Miten jaksatte luottaa toiseen parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Ei vaadi ponnisteluja luottaa kumppaniin. Paljon vaikeampaa on itse olla kumppanin luottamuksen arvoinen.

Miksi olet parisuhteessa, jos olet noin epäluotettava? Oletko kertonut kumppanillesi, että todennäköisesti sinuun ei ole luottamista? 

Minä luotan niin kauan kuin kumppani on luottamuksen arvoinen. Toisaalta tiedän, olen tullut petetyksi (ja silloin se tuntui maailmanlopulta), että selviän kyllä jos jostakin syystä kävisi niin, että kumppani pettäisi. En halua elää yksin ja olla menneisyyteni vanki. Mielummin uskon ja luotan, että kumppanini on luottamuksen arvoinen.

Täytyy oikein taivastella että ompas tähän ketjuun sattunut ihania naisia! Kaikkea hyvää teille ☺

Vierailija kirjoitti:

Minä luotan niin kauan kuin kumppani on luottamuksen arvoinen. Toisaalta tiedän, olen tullut petetyksi (ja silloin se tuntui maailmanlopulta), että selviän kyllä jos jostakin syystä kävisi niin, että kumppani pettäisi. En halua elää yksin ja olla menneisyyteni vanki. Mielummin uskon ja luotan, että kumppanini on luottamuksen arvoinen.

Sama juttu. Minut aiempi kumppani jätti tekemällä itsemurhan. Luottamus on valinta. Ei voi koko ajan pelätä sitä, että jotain pahaa tapahtuu tai silloin jää elämä elämättä.

Luotan täysin ja se ei tunnu lainkaan vaikealta. Kumppanini kertoo minulle mikäli on esim. ihastunut johonkuhun muuhun. Sitä tapahtuu melkein kaikissa pitkissä suhteissa, halusi tai ei, joten parempi vain hyväksyä se realiteettina. Sitten voidaan keskustella ja purkaa oloa aiheesta, myös niitä omia epävarmuuksia. Kummallakin on myös se asenne, että jos joskus tapahtuisikin jotain jonkun muun kanssa ilman että siitä on sovittu, se olisi kova isku luottamukselle mutta ei mikään automaattinen syy erolle. Joten uskon, että kumpikin uskaltaisi myös kertoa mikäli joskus jotain tapahtuisikin. Se lisää luottamusta. 

Eniten luottamusta itsessäni herättää kuitenkin se, että molemmat panostavat hyvin tosissaan suhteen toimivuuteen ja omaan ja toisen hyvinvointiin. 

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuo kertoo enemmän sinusta kuin puolisosta.

Minä luotin 20 vuotta. Sitten mies rakastui toiseen. Uskon kuitenkin, että hän oli luottamukseni arvoinen 19 vuotta.

Nyt olen uusissa naimisissa ja luotan tähän mieheen enemmän kuin koskaan eksääni. Ihmeellistä sinänsä, kun ottaa huomioon kokemukseni.

Luotan toisiin, koska minä itse olen luottamuksen arvoinen. Oletan toisten olevan samanlaisia. Jos ei olekaan - niin se on heidän häpeänsä, ei minun.

Tässä oikea vastaus. Ei ole vaikeaa luottaa, eikä se vaadi mitään jaksamista. Se on valinta. Tiedän selviytyväni hienosti myös ilman miestä, jos joku päivä kävisikin ilmi ettei mies ollut luottamuksen arvoinen. Siitä tilanteesta mies lähtee sitten häviäjänä - epäluotettavana petturina - ja minä luotettavana, hyväsydämisenä, rehellisenä ihmisenä.

Minua ei ole koskaan petetty enkä ole koskaan pettänyt ketään.

Ei ole mitään jaksamista, koska hän on niin monella tavalla osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Luotan ilman ponnisteluja. Ja tietysti myös tahdon luottaa, koska hän on sen arvoinen. Jos ei olisi, en tahtoisi.

