina lojaliteetti vanhempaa kohtaan, ja vanhemman moittiminen lapsen kuullen on yksiselitteisesti väärin.
Tapahtuvatko nuo puheet lasten kuullen? Jos niin vähennätte tapaamisia ja sanotte reilusti syyn. Muuta tietä käytöksen muutokselle ei ole. Tuollainen "parempi kun en tapaa ollenkaan, kun olen niin huono" jne. on teidän manipulointia, syyllistämistä ja säälin hakua. Sellainen ei ole tervettä vuorovaikutusta, ja voitte siihen sanoa: Jos näin valitset niin emme estä, mutta se on sinun päätös. Me olemme päättäneet vain rajoittaa tapaamisia. Jos et osaa olla moittimatta meidän vanhemmuutta lasten kuullen, niin voi hyvinkin olla että ehdottomasi on paras ratkaisu lasten kannalta.
Kyllä, se loukkaa, tulee mykkäkoulua, lapsellisia uhkailua todennäköisesti, mutta teidän pitää olla rehellisiä ja rohkeita. Kyseessä on teidän suhde lapseenne. Haluatteko todella vaarantaa lapsen tunteen siitä, että äiti ja isä hoitavat homman, ovat aina turvana ja tukena ja tekevät ratkaisut lasten parasta ajatellen? Koska sitähän mummon puheet viestivät lapselle, ettei näin ole.
Kiitos tästä viestistä, herätti paljon ajatuksia.
Kyllä useimmat noista asioista on sanottu lapsen kuullen ja osa asioista suoraa lapselle. Hän on vielä suht pieni, mutta tämä on yksi harmituksen aiheista, että lapsen kuullen pitää kritisoida ja vähätellä meidän tapoja ja sääntöjä.
Lapsi rakastaa isovanhempiaan todella paljon ja olemme valmiita näkemään vaivaa tämän suhteen ylläpitämiseksi. Todella vaikealta ja surulliselta tuntuisi rajoittaa kontaktia lapsen ja mummon välillä ja siksi kaivan kaikki kivet ja kannot, (jopa anonyymien mielipiteet av-palstalla :D) ettei meidän välisen konfliktin tarvitsisi ulottua lapseen. Mielestäni olisi ihanaa, jos mummo tukisi kasvatustyötämme ja vanhemmuuttamme. Mutta taidat olla oikeassa siinä, että nyt on käymässä päinvastoin, vaikka vaikeaa se on myöntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mummo sanoo jotain => sinä loukkaannut.
Sinä sanot jotain =>mummo loukkaantuu.
Erona on vain se, että sinun mielestäsi on OK, että mummolle tulee paha mieli,mutta mummon pitää pyytää anteeksi, kun sinulle tulee paha mieli.
Vaikuttaa siltä, että et ole kovinkaan aikuinen, todennäköisesti 80-luvun lopun paapottua ikäpolvea, jolle ei saa sanoa mitään.
Hahah, nyt meni kyllä roolit nurin. :D
Erona on se, että MUMMON mielestä on ok, vaikka meille tulee paha mieli (ihan omien sanojensa mukaan!), hänhän tarkoittaa hyvää. Me olemme sanomisiamme toki pahoitelleet, jos olemme huomanneet, että loukkasimme. Yleensä tässä menee aikaa, koska mummo ei kerro suoraan vaan käyttäytyy loukkaantuneesti eikä kerro miksi. Mummo ei myöskään ikinä pahoittele yhtään mitään.
Meille yksinkertaisesti ei saa tulla loukattu olo mistään ja jos tulee, olemme liian herkkiä, epävarmoja, kriittisiä, lapsellisia tai mitä ikinä. Kaikkea on kuultu. Ja juuri se kiinnostaa, miksi roolit ovat näin.
80-lukua kyllä ollaan ja toinen meistä ihan tämän mummon kasvattama, että paapomiseen osaa mummo varmasti ottaa paremmin kantaa. :)
Ensin kerrot aloitusviestissä loukkaantuneesi mummon sanomisista ja sitten tässä viestissä kiellät sen kokonaan. Teinimeininkiä eli vaikuttaa vahvasti siltä, että et ole koskaan aikuistunut. Todennäköisesti mummo joutuu avustamaan taloudellisesti ja katsomaan perään, että lastensuojelu ei vie lapsenlapsia kokonaan.
Taidat olla trollailutuulella? Ikävää, olisin halunnut keskustella aidosti tilanteet toiselta puolelta näkevän kanssa.
