Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Vau ap:n teksti on ihanaa, ja tarina on ihana. Ihan yhtä hyvä stoori kuin se kun nainen teetti miehelleen kesäkeittiötä mökillä yllätykseksi ja se varsinainen yllätys olikin miehen pettäminen jonkun randomin punapään kanssa. Sehän juttu sitten meni iltapäivälehteen ja siinä oli myös muiden ihmisten kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksihän ihmiset eivät puhu suoraan asioista miltä heistä tuntuu vaan lähtevät siihen väittelyyn..? Vaikka tuo on hauska "ei tulla käymään ettei vauvalle tule liikaa ohjelmaa" niin se on näpäytys. Paras tapa on tehdä asiat näkyväksi eikä lähteä sanasotaan. Ap teki ihan oikein kun puhuu miehensä kanssa ja selvittävät tilanteen ensin kaksin.
Mutta kyllä minä sanoisin suoraan anopille, että älä sinä juokse minua karkuun lapsi sylissä, se tuntuu pahalta, minun äitiyteni mitätöimiseltä. Sinä olet lapsen rakas mummu mutta et lapsen äiti, se olen minä. Minä olen lapsen rakas äiti. Annahan minun lapseni minun syliini ja mennään sitten keittämään vaikka kahvit.
Minä varmaan vielä katsoisin anoppia silmiin ja lisäisin, että sinä keität :D
Ota paikkasi mikä sinulle kuuluu ja älä anna kenenkään ottaa sitä käsistäsi. Aloita vauvasta.
Mikään tuosta ei toimi pätkääkään rajattoman mummon kanssa.
Oletko edes kokeillut? Ja jos nyt puhutaan ap:n anopista niin voitko tämän ketjun perusteella sanoa ettei tuo ihminen ikinä opi kunnioittamaan ap:ta ja hänen äitiyttään?
Sinun tapauksestasi minä en tiedä mitään niin en ota kantaa. Minä teen aina asiat näkyviksi ja jos ei se auta niin sitten etäisyys auttaa. Ei nämä ihmissuhdeasiat niin vaikeita ole kun päättää miten haluaa tulla kohdelluksi ja miten kohtelee muita.
Sinulla ei selvästikään ole kokemusta rajattomasta ihmisestä. Ainut mikä toimii on se, että vetää erittäin tiukat rajat, pitää etäisen kohteliaat välit, välttää kertomasta mitään henkilökohtaisia asioita tai ylipäätään yhtään mitään mihin voi tarttua. Äärimmillään pitää katkaista välit täysin.
Juuri näin.
Meillä veljeni vaimo (nykyään ex) oli niin hölmö että uskoi äitini imelää ja tekoempaattista ulkokuorta ja meni lavertelemaan asioitaan ja uskoutumaan.
Nämä kaikki jutut paisuteltuina ja maustettuina heitettiin silmille jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa käänteessä. Vuosien ajan.
Lapsella vielä sattui olemaan neurologisia ongeömia ja miten näppärästi ne saatiinkaan naulattua veljen vaimon syyksi noiden henk koht tietojen avulla.
Ai että ap mä oon ylpeä susta! <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksihän ihmiset eivät puhu suoraan asioista miltä heistä tuntuu vaan lähtevät siihen väittelyyn..? Vaikka tuo on hauska "ei tulla käymään ettei vauvalle tule liikaa ohjelmaa" niin se on näpäytys. Paras tapa on tehdä asiat näkyväksi eikä lähteä sanasotaan. Ap teki ihan oikein kun puhuu miehensä kanssa ja selvittävät tilanteen ensin kaksin.
Mutta kyllä minä sanoisin suoraan anopille, että älä sinä juokse minua karkuun lapsi sylissä, se tuntuu pahalta, minun äitiyteni mitätöimiseltä. Sinä olet lapsen rakas mummu mutta et lapsen äiti, se olen minä. Minä olen lapsen rakas äiti. Annahan minun lapseni minun syliini ja mennään sitten keittämään vaikka kahvit.
