Inhoan miestäni.Lähteä en voi.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap! En lukenut koko ketjua vielä, ainoastaan aloituksesi. Siinä oli paljon tuttua, omista kokemuksista. Olen vähän samankaltaisessa tilanteessa. En ehkä ihan noin pahassa, mutta henkisesti aivan loppu. Minun lapseni ovat 12- ja 8-vuotiaat. Mies aika samanlainen kuin sinun, olen joskus miettinyt, että narsismiin taipuvainen. Minulla ei saisi olla menoja (ja kun on, niistä maristaan ja valitetaan, epäillään etukäteen ja tehdään kaikesta mahdollisimman hankalaa), minun mielipiteeni ovat typeriä jne. Mistään asiasta ei voi hänelle sanoa vastaan, tai hän suuttuu. Välillä suuttuu, vaikken sanoisi edes vastaan, vaan ainoastaan "puhun tyhmiä". Koskaan ei tiedä milloin hän tulee töistä kotiin hyvällä (=siedettävällä) tuulella tai pahalla tuulella, jolloin katsoo oikeudekseen ilkeillä minulle (koska on stressiä, väsyttää tms.)

Eroa mietin päivittäin, ja aina se kaatuu käytännön asioihin, samantyyppisiin syihin kuin sinullakin ap. Mies on myös "luvannut" tehdä kaikesta hankalaa jos eroan. En halua pistää lapsia sellaiseen myllytykseen. Ja juuri kuten sinullakin, lapset joutuisivat luopumaan rakkaista harrastuksistaan ja monesta muusta "mukavuudesta" jos ero tulisi.

Eipä minulla mitään neuvoa ole, mutta sympatiseeraan täysillä ja tiedän, miltä sinusta ap tuntuu! <3

Jos tolla tummennetulla tarkoitat sitä, että mies kuvittelee saavansa vaikkapa yksinhuoltajuuden, niin ainahan nuo kuvittelee ja uhkailee sillä asialla.

Mun lapsen isä meidän erotessa lähti ihan oikeuteen asti hakemaan huoltajuutta ja vaikka mulla oli silloin mielenterveysongelmia ja lastensuojelu oli mukana kuvioissa, niin lopulta oikeus katsoi, että lapsen huoltajuus säilyy mulla ja samoin lapsi jatkossakin pääsääntöisesti asuu mun luona. Kyllä noissa osataan katsoa kokonaistilannetta, eikä vaan uskota jonkun ukon veisuja.

Mun kokemus tällaisista tilanteista on sellainen, että kun olin nuori, niin meidän isä oli alkoholisti ja perhe-elämä ajoittain suorastaan helvettiä. Äitimme jaksoi ja jaksoi "meidän lasten takia" olla yhdessä sen kuspään kanssa, vaikka oikeasti varmasti näki ettei meistä kukaan voinut kovin hyvin. No lopulta, kun me lapset olimme lähes aikuisiässä, niin äiti kysyi meidän mielipidettä, että mitä jos erois isästä. Olimme ihan että kyllä kyllä kyllä ja onneksi se sitten toteutui (vaikka ehkä hieman liian myöhään, mutta parempi sekin kuin ei milloinkaan). 

Meidänkin isä uhkaili koko perhettä (tietysti erityisesti äitiä) kaikenlaisilla jutuilla, mitä aikoo tulla tekemään, jos ero toteutuu, mutta uhailuiksi ne jäi. Onneksi ukko löysi uuden naisen ja jätti meidät rauhaan lopullisesti. 

Mun mielestä "lasten takia" ei jäädä tämäntyyppisiin kuvioihin kuten esim. ap:lla, vaan tehdään lasten elämästä mahdollisimman vakaata ja rauhallista, vaikka sitten vähemmällä elintasolla. Lapset aikuisina saattavat kärsiä lapsuuden traumoista ja mm. parisuhteen muodostus voi osoittautua hankalaksi, kun ei kotoota ole saanut hyvää mallia ja pelkää samoja virheitä mitä omat vanhemmat ovat tehneet. Myös pelkotilat ja flashbackit tulevat tutuiksi. (kokemuksesta puhun)

Vierailija kirjoitti:

Juttusi ei kerro miehestäsi vaan sinusta.

