Lue keskustelun säännöt.
Miksi mt-ongelmat ovat monelle ehdoton turn off?
Kommentit (223)
Vierailija kirjoitti:
Ne ovat pelottavia varsinkin tällaiselle ihmiselle joka ei tunne (ainakaan tiedä tuntevansa) mt-potilaita eikä suvussa esiinny mt-ongelmia (diagnosoituja ;)). Heti tulee mieleen kaikenlaiset kauhutarinat.
Tämä on varmaan aika useinkin taustalla muuten. Asiaa, jota ei tunneta, pelätään. Se kuulostaa joltain kauhuleffalta varmaan jonkun täysin kokemattoman korvaan. No voihan se sitä ollakin, mielenterveysongelmia on monenlaisia ja myös jokainen mt-sairas on yksilö...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieli on monessa suhteessa ihminen itse, ihminen on oma mielensä.
Kun mieli on sairas tai häiriöinen, on parisuhde sellaisen ihmisen kanssa yhtä kuin suhde siihen sairauteen/häiriöön (kun häiriö on vakava).
No joo, tuohon boldattuun, vakava häiriö toki vaikuttaa tuohon suuntaan. Se vaikuttaa arkeen tottakai.
Ihminen on oma mielensä kyllä, mutta sairaanakin ihmisessä/tämän mielessä on myös muuta kuin se sairaus (vakavakin). Siis kaikkia mielenliikkeitä, sanomisia ja tekemisiä ei pidä tulkita sen sairauden kautta tai siitä johtuvaksi, ainakaan automaattisesti. Ehkä kaikkein vakavimmissa tapauksissa tosin...? En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Masentuneet ovat hyvin itsekeskeisiä ja omaan napaansa tuijottajia, siksi voi olla hankala parisuhteessa, jossa toivoisi olevan hyvän vuorovaikutuksen.
Höpö höpö. Minä ainakin vakavasti masentuneena nimenomaan surin sitä, miten huonosti MUUT voi minun olemassaoloni takia, miten paljon parempi HEILLÄ olisi ilman minua - minua joka olin huono ja arvoton luuseri josta ei ollut mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksen kysymys on järjetön.
Tämä.
Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.
Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.
Entä jos tapaat oikein ihanan ihmisen, tutustut häneen ja ihastut/rakastut kunnolla, ja sitten selviääkin että hänellä on lievähkö mt-ongelma? Kumpaan kategoriaan se menisi?
Se riippuu tosiaan siitä, millaista arki ja elämä olisi. Itse ymmärrän hyvin mt-häiriöitä, niitä on lähellä ollut ja on yhä.
Niin, siitähän se varmaan riippuu. Mietin vaan että moni ei osaa ajatella kuin yhdeltä kantilta (kuten tämä ketjukin jossain määrin osoittaa) mutta sitten on niitä jotka osaa ottaa tapauksen tapauksena - ja ennen kaikkea ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksen kysymys on järjetön.
Tämä.
Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.
Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.
Entä jos tapaat oikein ihanan ihmisen, tutustut häneen ja ihastut/rakastut kunnolla, ja sitten selviääkin että hänellä on lievähkö mt-ongelma? Kumpaan kategoriaan se menisi?
Se riippuu tosiaan siitä, millaista arki ja elämä olisi. Itse ymmärrän hyvin mt-häiriöitä, niitä on lähellä ollut ja on yhä.
Lisään, esim. luottamus on ihan olennainen asia. Jos toiseen ei voi täysin luottaa (esim muistaako ottaako hellan päältä jne), on arki raskasta.
No tuo on kyllä totta tuokin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ennakkoluuloja, sori vain. Kaveripiirissä ja läheisissä on aika moneen lähtöön eri diagnoosien saaneita ja työn puolesta olen mielenterveysongelmaisten kanssa myös tekemisissä.
En pitäisi sitä kauhean ennakkoluuloisena, jos yksinkertaisesti haluan päästä tietyissä asioissa parisuhteessani helpommalla. Puolison sairastumiselle, tai jopa omalle sairastumiselle suhteen aikana ei voikaan mitään, ja siksi kirjoitin että sitten se tilanne on vain otettava vastaan.
Ja jos olet nyt joku bipo joka henkilökohtaisesti loukkaantui sanomisistani, niin lähipiirissä on pari bipoa ja pari kaveria on myös bipon kanssa koettanut seurustella. Että joo, en viitsi tässäkään tapauksessa nyt parisuhteen nimissä kokemuspohjaani laajentaa.
Ainahan sitä saa toki asioita haluta, joo. Kannattaa vaan varautua tosissaan siihen ettei elämä mene kuten haluaisi. (Niinhän kirjoititkin.) En kyllä ole bipo, diagnoosina on ollut lähinnä "pelkkä" masennus (siinä on todellakin ihan tarpeeksi kestämistä, sitten vielä jotkut valikoi lähipiirin diagnoosien perusteella tai heivaa elämästään tms...)