Minä varmaan vielä katsoisin anoppia silmiin ja lisäisin, että sinä keität :D
Ota paikkasi mikä sinulle kuuluu ja älä anna kenenkään ottaa sitä käsistäsi. Aloita vauvasta.
Mikään tuosta ei toimi pätkääkään rajattoman mummon kanssa.
Oletko edes kokeillut? Ja jos nyt puhutaan ap:n anopista niin voitko tämän ketjun perusteella sanoa ettei tuo ihminen ikinä opi kunnioittamaan ap:ta ja hänen äitiyttään?
Sinun tapauksestasi minä en tiedä mitään niin en ota kantaa. Minä teen aina asiat näkyviksi ja jos ei se auta niin sitten etäisyys auttaa. Ei nämä ihmissuhdeasiat niin vaikeita ole kun päättää miten haluaa tulla kohdelluksi ja miten kohtelee muita.
Ap:n kuavauksen perusteella ja sen mukaan, mitä hänen miehensä on sanonut, ap:n anoppi ei ole ihan terve.
Jos mies on varonut kannanottojaan siksi, ettei äiti alkaisi itkeä, se kertoo siitä, että mies on jo lapsesta lähtien ohjelmoitu tähän äidin itkettämisen pelkoon.
Jos olisin uskovainen, siteeraisin nyt Raamattua, jossa sanotaan, että "mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa", mutta kun en ole, ehdotan vain, että mies olkoon mies ja perheensä tuki ja turva. Äidin poju -ajat on jätetty lopullisesti taakse kun on perustettu se oma perhe.
Pari asiaa kävi mielessä, toinen on se ettei pidä antaa kenenkään muun ihmisen antaa tehdä itseään katkeraksi. Siksi on hyvä ymmärtää, että omat tunteet ja oma ajattelu on ihan itsellä kontrolloitavissa. Sitten se, että tilanteeseen ei jäädä vellomaan vaan puhutaan suoraan ja jos se ei auta niin sitten otetaan etäisyyttä. Ja ratkaisut on hyvä tehdä ripeästi eikä vain vuosikaupalla sietää tilannetta. Kun ottaa oman elämän ohjat omiin käsiinsä niin ei katkeroidu, verrattuna vaikka sellaiseen ajopuun tapaan tilanteesta toiseen ajelehtivaan ihmiseen.
Ja sekin kävi mielessä ettei kasvutarinat aina ole totta mutta ne voivat olla hyvin kirjoitettuja ja niissä voi olla voimaannuttava loppu, happy end. Mutta mikään ei sano, etteikö se voisi olla myös totta. Ap kirjoitus vain on niin sujuvaa ja siinä on oivaltavaa älyä, vaikea uskoa, että tuollainen asioita ymmärtävä ja tarkasti havainnoiva ihminen olisi koskaan niin pehmeä että jäisi katujyräanopin alle lättänäksi. Mutta ei se poissuljettua ole. Hyvä tarina!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tehnyt parhaani tukeakseni isovanhempien ja vauvan suhdetta. Olen ajatellut silloinkin kun touhu on mennyt täysin överiksi että kyllä se tästä! Mutta se on ollut signaali appivanhemmille että minua ja meitä saa kohdella huonosti. Ja huonosti kohteleminen on heidän näkökulmastaan ollut kannattavaa! Kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, mahdollisuus tuntea itsensä erinomaiseksi ja tärkeämmäksi vauvalle kuin vanhemmat, ylipäätään lujaa itsevarmuutta ja tunnetta siitä että asiat ovat heidän hyppysissään, vauva on heidän hyppysissään.
Isovanhemmat voivat olla rasittavia ja ärsyttäviä ja kaikkea, sellainen kuuluu elämään, tiedän sen. Mutta nämä isovanhemmat hajottavat meidän perheen jos saavat tilaisuuden. Isoäiti muistelee omaa aikaansa nuorena äitinä eikä ole kykeneväinen luopumaan illuusiostaan. Ja se vahingoittaa minua ja minun suhdetta vauvaan ja myös itse vauvaa mikäli joutuu kasvamaan kieroutuneessa ympäristössä.