Tai jos ilmaisuni oli epäselvää: en millään lailla kieltänyt mieleni pahoittumista, vaan sanoin, että mummon mielestä meille vanhemmille ei saa tulla paha mieli. Mummo ei avusta mitenkään taloudellisesti (varmasti avustaisi jos pyydettäisiin, mutta eipä ole käynyt mielessäkään pyytää) ja lapsikin on kaikinpuolin kasvava, kehittyvä ja onnellinen. Elämämme on oikeastaan kaikin puolin niin hyvää, että senpä takia viitsin valittaa tästä yhdestä vaikeasta, uuvuttavasta ihmissuhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mummo sanoo jotain => sinä loukkaannut.
Sinä sanot jotain =>mummo loukkaantuu.
Erona on vain se, että sinun mielestäsi on OK, että mummolle tulee paha mieli,mutta mummon pitää pyytää anteeksi, kun sinulle tulee paha mieli.
Vaikuttaa siltä, että et ole kovinkaan aikuinen, todennäköisesti 80-luvun lopun paapottua ikäpolvea, jolle ei saa sanoa mitään.
Hahah, nyt meni kyllä roolit nurin. :D
Erona on se, että MUMMON mielestä on ok, vaikka meille tulee paha mieli (ihan omien sanojensa mukaan!), hänhän tarkoittaa hyvää. Me olemme sanomisiamme toki pahoitelleet, jos olemme huomanneet, että loukkasimme. Yleensä tässä menee aikaa, koska mummo ei kerro suoraan vaan käyttäytyy loukkaantuneesti eikä kerro miksi. Mummo ei myöskään ikinä pahoittele yhtään mitään.
Meille yksinkertaisesti ei saa tulla loukattu olo mistään ja jos tulee, olemme liian herkkiä, epävarmoja, kriittisiä, lapsellisia tai mitä ikinä. Kaikkea on kuultu. Ja juuri se kiinnostaa, miksi roolit ovat näin.
80-lukua kyllä ollaan ja toinen meistä ihan tämän mummon kasvattama, että paapomiseen osaa mummo varmasti ottaa paremmin kantaa. :)
Koska mummo pitää teitä lapsina.
Tältä se välillä tuntuu, vaikka mummon mielestä kyse ei ole siitä. Mutta jos näin, mikä tähän auttaisi?
Osa isovanhemmista on hankalia, ilkeitä ja pahansuopia ihmisiä. Silloin vähintään noin 500 kilometriä on hyvä välimatka ilkeisiin isovanhempiin. Ja pitempi kuin 500 km on vielä parempi välimatka.
Hankalaa on, jos lapsiperhe joutuu asumaan samalla paikkakunnalla tai pahimmillaan jopa naapureina hankalien sukulaisten kanssa. Kaikki isovanhemmat eivät valitettavasti ole hyväntahtoisia, kohteliaita ja ystävällisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan ihminen kestä olla jatkuvan kritisoinnin ja "kasvatuksen" (lyttäämisen) kohteena. Mummo ei kestä itseensä kohdistuvaa samanlaista käytöstä, kuin mitä itse harrastaa muita kohtaan.
Yleensä mummon ikääntyessä meno vain pahenee.
Etäisyyttä voi ottaa.
Eikä ole herkkää muitten suhteen, kuten joku epäili. Jos olisi, niin kyseenalaistaisin omaa sosiaalista osaamistani varmasti enemmän. Pärjään yleisesti ottaen ihmisten kanssa ihan tavallisesti, ei mulla ole konflikteja kenenkään kanssa ja läheisiä ihmissuhteita on ihan riittävästi. Ja esimerkiksi toisten lapsia hoitaessani otan totta kai neuvoja vastaan lapsen vanhemmilta, hehän ovat oman lapsensa asiantuntijoita. Tai pomoltani tai työkavereiltani kehitysehdotuksia työssäni, koska aina on varaa parantaa. Toki harva heistä tulee kotiini arvostelemaan ihan kaikkea eteisen matosta lapseni sänkyyn, niin siinä mielessä vertautuu vähän huonosti.
Mutta olen toisaalta itsenäinen ihminen, niin toivoisin että sanomisiani uskottaisiin eikä ihan joka asiaa pitäisi perustella. Epäkypsä myönnän olevani siinä mielessä, että annan jatkuvan puuttumisen käydä hermoilleni ja minulle on raskasta käydä joka keskustelu näin. Tai jos sanon, että kiitos, mutta me tehdään näin, niin sitten mummo loukkaantuu. En tiedä, miten osaisin muuttua niin, etten kuormittuisi tästä, joku konkreettinen neuvo kelpaisi. :)