Vierailija kirjoitti:

Sun faktat ovat höpönpöpöä. Tietenkään kukaan ei omista toista ja suhteessa ollaan vapaaehtoisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voi tulla , mennä ja tehdä mitä tahansa. Jos tuntuu, että näin haluaa menetellä, ei kannata hankkiutua parisuhteeseen koska koko se suhteen idea on niin hämäränpeitossa.

Faktani perustuvat avioero- ja pettämistilastoihin. Epäiletkö tietojen oikeellisuutta? Arkikokemukseni ainakin vahvistaa tietoa, että vieraissa käyminen on hyvin tavallista, puhumattakaan kuinka paljon siitä haaveillaan pidemmissä parisuhteissa.

Millä perusteella vaimollani ei olisi vapautta "tulla, mennä ja tehdä mitä tahansa"? Minä en voi häntä pakottaa tekemään mitään tai olemaan tekemättä. Viime kädessä hänen kansalaisvapauttaan voi rajoittaa vain virkavalta ja sekin lain puitteissa. Muutoin hänen tulemisensa, menemisenä ja tekemisensä perustuvat siihen, mitä hän päättää tehdä. Minä voin korkeintaan yrittää vaikuttaa hänen päätöksiinsä. Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella voin onneksi luottaa siihen, että hän ei ole paha ihminen. Siksikään en jaksa stressata ja vahdata.

Parisuhteemme "idea" on kaikkea muuta kuin hämärän peitossa. Ehkä siksi olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Kohta alkaa kolmas yhteinen vuosikymmen.

Luotin mieheeni 100 prosenttisesti, kunnes karu totuus paljastui ja hän jäi kiinni 5 vuotta jatkuneesta pettämisestä. Asia oli shokki myös koko lähipiirille. Kukaan ei olisi hänestä uskonut. Myöhemmin olen ollut ystävien ja työkavereiden tukena, kun heidän miehet ovat jääneet kiinni pettämisestä.

Nykyään suhtaudun asiaan eri tavalla. Itse en koskaan voisi pettää, mutta olen tämän elämän myötä oppinut että suurin osa ihmisistä ei lopulta kykene yksiavioisuuteen eikä korkeaan moraaliin yksinkertaisesti itsekkyytensä vuoksi. Ehkä tämä pettäjien kantama itsekkyysgeeni on ollut se, minkä avulla aiemmat sukupolvet ovat selvinneet hengissä ja on ollut evolutiivisesti kannattavampaa olla itsekäs ja jatkaa sukua siellä sun täällä. Elämäni kyllä helpottui kun olen lakannut edes odottamasta yksiavioisuutta ja sitä, että ihmisiin voisi luottaa. Ihmiset nyt vain olevat pohjimmiltaan herkästi omaksi edukseen totuutta värittäviä tyyppejä, eikä kaikilla ole kykyjä kontrolloida viettejään. Sääli.

Vierailija kirjoitti:

Luotin mieheeni 100 prosenttisesti, kunnes karu totuus paljastui ja hän jäi kiinni 5 vuotta jatkuneesta pettämisestä. Asia oli shokki myös koko lähipiirille. Kukaan ei olisi hänestä uskonut. Myöhemmin olen ollut ystävien ja työkavereiden tukena, kun heidän miehet ovat jääneet kiinni pettämisestä.

Nykyään suhtaudun asiaan eri tavalla. Itse en koskaan voisi pettää, mutta olen tämän elämän myötä oppinut että suurin osa ihmisistä ei lopulta kykene yksiavioisuuteen eikä korkeaan moraaliin yksinkertaisesti itsekkyytensä vuoksi. Ehkä tämä pettäjien kantama itsekkyysgeeni on ollut se, minkä avulla aiemmat sukupolvet ovat selvinneet hengissä ja on ollut evolutiivisesti kannattavampaa olla itsekäs ja jatkaa sukua siellä sun täällä. Elämäni kyllä helpottui kun olen lakannut edes odottamasta yksiavioisuutta ja sitä, että ihmisiin voisi luottaa. Ihmiset nyt vain olevat pohjimmiltaan herkästi omaksi edukseen totuutta värittäviä tyyppejä, eikä kaikilla ole kykyjä kontrolloida viettejään. Sääli.