Neuvotteluun suostuminen antaa täysin virheellisen viestin appivanhemmille. Se on heille tilaisuus laittaa jalka takaisin oven väliin ja hivuttautua väkisin ovesta sisään. Se on heidän silmissään katumusta meiltä ja takaisin kuriin palaamista - "anteeksi, menimme liian pitkälle!"
Ei voi sanoa, että pallo on nyt heillä. Koska mitään palloa ei enää ole. Mutta annan kyllä tilaisuuden heille, kyllä meidän elämään isovanhemmat sopivat, mutta MEIDÄN EHDOILLA. Pelkkinä isovanhempina. Kompromisseja ei ole eikä tule. Luukut pamahtavat kiinni välittömästi jos rajoja koetellaan. Nuo asiat eivät ole kuitenkaan nyt ajankohtaisia. Tomun pitää laskeutua, eikä sitä ole ihan vähän. Vilkuilen puhelinta vähän väliä ja olen henkisesti valmistautunut isoon konfliktiin. Mutta tämä asunto on meidän ja soitan poliisit jos tänne pyrkii kutsumattomia vieraita :)
Vierailija kirjoitti:
Pari asiaa kävi mielessä, toinen on se ettei pidä antaa kenenkään muun ihmisen antaa tehdä itseään katkeraksi. Siksi on hyvä ymmärtää, että omat tunteet ja oma ajattelu on ihan itsellä kontrolloitavissa. Sitten se, että tilanteeseen ei jäädä vellomaan vaan puhutaan suoraan ja jos se ei auta niin sitten otetaan etäisyyttä. Ja ratkaisut on hyvä tehdä ripeästi eikä vain vuosikaupalla sietää tilannetta. Kun ottaa oman elämän ohjat omiin käsiinsä niin ei katkeroidu, verrattuna vaikka sellaiseen ajopuun tapaan tilanteesta toiseen ajelehtivaan ihmiseen.
Ja sekin kävi mielessä ettei kasvutarinat aina ole totta mutta ne voivat olla hyvin kirjoitettuja ja niissä voi olla voimaannuttava loppu, happy end. Mutta mikään ei sano, etteikö se voisi olla myös totta. Ap kirjoitus vain on niin sujuvaa ja siinä on oivaltavaa älyä, vaikea uskoa, että tuollainen asioita ymmärtävä ja tarkasti havainnoiva ihminen olisi koskaan niin pehmeä että jäisi katujyräanopin alle lättänäksi. Mutta ei se poissuljettua ole. Hyvä tarina!
Kiitos! Tämä on ollut suunnattoman terapeuttista, pitäisi kirjoittaa enemmän kerran tuntuu näin hyvältä. Ja olen tosi otettu saamastani palautteesta. En ole koskaan ajatellut että olisin kirjallisesti mitenkään etevä. Siksi on kutkuttavaa kuulla tuollaista palautetta.
Minä olen ollut rajojen suhteen lättänä ja täysin reppana tänä aikana kun olen ollut äiti. Olen kuvitellut että kyllähän muillakin on oikeuksia vauvaan. Vauvahan on heidän lapsenlapsensa! Ja olen epäreilu ja pikkumainen jos vien heiltä ainutkertaisen mahdollisuuden nauttia vauvasta vauvavuoden aikana. OLEN OLLUT NIIN VÄÄRÄSSÄ!
Minut on kasvatettu kiltiksi tarkkailijaksi. En ole omannut sellaista sisäsyntyistä omanarvontunnetta koskaan. Se on aikuisena opittua. Tuoreena äitinä kompastuin pahasti sen takia.