Se minua kyllä surettaa, että diagnoosin takia ei olla edes halukkaita antamaan toiselle mahdollisuutta, mutta tietysti inhimillisesti ymmärrettävääkin toisaalta... (mulla on kyllä puoliso että sikäli.)Niin ja sen unohdin mainita, että olen kyllä ollut suhteessa jossa avopuolisoni sairastui vaikeaan masennukseen, ja jos voin välttää niin en en kyllä halua parisuhteeseen tietoisesti masentuneen ihmisen kanssa. Sen verran raskasta se molemmille oli. Suhteen varrella tapahtuu kaikenlaista, ja sitten siinä onkin kysymys sitoutumisesta, rakastamisesta ja elämänhallinnan säilymisestä.
Ymmärrän kyllä, että tämä kuulostaa ikävältä, mutta toisaalta tiedostan omat rajani enkä halua väen vängällä ylimääräisiä haasteita elämääni ja parisuhteeseeni kun niitä voi tulla ihan muutenkin.
Ahaa, nyt ymmärrän kyllä paremmin.
Vähän riippuu mikä ongelma kyseessä. Itseäni ei toisessa ihmisessä häiritse esim. lievä masennus, ocd tai ahdistuneisuushäiriö. Niistä on myös henkilökohtaista kokemusta joten tiedän mitä odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennakkoluulojen takia ei suurinosa tutuistani edes tiedä diagnoosistani. Olen sairastanut psykoosin 10 v.sitten,parantanut ja elänyt terveenä ja lääkkeettä vuosia jo. Saanut sen jälkeen lapsiakin ja pysynyt terveenä edelleen. Jos alkaisin uuteen suhteeseen, en tiedä kertoisinko tuosta sairastumisesta. Todennäköisyys sen uusiutumiseen on yhtä suuri kuin keskivertoihmisellä(ihan hoitohenkilökunnan taholta sanottu näin.) Suurinosa psykooseista uusiutuu 5 vuoden sisällä edellisestä ja jos näin ei käy,niin tuskin käy jatkossakaan.
Niin ja perinnöllisyydestä,alttius VOI periytyä tai sitten ei. Pelkkä alttius ei aiheuta sairastumista.
Niin... skitsofreniastakin voi parantua. Osa paranee täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneet ovat hyvin itsekeskeisiä ja omaan napaansa tuijottajia, siksi voi olla hankala parisuhteessa, jossa toivoisi olevan hyvän vuorovaikutuksen.
Höpö höpö. Minä ainakin vakavasti masentuneena nimenomaan surin sitä, miten huonosti MUUT voi minun olemassaoloni takia, miten paljon parempi HEILLÄ olisi ilman minua - minua joka olin huono ja arvoton luuseri josta ei ollut mihinkään.
Eli lainaamasi sanoo, että masentuneen läheisenä on raskasta. Ja sinä masentuneen roolissa olet samaa mieltä.
Tässä ollaan siis yhtä mieltä siitä, ettei kannata alkaa parisuhteeseen masentuneen kanssa, sillä se on raskasta.
Ja itse olen omasta kokemuksesta oppinut saman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On sääli, että mielenterveyden ongelmia yleensä hoidetaan vain kunkin yksilön henkilökohtaisina ongelmina, vaikka koko perhe oireilisi samalla tavalla.
Näinpä, itse en aikanaan saanut omaisena MITÄÄN tukea jaksamiseen... lähinnä tylyä kohtelua ja sain kokea olevani tiellä, siis ammattilaisten toimesta. Kun nykyäänhän kaikki vaan eroaa?
Mun äidillä on persoonallisuushäiriö. Isä on täysin äitini vietävissä ja vain pahentaa hänen läheisriippuvuuttaan (esim. peruu matkansa aina jos äiti itkee, että hän ei pysty olemaan yksin kotona).
Isä tarvitsisi ehdottomasti tukea siihen, miten hän voi itse pysyä vahvana ja lakata syyllistämästä itseään ja lakata vahvistamasta äitini käytöstä.
Olen yrittänyt selittää, että äitiäni ei voi paapoa, koska ongelma vain pahenee. Olen itse käynyt terapiassa omien mt-ongelmieni kanssa aiemmin ja saanut sieltä tosi hyviä työkaluja myös tähän tilanteeseen. Mutta isä on ihan hukassa. He molemmat syyttävät minua itsekkääksi, kun esim. kieltäydyn joskus asumasta äidin kanssa, jos isä on reissussa, ja perustelen, että äidin pitää oppia itsenäiseksi. On hyvin raskasta meille kaikille. Mt-ongelmat vaikuttavat niin moneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sulkekaa sit kaikki ihmiset mielisairaaloihin, jos on niin vaikea kestää niitä
Ehkä mt- ihmisen paras kaveri on toinen mt- ihminen. Elävät samassa todellisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä mielenterveysongelmaisia ymmärrän, tunnen myötätuntoa, säälin ja vaikka mitä. Mt-ongelmat eivät estä minua pitämästä jonkun luonnetta kivana.
