Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte luottaa toiseen parisuhteessa?
04.09.2018 |
Itse olen mielestäni elämää ja maailmaa jokseenkin nähnyt.
Voin feikata luottamusta, mutta todellisuudessa en koskaan ole parisuhteessa luottanut.
En edes jaksaisi, kauhea työ ylläpitää perhe-elämää, vaikka matto saatetaan vetää alta pois sekunnin murto-osassa, kun vaikkapa työmatka osouttautuukin vaikka "huvimatkaksi",tuo vain huonona esimerkkinä.
Miten jaksatte luottaa?
Toinen asia on, että vaikka jaksaisi, en edes tahdo.
Sinä, joka luotat johonkuhun, tahdotko luottaa?
Kiinnostaa tietää näitä, koska tuollainen "luottamuselämä" niin kovin erilainen, kuin oma asenteeni.
Kommentit (56)
Kyllä, nimenomaan tahdon luottaa. Koska jatkuvalla epäilyllä pilaisin vain oman elämäni. Jos luottamukseni petetään, mietitään sitä sitten siinä vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kertoo aika paljon sinusta itsestäsi.
Aviomies on oikeastaan ainoa ihminen, johon luotan täysin.
Ei vaadi ponnisteluja luottaa kumppaniin. Paljon vaikeampaa on itse olla kumppanin luottamuksen arvoinen.
En luota kenenkään ja muutenkin....mielummin pari suhdetta kuin parisuhde :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joihinkin miehiin voi luottaa. Suurimpaan osaan ei pysty ja sitten se on tuollaista.
Minustakin tuo kertoo enemmän sinusta kuin puolisosta.
Minä luotin 20 vuotta. Sitten mies rakastui toiseen. Uskon kuitenkin, että hän oli luottamukseni arvoinen 19 vuotta.
Nyt olen uusissa naimisissa ja luotan tähän mieheen enemmän kuin koskaan eksääni. Ihmeellistä sinänsä, kun ottaa huomioon kokemukseni.
Luotan toisiin, koska minä itse olen luottamuksen arvoinen. Oletan toisten olevan samanlaisia. Jos ei olekaan - niin se on heidän häpeänsä, ei minun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luottaminen ei maksa mitään, ei vaadi jaksamista.
Mutta täytyy silti realisti olla, ja tajuta, että mitä vaan voi käydä. Siihen asti kannattaa nauttia elämästä ja luottaa. Turhaa itkeä jo etukäteen, että mitä jos...
Millaista luottamusta tässä nyt tarkoitetaan? Seksuaalista uskollisuutta vai luottamusta parisuhteen jatkuvuuteen? Mitä aloittaja pelkää?
Mun mies ei ikinä pettäisi mua. Tämä ei johdu mun omasta ainutlaatuisuudesta vaan siitä, että miehellä itsellä on niin älyttömän korkea moraali eikä yksinkertaisesti pystyisi tekemään mitään sellaista. Sen sijaan mä välillä pelkään, että mitäs jos se tapaakin jonkun mua ihanamman ja haluaa vaihtaa. Eihän se ole mulle parisuhdetta mitenkään velkaa ja ihan hyvin voisi niin tehdä, rakkaus voi loppua koska tahansa. Fakta kuitenkin on, että mä en tälle voisi mitään, eikä mun kannata etukäteen semmoisia edes surra.
Siksipä valitsen luottaa siihen, että mies haluaa olla just mun kanssa - ja pyrin antamaan sille hyviä syitä pysyä sillä kannalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se vaadi minkään valtakunnan luottamista, vaan on ihan itsestäänselvä osa elämää. Luotan kunnes ei ole enää syytä luottaa, mutta eihän sitä etukäteen kannata murehtia. En epäile mieheni uskollisuutta ollenkaan, hän saa käydä vieraissa jos haluaa, muttei ole kiinnostunut tästä mahdollisuudesta ja johonkin toiseen rakastuminen ei ole luottamuksen pettämistä edes, joten mitäpä tässä nyt edes pelkäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinähän se elämä mensi, jos ja kun kaikkea voisi ja saattaisi epäillä ja peltä pahinta ja odottamattomminta tapahtuvaksi. Ei kukaan ole minua parisuhteeseen pakottanut tai vaatinut. Itse olen niihin jokaiseen -ei niitä montaa ole- vapaaehtoisesti mennyt ja aloittanut. Jos menisin avioon, niin todennäköisesti haluaisin tehdä avioehdon. Jos kumppanin loukaantuisi ja suuttuisi asiasta, niin ehkä minulla kannattaisi hälytyskellot soida; vaikka en uskokokaan olevani, niin rikas saati hyvä tuloinen, että kenenkään kannattaisi naida minua vain omaisuuden kiilto silmissä.