Tähän ketjuun kirjoittamani asiat ovat totta. Olen jättänyt viesteistä ja miehen sanomisista pois sellaiset viittaukset jotka tekevät jonkun osapuolista tunnistettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin no, toistan itseäni. Vauvalle on sata kertaa tärkeämpää onnellinen tyyni äiti ja ei mitään kontaktia anoppiin. Kuin että asia olis niinpäin että hätääntynyt ahdistunut äiti ja tiivis kontakti anoppiin. Toistan: normaalit hyvät isovanhemmat ovat lapselle hyväksi. Narsistit rajattomat riehujat ovat lapselle suuresti haitaksi.
Apkin kirjoitti usein nähneensä vauvan kasvoilla hätää, pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta kun anoppi sitä on riepotellut.
Anoppi nyt äkkiä ulos koko kuviosta. Ei mitään ”toisia mahdollisuuksia”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksihän ihmiset eivät puhu suoraan asioista miltä heistä tuntuu vaan lähtevät siihen väittelyyn..? Vaikka tuo on hauska "ei tulla käymään ettei vauvalle tule liikaa ohjelmaa" niin se on näpäytys. Paras tapa on tehdä asiat näkyväksi eikä lähteä sanasotaan. Ap teki ihan oikein kun puhuu miehensä kanssa ja selvittävät tilanteen ensin kaksin.
Mutta kyllä minä sanoisin suoraan anopille, että älä sinä juokse minua karkuun lapsi sylissä, se tuntuu pahalta, minun äitiyteni mitätöimiseltä. Sinä olet lapsen rakas mummu mutta et lapsen äiti, se olen minä. Minä olen lapsen rakas äiti. Annahan minun lapseni minun syliini ja mennään sitten keittämään vaikka kahvit.
Minä varmaan vielä katsoisin anoppia silmiin ja lisäisin, että sinä keität :D
Ota paikkasi mikä sinulle kuuluu ja älä anna kenenkään ottaa sitä käsistäsi. Aloita vauvasta.
Mikään tuosta ei toimi pätkääkään rajattoman mummon kanssa.
Oletko edes kokeillut? Ja jos nyt puhutaan ap:n anopista niin voitko tämän ketjun perusteella sanoa ettei tuo ihminen ikinä opi kunnioittamaan ap:ta ja hänen äitiyttään?
Sinun tapauksestasi minä en tiedä mitään niin en ota kantaa. Minä teen aina asiat näkyviksi ja jos ei se auta niin sitten etäisyys auttaa. Ei nämä ihmissuhdeasiat niin vaikeita ole kun päättää miten haluaa tulla kohdelluksi ja miten kohtelee muita.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei toimi. Minkä tahansa faktan voi kumota sillä, että "ei ennen...". Jos anoppi ei muuta keksinyt, hän alkoi matki mua toistamalla sanomani vauva-äänellä. Miehelle hän alkoi lässyttää niin kuin pienelle lapselle "oi nytkö se pikkuinen suuttuu".
Vain se toimii, että jättää kommentoimatta. Meidän keskustelut menee useimmiten niin, että anoppi ryöpyttää siitä että pantiin lapset väärään kouluun / väärään harrastukseen / mun pitäisi alkaa kasvattaa perunat itse että lapset saisivat kunnollista ruokaa, ja minä vastaan vakiovastauksellani "ahaa". Lopulta anoppi antaa asian olla, kun huomaa, ettei saa minulta sellaista kommenttia, johon voisi väittää vastaan. Myös tietynlaiset näpäytykset toimivat. Jos puhuu itsensä pussiin, on pakko olla hiljaa, koska muuten joutuisi myöntämään olleensa aikaisemmin väärässä.
