Miksi mt-ongelmat ovat monelle ehdoton turn off?

Vierailija kirjoitti:

Tyhmäkin varmasti tajuaa että on täysin eri asia onko imisellä tilapäinen masennus vai suljetulla osastolla hoidettava psykoosi.

Ja psykoosi aina automaattisesti kestää ihmisen loppuelämän? Luulisi tyhmänkin tajuav... 

Ne ovat pelottavia varsinkin tällaiselle ihmiselle joka ei tunne (ainakaan tiedä tuntevansa) mt-potilaita eikä suvussa esiinny mt-ongelmia (diagnosoituja ;)). Heti tulee mieleen kaikenlaiset kauhutarinat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kohdalla se on ainakin itseni suojelua. Miksi ihmeessä haluaisin lisähaasteita ja rasitteita elämääni ja suhteeseeni toisen mielenterveysongelmien tai neurologisen puolen ongelmien kautta?

Tiedän kyllä sen, että esim. masennukseen voi sairastua puoliso suhteen aikana, ja se tilanne pitää sitten vain ottaa vastaan. Mutta kiitos ei heille, joilla valmiiksi jo jokin on. Varsinkin bipot ja vastaavat voivat etsiä puolisonsa muualta.

Ja sinä voisit hakea hoitoa ennakkoluuloihisi. Niistäkin voi päästä terapian avulla, mutta myös ihan vaan elämällä avoimin mielin silmät auki.

Ei ole ennakkoluuloja, sori vain. Kaveripiirissä ja läheisissä on aika moneen lähtöön eri diagnoosien saaneita ja työn puolesta olen mielenterveysongelmaisten kanssa myös tekemisissä.

En pitäisi sitä kauhean ennakkoluuloisena, jos yksinkertaisesti haluan päästä tietyissä asioissa parisuhteessani helpommalla. Puolison sairastumiselle, tai jopa omalle sairastumiselle suhteen aikana ei voikaan mitään, ja siksi kirjoitin että sitten se tilanne on vain otettava vastaan.

Ja jos olet nyt joku bipo joka henkilökohtaisesti loukkaantui sanomisistani, niin lähipiirissä on pari bipoa ja pari kaveria on myös bipon kanssa koettanut seurustella. Että joo, en viitsi tässäkään tapauksessa nyt parisuhteen nimissä kokemuspohjaani laajentaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä uskon että useimmat mt-ongeomaisetkin valitsevat mielellään terveen kumppanin. Jos ovat itselleen rehellisiä niin ymmärtävät itsekin miksi terveys kiehtoo enemmän kuin sairaus.

Minä en valitse kumppania tai ystäviä tms. terveys-sairaus akselilla vaan ihana luonne-täysm*lkku -akselilla ennemminkin. Sairauksilla tai ilman. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymys on järjetön.

Tämä.

Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.

Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan haluaisi suhteeseen ongelmia ihan tarkoituksella? Eri asia jos puoliso sairastuu johonkin mt-ongelmaan, silloin ei tietenkään jätetä, mutta jos ongelmat näkyy päällepäin jo ennen kuin suhdetta edes on, silloin on parempi lähteä toiseen suuntaan.

Eli olkoon vaikka kuinka ihana luonne, niin kiertoon vaan koska mielenterveysongelma? Entä jos sairaus olisi ns. fyysinen? 

Ja ei, KUKAAN ei halua ongelmia, mutta ongelmatonta elämää löytyy vain... no, ei mistään. Olin vastata hautausmaalta (siellä ei ole kyllä ongelmia, ei tosin elämääkään).

Mielenterveyspotilaalla se ihana luonne ei yleensä juurikaan pääse esiin, koska ongelmat muuttavat koko persoonan. Se, että teoriassa henkilöllä olisi ihana luonne, ei paljoa lämmitä, kun käytännössä ei kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ennakkoluuloja, sori vain. Kaveripiirissä ja läheisissä on aika moneen lähtöön eri diagnoosien saaneita ja työn puolesta olen mielenterveysongelmaisten kanssa myös tekemisissä.

En pitäisi sitä kauhean ennakkoluuloisena, jos yksinkertaisesti haluan päästä tietyissä asioissa parisuhteessani helpommalla. Puolison sairastumiselle, tai jopa omalle sairastumiselle suhteen aikana ei voikaan mitään, ja siksi kirjoitin että sitten se tilanne on vain otettava vastaan.

Ja jos olet nyt joku bipo joka henkilökohtaisesti loukkaantui sanomisistani, niin lähipiirissä on pari bipoa ja pari kaveria on myös bipon kanssa koettanut seurustella. Että joo, en viitsi tässäkään tapauksessa nyt parisuhteen nimissä kokemuspohjaani laajentaa.

Ainahan sitä saa toki asioita haluta, joo. Kannattaa vaan varautua tosissaan siihen ettei elämä mene kuten haluaisi. (Niinhän kirjoititkin.) En kyllä ole bipo, diagnoosina on ollut lähinnä "pelkkä" masennus (siinä on todellakin ihan tarpeeksi kestämistä, sitten vielä jotkut valikoi lähipiirin diagnoosien perusteella tai heivaa elämästään tms...) 

