Raskaana, mies lähti viimeyönä lopullisesti

Mies ilmeisesti haluaa että nainen tekee abortin. Ketku. 

Missään tapauksessa kannata aborttia tehdä, jos vähänkin sitä epäilet. Jos teet, niin kadut ja paluuta ei ole. Älä tee. Nim. Kokemuksen rintaääni

Oletkohan Ap vielä täällä paikan päällä. Voin kertoa, että totaaliyksinhuoltajuudesta selviää hyvien ystävien ja perheen tuella. Ei tarvitse edes paljon saada tukea, kun jo saa arjen ja elämän rullaamaan. Ja niitä hyviä ystäviä voi tulla matkan varrella lisää, sellaisia, joista on oikeasti tukea arjessa ja elämässä.

Olin toki itse muutaman vuoden vanhempi, kun "jäin" yksin lapsen kanssa. Tosiasiassa olin valmis jäämään yksin lapsen kanssa jo raskauden puolivälissä mutta lopullinen ero tuli vasta n. kuukausi lapsen syntymän jäljkeen. Isä ei ole koskaan nähnyt lastaan livenä (omasta tahdostaan) eikä tunnustanut lasta (minun tahdostani). Välillä harvakseltaan ottaa yhteyttä mm. videopuheluilla, mutta nyt oma lapsi jo kieltäytyy vastaamasta isän yhteydenottoihin, koska isän yhteydenpito ollut niin epäsäännöllistä, pisin tauko oli puolitoista vuotta. Lapsi sanoo, ettei halua pettyä enää eikä hänen tarvitse enää antaa anteeksi. 

Minulla oli sama tilanne kuin sinulla siinäkin mielessä, että raskaana jo 3 kk seurustelun aloittamisesta. Ei todellakaan suunnitellusti ja ehkäisystä huolimatta. Joskus nekin vaan pettää vaikka ihan oikein käyttäisi. Eli moralisoijat voisivat mennä hieman itseensä, mikään ehkäisymuoto ei ole 100% varma. 

Mutta takaisin asiaan. Yksinhuoltajana oleminen on raskasta toisinaan, mutta palkitsevaa aina. Oma lapseni sanoo välillä, kun toisten lasten kautta tulee puhetta isästä, että hänellä on maailman paras isä ja äiti samassa paketissa. Lisäksi perheestä ja ystäväpiiristä löytyy erilaisia malleja myös maskuliinisemmasta sukupuolesta, mutta vaikkei löytyisi, erilaisia isoveli-järjestöjä on olemassa. 

Siihen kannattaa varautua, että lapsi jossain määrin rajoittaa seuraelämää ainakin muutaman vuoden ja omalla kohdallani vähän pidempäänkin, mutta se on osin omasta luonteestani johtuvaa. Apua olisi kyllä löytynyt, jos haluja mennä olisi ollut. Tästäkin huolimatta, nyt upeassa suhteessa yksinhuoltajaisän kanssa ja tulevaisuus näyttää tosi valoisalta meille kaikille.

Tsemppiä paljon sinulle ja rohkeutta kulkea omaa tietäsi. Lapsen kanssa tai ilman, ihan kuinka itse haluat. Mutta älä anna muiden latistaa sinua ja uskoa omiin kykyihisi ainoana vanhempana. Ja vielä lopuksi, saattaa se isäkin jossain vaiheessa lapsen elämässä vaikuttaa, vaikka ei teillä suhdetta olisikaan :-) 

Jos olisin itse tuossa tilanteessa en pitäisi lasta, sillä en toivo kellekkään lapselle tätä vanhemmuusrumbaa, johon olen itse lapsena joutunut. Mutta kyllähän sitä yksinkin pärjää, sillon kun on pakko.

t. 22-vuotias