Olet vastuunpakoilija ja selittelijä, joka ei viitsi eikä uskalla.

Leipälajisi on valittaminen.

Et pidä ihmisistä etkä tule toimeen kenenkään kanssa. Sinusta ei pidetä

Voit jättää miehesi.

Mutta älä kuvittele että elämäsi siitä paranisi.

Olet loputtoman tyytymätön vastuun ulkoistaja. Pelastajaa on ihan turha odottaa.

Tämä kuulostaa pahalta, mutta voi olla yllättävän lähellä totuutta.

Äitini eli tuommoisessa suhteessa.

Elämä oli vaikeaa, koska mies...

Missään ei saanut käydä, koska mies...

Harrastuksia ei voinut olla, koska mies...

Erota ei voinut, koska lapset...

Hermot oli tiukalla koska perhe...

Ihan jokaiselle ongelmalle on löytynyt syyllinen. Omaa vastuuta ei omasta elämästä ole lainkaan, koska aina on joku muu jonka takia on pakko.

Oikeasti ei ole pakko.

Jokaisella meillä on vain oma elämä.

Ei se vastuun ottaminen ole aina helppoa eikä kivaa, mutta on epäreilua ryhtyä uhriksi.

Pois voi lähteä jos ei päätynyt nippusiteillä lämpöpatteriin.

Turvakoteja on sitä varten että niihin voi mennä jos pelkää puolisoa eikä omat resurssit riitä sillä hetkellä oman elämän aloittamiseen.

Äitini tilanne on nyt sellainen, että mies, isäni on kuollut 20 vuotta sitten ja lapset ovat aikuisia ja elävät kukin omaa elämäänsä.

Ja valitus vaan jatkuu.

Paljon valittaa menneistä, mutta on löytänyt uusiakin valittamisen aiheita. Yhteistä niille on se, että aina joku muu on syyllinen ja paha ja tekee väärin, ja estää äitiäni elämästä niinkuin hän haluaa.

Minusta on selvää että jos elämässäsi ei ole yhtäkään ystävää/tukihenkilöä joka voisi auttaa ja olla tukena erotilanteessa, tuntuu varmasti helpommalta jäädä ja odottaa... eroaminen on voimia, henkisiä ja fyysisiä vaativa työ. Aivan yksin se on varmasti sinulle liian kova ponnistus tällä hetkellä.

Mutta asiat voivat muuttua kun lapsetkin kasvavat. Uskon että erolla aikanaan on sinulle helpottava ja vapauttava vaikutus. Kulje ajatuksissasi sitä kohti.

Ei ole väleissä kenenkään kanssa..

Sulla on työpaikka, oletettavasti siis olet suht terve, on avioliitto ja sen mukana tuoma erossa saatava osuus. Mikä siis mättää? Miksi et vain täytä eropapereita ja etsi omaa asuntoa? Toki puoliso voi uhkailla, haukkua, tehdä asioita hankalemmaksi ymym. Mutta sun pitää vaan jostain löytää oma voima ja varmuus uuteen elämään, jos koet ettei suhteessa muutokseen ole mahdollisuutta. Hae vaikka tukea ja ohjeita ammattilaisilta, joskus riittää kun on yksikin ihminen tukemassa muutosta.

Olen ollut huonossa suhteessa, josta pelkäsin erota. Kaikki pelkoni osoittautuivat onneksi turhiksi. Helpompi on ollut yksinhuoltajana kuin epätasapainoisen miehen kanssa. Vuosien päästä löysin ihanan miehen, joka rohkaisee ja rakastaa. Voin sanoa, että ero aiempaan suhteeseen on kuin yöllä ja päivällä.