Todennäköisesti anoppi ei kovin paljon kunnioita minua lasteni äitinä (hän hoitaisi lapset niin paljon paremmin), mutta hänen on ollut pakko alkaa käyttäytyä ihmisiksi, kun aloimme rajoittaa yhteydenpitoa niin että huonolla käytöksellä ei tarvinnut odottaa uutta tapaamista hetkeen ja toisaalta välejä ei koskaan katkaistu vaan silloin kun sujui hyvin, sai enemmän meiltä aikaa ja huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on AV:ta parhaimmillaan! Tällä kaikella on jo perinnöksi luokiteltavaa arvoa jälkipolville. Tarinaa ei ap missään nimessä saa jättää kesken, miten moni ihminen kamppailee näiden asiouden kanssa nyt ja tulevausuudessa. Anoppi / miniä / rajattomuus / suku / äiti jne. nämä aiheet ovat olleet vuosi kymmeniä kuumia. Tämä ketju on ikäänkuin manuaali noihin tilanteisiin!
Pelkäätkö että mies ei palaakkaan vaan appikset tulee vai? Jos mies lähti aamiaiselta luulisi nyt jo kotiin tulevan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelkäätkö että mies ei palaakkaan vaan appikset tulee vai? Jos mies lähti aamiaiselta luulisi nyt jo kotiin tulevan..
Mies tulee kyllä kotiin, hän valitsi jo ap:n. Voi olla anoppilassa paljon selvitettävää.
https://www.hs.fi/elama/art-2000005805190.html
Ensi viikolla hesarissa. Täällä on monta kertomisen arvoista tarinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies soitti, ajoi tänne päin. Pyysi minua siirtämään auton autotallista, koska sinne on nyt tulossa paljon tavaraa :(
Kaikki miehen henkkoht. tavarat hänen vanhasta, omasta huoneestaan ovat peräkärryssä, kaikki appivanhemmille aiemmin lainatut työkalut yms.
Yritän tukea häntä ja saada tuntemaan olonsa tärkeäksi ja rakkaaksi. Semmoinen päätös rajojen asettamisella sitten.
hjälp kirjoitti:
Mies soitti, ajoi tänne päin. Pyysi minua siirtämään auton autotallista, koska sinne on nyt tulossa paljon tavaraa :(
Kaikki miehen henkkoht. tavarat hänen vanhasta, omasta huoneestaan ovat peräkärryssä, kaikki appivanhemmille aiemmin lainatut työkalut yms.
Yritän tukea häntä ja saada tuntemaan olonsa tärkeäksi ja rakkaaksi. Semmoinen päätös rajojen asettamisella sitten.
Hyi miten sikamainen temppu anopilta ja apelta :( Voimia <3
hjälp kirjoitti:
Mies soitti, ajoi tänne päin. Pyysi minua siirtämään auton autotallista, koska sinne on nyt tulossa paljon tavaraa :(
Kaikki miehen henkkoht. tavarat hänen vanhasta, omasta huoneestaan ovat peräkärryssä, kaikki appivanhemmille aiemmin lainatut työkalut yms.
Yritän tukea häntä ja saada tuntemaan olonsa tärkeäksi ja rakkaaksi. Semmoinen päätös rajojen asettamisella sitten.
Ikävää, että tilanne kärjistyi noin, mutta se lienee tässä vaiheessa kaikille parasta.
Tilanne ei ole miehellesi helppo. Vaikka hän olisi ihan kypsä äitinsä toimintaan, voi tuollainen konflikti silti sattua. Tue häntä parhaan kykysi mukaan ja yritä keskittää oma ja miehesi huomio teidän vauvaanne ja perheeseenne. Tehkää mukavia asioita perheenä ja nauttikaa toisistanne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksihän ihmiset eivät puhu suoraan asioista miltä heistä tuntuu vaan lähtevät siihen väittelyyn..? Vaikka tuo on hauska "ei tulla käymään ettei vauvalle tule liikaa ohjelmaa" niin se on näpäytys. Paras tapa on tehdä asiat näkyväksi eikä lähteä sanasotaan. Ap teki ihan oikein kun puhuu miehensä kanssa ja selvittävät tilanteen ensin kaksin.
Mutta kyllä minä sanoisin suoraan anopille, että älä sinä juokse minua karkuun lapsi sylissä, se tuntuu pahalta, minun äitiyteni mitätöimiseltä. Sinä olet lapsen rakas mummu mutta et lapsen äiti, se olen minä. Minä olen lapsen rakas äiti. Annahan minun lapseni minun syliini ja mennään sitten keittämään vaikka kahvit.