Minun "petokseni" on tuhlailu. Minusta ei pitäisi puhua pelkästään syrjähypyistä pettämisenä, kun on kaikenlaisia muutakin tapoja pettää kumppanin luottamus parisuhteessa.

Ei luottaminen ole raskasta! Paljon raskaampaa olisi jos en jostain syystä luottaisi, vaan joutuisin jatkuvasti epäilemään, tarkistelemaan ja kyttäämään jokaista mieheni liikettä. Mitä järkeä sellaisessa suhteessa edes on? Tottakai luotan mieheeni. Jos hän pettää niin sitten hän pettää! Siinä ei ole mitään merkitystä sillä luotinko vai en. Se on sitten sen ajan murhe jos joskus niin kävisi. Mitään sellaisia merkkejä ei koskaan ole ollut että näkisin minkäänlaista syytä olla luottamatta.

En oikein tiedä mitä voittaisin jatkuvalla epäilemisellä. Siinä menisi mun mielenrauhani ja kokemuksesta tiedän, että kun toinen koko ajan epäilee kynnys oikeasti tehdä jotain madaltuu kerta kerralta. Joskus mustasukkaisuuden peikko nostaa päätään, mutta järkeilen sen pois. Koska ei mun mustasukkaisuudelleni ole todellisuudessa perusteita.

Olen itse toisella kierroksella ja nyt ollut saman miehen kanssa kahdeksan vuotta. Mies on myös itse eronnut aikanaan. Ehkä me kummatkin ollaan opittu aiemmasta elämästämme, mutta minä ainakin olen oppinut sen, että vaikka mies lähtisikin se ei olisi maailmanloppu. Totta kai se olisi musertavaa erityisesti nyt kun ei ole ollut vuosien aikana mitään suurempaa riitaa, läheisyyttä, yhteisiä mielenkiinnon kohteita on jne, eli ei ole mitään ennakkovaroitusta tällä hetkellä ilmassa. Jos mies nyt ilmoittaisi että lähtee, niin olisi se kova paikka mutta tietäisin silti että selviäisin siitäkin.

Luotin, niin yksinkertaisen typerästä syystä, että toinen koko ajan mainosti erittäin korkeaa moraaliaan.

Kunnes sitten tuo alussa mainitsemasi ”työmatka osoittautuisi olevan huvimatka”, toteutui siten, että myöhäinen kokous toisessa kaupungissa olikin töihin liittymätön ravintolatapaaminen työpaikalla tavatun miehen kanssa. Ihan kahdenkesken.

En todellakaan ole luottanut sen jälkeen yhtään mihinkään mitä vaimo sanoo, varsinkaan miespuolisista työtovereista. Tai kun esittää, että ei millään jaksaisi lähteä johonkin sosiaaliseen tilaisuuteen. Pelkkää feikkaustahan tuo on. Minäkin kyllä feikkaan luottavani. En jaksa riidellä, eikä ihan paljon kiinnosta enää mitä tekee.

Sellaista parisuhdetta EI jaksaisi, jossa ei voisi luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Joihinkin miehiin voi luottaa. Suurimpaan osaan ei pysty ja sitten se on tuollaista.

Tuo ap:n luottamusongelma ei johdu miehestä vaan ihan pelkästään ap:n vainoharhaisuudesta.

Uusi syy mulla. Olen 47 v. ja käynyt läpi 2 eroa, toinen oli vain 3 v. kestäneestä suhteesta missä ei edes vakituisesti asuttu yhdessä. Mutta siitä kesti toipuminen aivan luvattoman kauan.

Nykyinen miesystävä lähti 4 kk reissuun. Pakko vaan luottaa, uskoa porskuttaa eteenpäin, ummistaa silmät tai jotain. Siihen eroprosessiin en vaan MEE, never!! Että mä nyt rupeaisin pähkäilemään että miksi se lähti ja mitäköhän se tekee ja plää plää.  Ei hitsi en vatvo nyt yhtään mitään! En vaan jaksa.