Hanki keskusteluapua muualtakin kuin näiltä palstoilta. Valmistaudu kaikessa rauhassa eroon. Älä kerro miehellesi mitään (älä anna yhtään vihjettä, jos kerran on noin narsismiin taipuvainen). Varaudu kunnolla haasteisiin, mutta älä pelkää. Jo eron suunnittelu voi tuoda sulle uutta voimaa, rohkeutta ja itsetuntoa. Älä jää surkeaan suhteeseen. Ihminen pärjää vähemmälläkin mammonalla. Ja löydät kyllä ystäviäkin ajan kanssa, kun alat saada suhteen aikana heikentynyttå itsetuntoa kuntoon.

Miksi aikoinaan lähdit tuon miehen kelkkaan? Ei kai hänen persoonallisuutensa ja luonteensa ole vuosien kuluessa niin paljon muuttunut, ettet olisi jo nuorena huomannut, millainen paskiainen hän on?

Miksi et voi lähteä? Miksi naiset kiusaavat itseään epäterveessä suhteessa 'lasten takia'? Mitä pidempään siirrät lähtöäsi, sitä huonommin lapsesi voivat. Ei muuta kuin alat järjestellä teille asuntoa. Monilla kunnilla on ns. kriisiasuntoja, joihin voi majoittua siksi ajaksi, että saa asiat hollilleen. Jätä myös avioerohakemus. Joku ehdotti sinua nauhoittamaan miehesi ilkeilyjä todistusaineeksi oikeuteen. Ei sellaisia nykyisin tarvita. Se on mennyttä aikaa, kun eroa hakevan oli todisteltava, miksi haluaa erota. Ja sitten hankit asunnon, joko nykyiseltä asuinpaikkakunnaltasi tai jostain muualta. Asuinpaikkakunnalle jääminen olisi kenties lasten kannalta hyvä ratkaisu. Säilyisivät koulut ja kaverit. Ja isäkin, mikäli hänen ja lasten suhteet ovat paremmat kuin sinun ja miehesi. Sinun sielunrauhasi takia olisi kenties parempi vaihtaa paikkakuntaa. Lapset ovat jo niin isoja, että pystyvät kyllä itsenäisesti matkustamaan isäänsä tapaamaan (jos haluavat). Älä takerru seiniin, vaan ajattele omaa jaksamistasi - kerrankin.

Jos se lasten ratsastus ja purjehdus tärkeämpää kuin  hyvinvointi niin jatka vain liitossa olemista.

Vierailija kirjoitti:

Täällä 21 vuotta yhteiseloa takana joka on nyt päättymässä. Lapsia kaksi, alakoulu- ja tarhaikäisiä. Sama juttu minulla - elintaso tulee huonontumaan mutta; ei enää tarvitse herätä omaan itkuun, ei tarvitse kävellä kananmunankuorten päällä kotona, ei tarvitse lohduttaa pientä lasta joka kysyy "aikooko äiti tänäänkin itkeä vai onko äiti tänään iloinen?". Ei tarvitse enää pelätä ja tuntea ettei kelpaa, että KAIKKI, minkä teet, on väärin, että olet huono ihminen, paska äiti, saamaton vätys jolla ei ole ihmisarvoa. 

Että eroa minäkin suosittelen - lämpimästi.

Ja miksiköhän tätä on alapeukutettu? Joku on uskaltanut tehdä jotain tilanteelleen, sehän on hienoa!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastanneille tulee tunne että ehkä en olekaan yksin.Tämä on vai niin että lapset ovat kaikki mitä olen häneltä ”saanut” enkä vain voi lähteä heidän vuokseen nyt. Suututtaa miten toinen on noin suppeakatseinen,näkee vain itsensä ja kaiken huipuksi syyttää minua itsekeskeisyydestä.Välillä kaikki mistä hän minua syyttää on se,mitä hän itse tekee. Ja raivoaa jos uskallan väittää muuta. Pöyristyttävän raivostuttavaa.

Olen menettänyt täysin itsetuntoni,en näe elämässä kuin tätä yhtä ja samaa.