Se minua kyllä surettaa, että diagnoosin takia ei olla edes halukkaita antamaan toiselle mahdollisuutta, mutta tietysti inhimillisesti ymmärrettävääkin toisaalta... (mulla on kyllä puoliso että sikäli.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan haluaisi suhteeseen ongelmia ihan tarkoituksella? Eri asia jos puoliso sairastuu johonkin mt-ongelmaan, silloin ei tietenkään jätetä, mutta jos ongelmat näkyy päällepäin jo ennen kuin suhdetta edes on, silloin on parempi lähteä toiseen suuntaan.

Eli olkoon vaikka kuinka ihana luonne, niin kiertoon vaan koska mielenterveysongelma? Entä jos sairaus olisi ns. fyysinen? 

Ja ei, KUKAAN ei halua ongelmia, mutta ongelmatonta elämää löytyy vain... no, ei mistään. Olin vastata hautausmaalta (siellä ei ole kyllä ongelmia, ei tosin elämääkään).

Mielenterveyspotilaalla se ihana luonne ei yleensä juurikaan pääse esiin, koska ongelmat muuttavat koko persoonan. Se, että teoriassa henkilöllä olisi ihana luonne, ei paljoa lämmitä, kun käytännössä ei kuitenkaan ole.

Eih...!! *facepalm*

Se persoonallisuus ei todellakaan MUUTU miksikään, ei koko elämän aikana, sinullakaan... ellei tapahdu jotain todella radikaalia mm. tanko pään läpi (tai no, ehkä tarpeeksi kova kolaus riittäisi). 

Mieli on monessa suhteessa ihminen itse, ihminen on oma mielensä.

Kun mieli on sairas tai häiriöinen, on parisuhde sellaisen ihmisen kanssa yhtä kuin suhde siihen sairauteen/häiriöön (kun häiriö on vakava).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymys on järjetön.

Tämä.

Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.

Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.

Entä jos tapaat oikein ihanan ihmisen, tutustut häneen ja ihastut/rakastut kunnolla, ja sitten selviääkin että hänellä on lievähkö mt-ongelma? Kumpaan kategoriaan se menisi? 

Masentuneet ovat hyvin itsekeskeisiä ja omaan napaansa tuijottajia, siksi voi olla hankala parisuhteessa, jossa toivoisi olevan hyvän vuorovaikutuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi läheltä seurattu mania riitti minulle. Uusintaa en mistään sellaisesta halua enää koskaan kokea. Miksi juuri kaksisuuntaista sairastavat jättävät niin usein lääkkeensä syömättä? Pitävätkö he niin kovasti siitä maniastaan, että ehdoin tahdoin etsivät sitä riskialttiilla käytöksellä? Eivätkö he käsitä sitä, että altistavat muut tuosta vaan mielisairautensa tuhovoimalle, jos he jättävät lääkkeensä väliin, käyttävät päihteitä tai valvovat liikaa? Maanikko on paitsi sairaudentunnoton, myös erittäin raskasta seuraa, eikä normaali ihminen sellaisessa kunnossa olevaa kovin pitkään jaksa.

Hypomania on maailman eufoorisin tunne - siksi.

Pettämiset ja hölmöily tulee kaupantekijäisinä.

Ehkä just noiden kaupantekijäisten vuoksi ihmiset ei halua omaksi kumppanikseen tällaista henkilöä. Yhtä vähän kuin narkomaania tai alkoholistia. Miksi haluaisi seurustella sellaisen kanssa jonka jo valmiiksi tietää aiheuttavan hankaluuksia ja murheita?

Et voi TIETÄÄ. Vai oletko ennustaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymys on järjetön.

Tämä.

Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.

Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.

Entä jos tapaat oikein ihanan ihmisen, tutustut häneen ja ihastut/rakastut kunnolla, ja sitten selviääkin että hänellä on lievähkö mt-ongelma? Kumpaan kategoriaan se menisi? 

Se riippuu tosiaan siitä, millaista arki ja elämä olisi. Itse ymmärrän hyvin mt-häiriöitä, niitä on lähellä ollut ja on yhä.

Vierailija kirjoitti:

Kuka haluaa seurustella luuserin kanssa jolla pää ei kestä?[/quote

Kuule. Moni mielenterveysongelmiin sairastunut on sairastunut nimenomaan siksi että on kaikkea muuta kuin joku luuseri... sitäpaitsi, tuommoinen käsite pitäisi poistaa käytöstä ylipäätään kokonaan. Kertoo vain lähinnä käyttäjänsä epäinhimillisestä ajatusmaailmasta. Kannatatko kenties kokoomusta? Sieltä suunnasta tuota yleensä kuulee.

(Ja minä en kannata poliittisia puolueita.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymys on järjetön.

Tämä.

Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.

Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.

Entä jos tapaat oikein ihanan ihmisen, tutustut häneen ja ihastut/rakastut kunnolla, ja sitten selviääkin että hänellä on lievähkö mt-ongelma? Kumpaan kategoriaan se menisi? 