Mitä keskiajan parisuhdefilosofiatöhnää täällä taas muille tyrkytetään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, nimenomaan tahdon luottaa. Koska jatkuvalla epäilyllä pilaisin vain oman elämäni. Jos luottamukseni petetään, mietitään sitä sitten siinä vaiheessa.
Näin minäkin ajattelen. Se ei pelaa, joka pelkää.
Parisuhteessa ei voi vain poimia rusinoita pullasta, vaan pitää ensin miettiä, mitä annettavaa itsellä on. Miksi tuo ihminen haluaa olla juuri minun kanssani? Oma hyvinvointi laitetaan panokseksi, ja joskus tulee voitto, joskus häviö. Niitä on turha jäädä murehtimaan.
Itse en nuorempana koskaan luottanut keneenkään enkä mihinkään. Luotin vain omaan uraan ja rahaan. En ottanut miessuhteita vakavasti. Kunnes tapasin mieheni. Oli uusi ja ihana tunne, kun pystyikin luottamaan.
Joskus se voi tulla puskan takaa.
🇺🇦🇮🇱
Miksi ihmiset takertuvat epätoivon vimmalla parisuhdeideaaliin, joka tilastojen mukaan valtaosassa tapauksia johtaa pettämiseen ja/tai eroon? Joko sen vuoksi, että mustasukkaisuus on tehnyt hengittämisen suhteessa mahdottomaksi tai sitten ihan biologisten "faktojen" (vieraan seksin nälkä) johdosta.
Kun kerran FAKTAT ovat näin karut, miksi ihmiset silti itseään kiusaavat? Eikö olisi aika vähän höllätä pipoa? Kuka toista aikuista ihmistä edes haluaa omistaa - puhumattakaan että pitäisi omistamista tervejärkisenä ideaalina edes ajatusten tasolla? Onko ihmisillä niin huono itsetunto vai onko meidät aivopesty tilastojen valossa epärealistisella romantiikkahöpöhöpöllä?
Suhdetta takana enemmän tai vähemmän kolmekymmentä vuotta enkä ole koskaan edes ajatellut koko asiaa. Sehän on ihan turhaa. Minulla ei ole mitään syytä olla luottamatta siihen, että mies on sitoutunut meidän yhteiseen elämään. Sitä ei edes jokin satunnainen hupireissu muuttaisi.
Miksi miettiä sellaista, mitä ei voi hallita? Mikään ei ole varmaa tässä elämässä, ei edes se, että olen elossa huomenna. Mutta ei se siitä miettimällä parane.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset takertuvat epätoivon vimmalla parisuhdeideaaliin, joka tilastojen mukaan valtaosassa tapauksia johtaa pettämiseen ja/tai eroon? Joko sen vuoksi, että mustasukkaisuus on tehnyt hengittämisen suhteessa mahdottomaksi tai sitten ihan biologisten "faktojen" (vieraan seksin nälkä) johdosta.
Kun kerran FAKTAT ovat näin karut, miksi ihmiset silti itseään kiusaavat? Eikö olisi aika vähän höllätä pipoa? Kuka toista aikuista ihmistä edes haluaa omistaa - puhumattakaan että pitäisi omistamista tervejärkisenä ideaalina edes ajatusten tasolla? Onko ihmisillä niin huono itsetunto vai onko meidät aivopesty tilastojen valossa epärealistisella romantiikkahöpöhöpöllä?
Sun tässä kantsis pipoa höllätä. Kaikki muut on pohtineet aihetta rauhallisesti ja asiallisesti omalta kantilta - paitsi sinä.
Kaffepulla kirjoitti:
Se nyt vaan on tyhmää maksaa sosiaalipummille liikaa.
Niskalaukaus lopettaa kitinän.
Minä en voi enää luottaa naisiin parisuhteessa, koska kaikki ovat minut jättäneet.
Siksi asenteeni on nykyään, että en vain välitä. Elän suhteessa täysillä enkä mieti koska tämä päättyy. Nautin siitä ajasta minkä nainen minulle antaa.
Jospa se on samaa feikkaamista muillakin...