On toki hänessä puolensakin,on ns. hyvä isä ja rehellinen,ei juo eikä ole väkivaltainen. Mutta joskus vain mietin ja toivon että olisi tunneyhteys ,ja tasapaino. Ainaisen nöyryyttämiseen sijaan. Olen maininnut hänelle nöyryyttämisen tunteesta,se sai aikaan melkoisen raivon. Enää en mainitse ,hiljaa hyväksyn kaiken mitä sanoo ja tekee.

Nimenomaan VOIT lähteä, mutta et HALUA lähteä. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Oikeasti sulla ei ole yhtään estettä, ei mitään muuta kuin oma asenne ja kaikenmaailman söpötyksiä ja selityksiä vailla mitään pohjaa. Sekä tuo jatkuva valitus miehen käytöksestä. Mutta kuitenkin valitset ja haluat joka päivä jäädä, vaikka esteitä ei yksinkertaisesti ole. Olet taloudellisestikin paremassa asemassa kuin lukuisat muut, kenet eroavat hyväksikäyttävistä puolisoistaan. 

Tuo sun miehesi muuten kuulostaa omalta isältäni. Ei juonut, ei lyönyt. Kävin koko aikuisikäni terapiassa, enkä tiedä voinko ikinä oikeasti antaa äidilleni anteeksi. Oli samanlainen saamaton selittelijä kuin sinä olet. En tiedä, miten voit elää tuon valintasi kanssa ja katsoa itseäsi aamulla peiliin ja uskotella, ettet muutakaan voi, kun on tämä kiva talo ja kalliit harrastukset. 

Onko kenelläkään toisenlaista tarinaa tai ohjetta kuin jätä se? Kiinnostaisi tietää, onko kenenkään liitto kehittynyt siihen suuntaan että yhdessä pysyminen kannattaa tai että puoliso muuttuukin parempaan suuntaan? Täällä esitetyissä kuvauksissa ja myös omassa liitossani näin ei ole käynyt (en ole ap) mutta onko se edes mahdollista? Ja ei siis täälläkään ollut merkkejä seurusteluaikana tällaisesta.

Jokaisessa asiassa on vähintään kaksi puolta. Ns. kiltti naapurinpoika osoitautuukin heittiöksi, sadistiksi ja pitää monta naista yhtä aikaa. Kaukaisesta vieraasta kylästä otettu puoliso onkin jokinkinsortin seksuaalinen poikkeama minkä tietenkin oma kylä tiesi mutta hyvin näytelty osa tavallisena aviomiehenä sumutti puolison. Molemmissa tapuksissa kaikki tietenkin perustuu naisen omiin milipiteisiin ja kuvitelmiin, eivät todellisuuteen. Sopivana ajankohtana nainen näkee miehessä sen mitä haluaa nähdä ja sama toisinpäin. Lopulta tulemme siihen tosiasiaan että itse asiassa ihminen pettää itse itseään koska ei näe todellisuutta. Tosin on myös tapauksia missä hyvä pitkäaikainen ystävyys ei johdakkaan hyvään avioliittoon vaikka luuleekin tuntevansa toisen läpikotaisin. Avioliittoon sisältyy aina jonkinlainen pakko ja pakko vain kasvaa lasten myötä. Jos on luonteeltaan perusyksineläjä ei yhteikunnan ja ympäristön tulisi pakottaa avioliittoon. Siinä mikä vapaassa suhteessessa on taivas muuttuu pakon sanelemana helvetiksi. Miten suureksi on sitten ihmisen sivistyksen, luonteen, empatiakyvyn ja muun sellaisen sanelemaa.  Avioliitossa kaiken tasapainoinen harmonia on avain millä  selvitään karkoista ja päästään tyveneen. Siihen ei kuitenkaan  päästä jos jompikumpi on alunperin ollut avioliittoon sopimaton; se on tiedetty jo hyvinkin kaukaisessa historiassa. Tunnekuohun ja omien halujen sijaan tulisi valintatilanteessa nähdä todellinen totuus eikä sallia minkään sisäisen tai ulkoisen seikan hämärtää totuutta. Silti  - elämä on uhkapeliä eikä siinä voi aina voittaa. 