Se riippuu tosiaan siitä, millaista arki ja elämä olisi. Itse ymmärrän hyvin mt-häiriöitä, niitä on lähellä ollut ja on yhä.

Lisään, esim. luottamus on ihan olennainen asia. Jos toiseen ei voi täysin luottaa (esim muistaako ottaako hellan päältä jne), on arki raskasta.

Vierailija kirjoitti:

 Terve on terve ja sairas on sairas. Ja se ettei halua ehdoin tahdoin ottaa itselleen kohtuuttoman raskasta taakkaa ei tee kenestäkään ennakkoluuloista idioottia.

Jos ei, niin sitten itsekkään. 

PS. Se jako ei ole mitenkään noin jyrkän tarkkarajainen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ennakkoluuloja, sori vain. Kaveripiirissä ja läheisissä on aika moneen lähtöön eri diagnoosien saaneita ja työn puolesta olen mielenterveysongelmaisten kanssa myös tekemisissä.

En pitäisi sitä kauhean ennakkoluuloisena, jos yksinkertaisesti haluan päästä tietyissä asioissa parisuhteessani helpommalla. Puolison sairastumiselle, tai jopa omalle sairastumiselle suhteen aikana ei voikaan mitään, ja siksi kirjoitin että sitten se tilanne on vain otettava vastaan.

Ja jos olet nyt joku bipo joka henkilökohtaisesti loukkaantui sanomisistani, niin lähipiirissä on pari bipoa ja pari kaveria on myös bipon kanssa koettanut seurustella. Että joo, en viitsi tässäkään tapauksessa nyt parisuhteen nimissä kokemuspohjaani laajentaa.

Ainahan sitä saa toki asioita haluta, joo. Kannattaa vaan varautua tosissaan siihen ettei elämä mene kuten haluaisi. (Niinhän kirjoititkin.) En kyllä ole bipo, diagnoosina on ollut lähinnä "pelkkä" masennus (siinä on todellakin ihan tarpeeksi kestämistä, sitten vielä jotkut valikoi lähipiirin diagnoosien perusteella tai heivaa elämästään tms...) 

Se minua kyllä surettaa, että diagnoosin takia ei olla edes halukkaita antamaan toiselle mahdollisuutta, mutta tietysti inhimillisesti ymmärrettävääkin toisaalta... (mulla on kyllä puoliso että sikäli.)

Niin ja sen unohdin mainita, että olen kyllä ollut suhteessa jossa avopuolisoni sairastui vaikeaan masennukseen, ja jos voin välttää niin en en kyllä halua parisuhteeseen tietoisesti masentuneen ihmisen kanssa. Sen verran raskasta se molemmille oli. Suhteen varrella tapahtuu kaikenlaista, ja sitten siinä onkin kysymys sitoutumisesta, rakastamisesta ja elämänhallinnan säilymisestä.

Ymmärrän kyllä, että tämä kuulostaa ikävältä, mutta toisaalta tiedostan omat rajani enkä halua väen vängällä ylimääräisiä haasteita elämääni ja parisuhteeseeni kun niitä voi tulla ihan muutenkin.

Iso D kirjoitti:

Mikähän siinä kun vieläkin oon sinkkuna :D

Mikähän mahtais... mieti hetki.

Minun eksäni ei ole mt-ongelmainen. Hän on vahva ihminen, joks pitää päänsä kunnossa.

Silti: hän oli hyvä syyllistäjä ja mainipuloija. Osasi halveksia toisen matalaksi, jos ei pitänyt tämän ajatuksista. Projisoi itseään jatkuvasti.

Mut hei - ei ollut mt-ongelmainen....

Ei siis millään pahalla kirjoitti:

Itse miehenä en haluaisi naista jolla on mt-ongelmia koska en haluaisi parisuhteessa ryhtyä toisen hoitajaksi ja holhoojaksi + se mahdollisuus että tämä mt-ongelmainen nainen saattaisi käytökseltään muuttua arvaamatattomaksi, ja vaaralliseksi itselleen, minulle ja kaikille.

On helpompi olla normaalin tasapainoisen ihmisen kanssa.

Mulla on diagnoosi. Mutta arvaa mitä? INHOAN holhoamista, hoidan omat asiani tasan itse. Ja inhoan myöskin ennakkoluuloista yleistämistä, joten sun kanssa en edes ryhtyisi parisuhteeseen, sikäli kun sellaista olisin hakemassa. Niin ja kaikki mt-ongelmasta kärsiväthän AUTOMAATTISESTI käyttäytyvät arvaamattomasti, jooh... ei hele millaisia käsityksiä. Vain pieni osa on niitä.

Ja mistä sä tiedät että se sun normaali ja tasapainoinen ihminen ON sitä? Mikä edes on normaali ja tasapainoinen? 

Ja newsflash: sekin on normaalia, jos elämässä joskus käy niin että sairastuu. Se ei todellakaan tee ihmisestä epänormaalia.