Minä varmaan vielä katsoisin anoppia silmiin ja lisäisin, että sinä keität :D
Ota paikkasi mikä sinulle kuuluu ja älä anna kenenkään ottaa sitä käsistäsi. Aloita vauvasta.
Mikään tuosta ei toimi pätkääkään rajattoman mummon kanssa.
Oletko edes kokeillut? Ja jos nyt puhutaan ap:n anopista niin voitko tämän ketjun perusteella sanoa ettei tuo ihminen ikinä opi kunnioittamaan ap:ta ja hänen äitiyttään?
Sinun tapauksestasi minä en tiedä mitään niin en ota kantaa. Minä teen aina asiat näkyviksi ja jos ei se auta niin sitten etäisyys auttaa. Ei nämä ihmissuhdeasiat niin vaikeita ole kun päättää miten haluaa tulla kohdelluksi ja miten kohtelee muita.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei toimi. Minkä tahansa faktan voi kumota sillä, että "ei ennen...". Jos anoppi ei muuta keksinyt, hän alkoi matki mua toistamalla sanomani vauva-äänellä. Miehelle hän alkoi lässyttää niin kuin pienelle lapselle "oi nytkö se pikkuinen suuttuu".
Vain se toimii, että jättää kommentoimatta. Meidän keskustelut menee useimmiten niin, että anoppi ryöpyttää siitä että pantiin lapset väärään kouluun / väärään harrastukseen / mun pitäisi alkaa kasvattaa perunat itse että lapset saisivat kunnollista ruokaa, ja minä vastaan vakiovastauksellani "ahaa". Lopulta anoppi antaa asian olla, kun huomaa, ettei saa minulta sellaista kommenttia, johon voisi väittää vastaan. Myös tietynlaiset näpäytykset toimivat. Jos puhuu itsensä pussiin, on pakko olla hiljaa, koska muuten joutuisi myöntämään olleensa aikaisemmin väärässä.
Todennäköisesti anoppi ei kovin paljon kunnioita minua lasteni äitinä (hän hoitaisi lapset niin paljon paremmin), mutta hänen on ollut pakko alkaa käyttäytyä ihmisiksi, kun aloimme rajoittaa yhteydenpitoa niin että huonolla käytöksellä ei tarvinnut odottaa uutta tapaamista hetkeen ja toisaalta välejä ei koskaan katkaistu vaan silloin kun sujui hyvin, sai enemmän meiltä aikaa ja huomiota.
Jestas. Jollakin toisellakin on lapset väärässä koulussa ja väärässä harrastuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Minä annoin lasteni olla tekemisissä psyko-mummin kanssa juuri sen verran, että näkivät itse, millaista sen kanssa on. Etteivät myöhemmin olisi katkeria, kun eivät ikinä tunteneet urallaan menestynyttä ja moitteettoman ulkokuoren omaavaa hirviötä.
Aika pian ilmoittivat, että mummolaan eivät mene.
Saako udella (itselle vinkiksi), mitä tämä käytännössä tarkoitti? Esimerkiksi kuinka usein tapasitte, vietittekö mummolassa öitä? Hoitiko mummi lapsia, ja jos niin minkä ikäisiä lapsia? Miten itse reagoit lasten edessä mummin ylikävelyihin? Ja puutuitko mummin käytökseen suhteessa lapsiin ihan lasten edessä?
Ilmeisesti siis appivanhemmat halusivat välit kokonaan poikki, kun uskalsitte vastustaa heitä? Varaudu viikon päästä siihen, että soittavat niinkuin ei mitään tai kääntävät asiat teidän syyksenne ja yrittävät luikerrella takaisin.
(En muista, milloin olisin näin voimakkaasti myötäelänyt minulle täysin vieraan ihmisen tunteita. Ihana kuulla, että keskustelu sujui hyvin ja miehesi otti kopin!)