Jos välität lapsistasi, lähde heti. Miten voit altistaa keskenkasvuiset lapsesi tuhoisalle ja turvattomalle kodille? Etkö todella ymmärrä, miten väärin teet lapsiasi kohtaan? Mikään harrastus ei voi korvata särkynyttä persoonallisuutta.

Oma äitini teki samoin, jäi kauheaan liittoon "lasten takia". Emme ole nykyään tekemisissä, muistot ovat liian kipeitä, enkä ole valmis antamaan anteeksi. Veljestäni tuli menestynyt urallaan, mutta sisältä hän on kuollut - ehkäpä jonkinlainen psykopaatti. Minusta tuli itsetuhoinen miellyttäjä, joka aikuisena kuljen terapiasuhteesta toiseen mutten saa elämästä kiinni. Äiti haluaisi nyt terapoida minun avullani omaa tuskaansa, mutten pysty enkä halua korjata häntä. 

Hän oli aikuinen, meidän äitimme, mutta ei suojellut meitä. Luultavasti hän uskotteli itselleen, että meillä lapsilla oli kaikki hyvin. Rahaa oli meidänkin "perheessä". Mutta kyllä hän tiesi, ettei ollut. Niinkuin sinäkin tiedät - laitat lapsenne pehmentämään ja sovittelemaan kodin räjähdysherkkää tunnelmaa.

Lopeta tekosyyt ja selittelyt ja lähde heti, jos välität lapsistasi pätkän vertaa!

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa. Olen tietoinen siitä että lapset ahdistuvat. Mutta pitävät silti isästään. Toki huomaan että osaavat hekin lukea milloin isä mahd.on pahalla päällä,silloin tulevat siitä minuakin varoittamaan. Esim eilen mies korjasi autoa vesisateessa,sen jälkeen minun tehtävä oli häntä kehua kuinka vaativa homma ja voi voi vielä vesisateessa. Kolme asiaa piti mainita,kaksi ei kuulemma riittänyt.Tytärkin ehti jo sanoa et iskä varmaan ragee kun sataa. Mitäpä minä tein sillä välin,ihan perusjuttuja kuten pyykinlaittoa,ruokaa,siivoamista-nehän on niitä asioita jotka vaan tapahtuu eikä tarvi arvostaa.

Suosittelen lähtemistä. Ota vaikka oikeusaputoimistoon yhteyttä että saat neuvoja. Ja perheasiain neuvolaan. Siellä mäkin kävin ennen eroamista. Kun pääset omaan asuntoon jossain vaiheessa saat tilaa hengittää. Ja isällä on omat aikansa lasten kanssa. Kärsit henkisestä väkivallasta, samoin lapset. Lapset kyllä selviää, ajan kanssa säkin. Talo pitää laittaa myyntiin, ellei mies suostu siihen voidaan pakottaa, tosin se maksaa. Ellei sitten lunasta osuuttaan. Meillä tehtiin niin että mä lunastin isän osuuden. Jos pelkäät että isä kääntää suvun sua vastaan esim.huoltajuudessa juttele sosiaalivirkailijan kanssa. Tsemppiä!

Totta kai voi ja pitää lähteä tuosta. Olin samassa jamassa, tosin vain yksi lapsi. Sukulaiseni ottivat uudelleen yhteyttä, olivat inhonneet miestäni. Ystävät samoin auttoivat. Rahat yllättäen riittivät paremmin, mies oli kuluttanut omat rahansa jonnekin itseensä. En menettänyt lasta, vaikka sillä mies tietenkin uhkaili.

Aloin nukkua hyvin, lapsi alkoi nukkua hyvin. Nyt erosta on neljä vuotta, enkä voi uskoa, miten huijattu, pelokas ja alistettu olin. Häkki oli omassa mielessäni.