En silti ala kaivamaan verta nenästäni, en hakkaamaan päätäni seinään enkä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan alkamalla ehdoin tahdoin parisuhteeseen mt-ongelmaisen kanssa. Tasapainoisiakin ihmisiä on tarjolla, joten miksi en valitsisi heidän joukostaa.
Aivan mahtava ketju! Mt-ihmiset kilvan vakuuttavat miten hyviä puolisoita he ovat, kaikki täydellisen tasapainoisia ja normaaleja. Todella uskottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että hoitamattomia mielenterveysongelmia pidetään turn offina, mutta miksi myös hoidossa olevat ja nykyään oireettomat mielenterveysongelmat ovat sitä? Toki ongelma saattaa periytyä, mutta niin saattaa moni muukin asia, ja kaikesta perimässä olevasta ei edes olla tietoisia...
Tämä! Tästä syystä moni jättääkin mielenterveysongelmansa hoitamatta pysyäkseen terveen kirjoissa. Jälki on silloin pahaa.
Jämä. Joskus hoidot aiheuttaa lopullisen tuhon. Jälki on silloin kaikista pahinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneet ovat hyvin itsekeskeisiä ja omaan napaansa tuijottajia, siksi voi olla hankala parisuhteessa, jossa toivoisi olevan hyvän vuorovaikutuksen.
Höpö höpö. Minä ainakin vakavasti masentuneena nimenomaan surin sitä, miten huonosti MUUT voi minun olemassaoloni takia, miten paljon parempi HEILLÄ olisi ilman minua - minua joka olin huono ja arvoton luuseri josta ei ollut mihinkään.
Eli lainaamasi sanoo, että masentuneen läheisenä on raskasta. Ja sinä masentuneen roolissa olet samaa mieltä.
Tässä ollaan siis yhtä mieltä siitä, ettei kannata alkaa parisuhteeseen masentuneen kanssa, sillä se on raskasta.
Ja itse olen omasta kokemuksesta oppinut saman.
Vähän tulkitset ehkä nyt omiasi. Masennukseen nyt kuuluu oman arvon vähättely ja ajatus siitä, että muiden olisi parempi ilman, terveenä sama ihminen välttämättä EI ajattelisi samoin esim. toisesta mielenterveysongelmaisesta. En sanonut että se olisi ollut todellinen mielipide, vaan sen hetkinen tunne. Enkä sanonut ettei kannata alkaa parisuhteeseen masentuneen kanssa (tapauskohtaista kuten ns. terveidenkin suhteen), tosin periaatteessa kenenkään kanssa ei kannata alkaa parisuhteeseen jos haluaa elämän olevan ns. helppoa ja vaivatonta (vaikka välttämättä se ei ole sitä yksinkään, niin... no jos tätä jatketaan samaa rataa, niin voidaan kohta päätellä että ei kannata edes elää?)
Niin, en minä sinua pakota alkamaan parisuhteeseen masentuneen, syöpäsairaan, muslimin, hindun, vegaanin tai kenenkään muunkaan kanssa. Mutta noin mitä väität, en sanonut :)
Mt-ongelmat eivät tee ihmisestä muuten täydellistä. Mt-ongelmien lisäksi ihminen voi olla vaikkapa moniallerginen, selkävaivainen, besserwisser ja päällepuhuja. Noissa on ihan riittävästi sietämistä ilman mt-ongelmiakin, joten miksi mt-ongelmat pitäisi siihen päälle vielä hyväksyä?
Mt-ongelmaisella on ongelman lisäksi luultavasti muitakin vikoja. Yhteensä niistä vain tulee liikaa.
Itselle ei ole, eikä onneksi puolisollenikaan, joka hyväksyy minut ahdistushäiriöiden kanssa. Heti alussa tein asian selväksi, että välillä voin huonommin ja lääkkeitä syön. Ei ollut ongelma, mikä oli hyvä juttu myös siksi että puolisolla puhkesi myöhemmin masennus. Nyt on pahimman yli päästy, välillä rankkaa, mutta jos suhde muuten kunnossa niin kestää.
Tietysti pitää olla sairastuneella halua hoitaa itseään ja ottaa apua vastaan; tiedän tapauksen jossa pitkä liitto päättyi siihen, kun mies ei suostunut hankkimaan apua. Nainen yritti tukea ja pyysi hakemaan apua, mutta vuoden kuluttua oman mielenterveytensä takia erosi ja hyvä niin. Ei itseään pidä uhrata. (myöhemmin mies hankki sitä apua sitten.) Eli aika paljon vaikuttaa miten sairastunut tiedostaa tilansa ja ymmärtää ettei kumppanille voi lastata kaikkea. Terapiasuhde on eri asia kuin parisuhde.
Sä nyt et ole missään asemassa ketään sietämään tai olemaan sietämättä. Et ole mikään ylimmäinen tuomari tai millään muotoa parempi kuin muut/toisten yläpuolella. Sitähän tuollainen toisen "sietäminen" käytännössä on.