Tsemppiä, pystyt siihen.

Vierailija kirjoitti:

Juttusi ei kerro miehestäsi vaan sinusta.

Olet vastuunpakoilija ja selittelijä, joka ei viitsi eikä uskalla.

Leipälajisi on valittaminen.

Et pidä ihmisistä etkä tule toimeen kenenkään kanssa. Sinusta ei pidetä

Voit jättää miehesi.

Mutta älä kuvittele että elämäsi siitä paranisi.

Olet loputtoman tyytymätön vastuun ulkoistaja. Pelastajaa on ihan turha odottaa.

Hyvä muistutus ja kommentti. Ei meidän lukijoiden pidä mennä kenenkään valituksiin mistään. On vain ko henkilön subjektiivinen kertomus. Luin aikoinaan erään naisen kertomuksen avioeron kriisistään. Hän kertoi elämästään ja avioliitosta osia ja syitä miksi hän halusi eron. Nainen sanoi viisaasti, että tämä on hänen kokemuksensa ja näkemyksensä, miehellä on todennäköisesti täysin erilainen jos häntä haastateltaisiin.

Soitin lehteen ja pyysin välittämään yhteystietoni ko naiselle ja olin halukas kirjeenvaihtoon hänen kanssaan. Olin itsekin juuri eronnut nainen. Hän otti yhteyttä ja olimme kirjeenvaihdossa vuosia. Sitten piti lopettaa. Hänelle tuli liikaa elämän vaikeuksia vastoinkäymisiä ja ei jaksanut enää pitää yhteyttä. Oli aivan mahtavaa jakaa asioita ja tukea toinen toistamme.

Eivät avioerot enää ole 30:een vuoteen olleet riita-asioita.Ero on ilmoitusluontoinen asia.Se kummalle lapset jäävät on eri asia.Ns. huono äiti on täyttä bullshittiä.Äiti on aina äiti,miehet ovat aina sikoja,koska ovat voineet käyttää valtaa.Älä pelkää,vaan ryhdistäydy!Ajattele vaikka Lenitaa tai Vappu Taipaletta,kyllä se siitä.

On olemassa myös sellainen mahdollisuus, että miehesi oikeasti on oikeassa kaikista niistä asioista mistä riitelettä. Joten pelastat liittosi vain antamalla miehen päättää asioista ja olemalla kiltti pikkuvaimo. Miehen rahoillahan perheenne muutenkin pyörii. 

Täällä kohtalontoveri, mulla äijä joka ei ole tyytyväinen mihinkään mitä teen ja hänhän on itse täydellinen. Hänen omat tapansa toimia ovat täydellisiä. Luojan kiitos en tuon ihmisen kanssa ole koskaan lapsia tehnyt. Harjaan hampaat väärin, en osaa avata oikein oveakaan, heitän löylyä kiukaan viereen joten mies hoitaa sen, en osaa siivota, mies ei anna mun keittää kahviakaan, laitan liian mausteista ruokaa, huomauttelee mun painosta (oon hoikka), nauraa kun kaadun tai lyön itseni. Ihmettelee kun mua ei kiinnosta seksi enää yhtää, mikähän tosiaan vie mielenkiinnon siitä. Mies haluaisi sellaisen tyttöystävän mitä hänen veljensä tyttöystävä on, näin sanoi suoraan mulle. Silti pelottaa erota hänestä, pelkään että hän satuttaa mua yms. Ei tuo ihminen mihinkään ainakaan muutu. Empatiakyvytön tapaus.

Kannattaa lähteä. Ei lapsia helposri viedä äidiltä. Vaikka sulla olisi mt-ongelmaa tai alkotaustaa, tulee kertomuksestasi selvä narsistimies esiin. On ymmärrettäväö, ettei kukaan jaksa sellaista. Aina voit muuttaa tapasi, kun pääset ilkiön vaikutuspiiristä. Lasten äideille annetaan hyvin apua. Luo sihteita sukulaisiisi. Kaikkea hyvää elämääsi.