Lue keskustelun säännöt.
Rikastuminen/vaurastuminen
Shark
19.08.2018 |
En löytänyt aiheesta aiempaa ketjua, joten päätin sellaisen aloittaa: Itselläni oli kaikki taivaan merkit oikeassa asennossa, kun saimme hiljattain myytyä yrityksen (jossa olin yhtenä omistajana) eteenpäin paljon suuremmalle taholle. Kaupasta jäi kaikkien kulujen, verojen ym jälkeen muhkea potti itse kullekin. Vaikka asiaa oli jo etukäteen sulatellut, siitä huolimatta on yhä epäuskoinen olo siitä, että voi tästä eteenpäin elää ilman taloudellisia huolia. Kuinka rikastuminen on sitten vaikuttanut itseeni tai lähipiiriini?
Itse en ole alkanut "hurjastelemaan" rahoillani, vaan koittanut pitää malttia kaikessa tekemisessä. Auto vaihtui uuteen, ja ostin asunnon hyvältä paikalta pääkaupungista. Matkustelen nyt ahkerasti, enkä laske samalla tavalla matkabudjettia kuin ennen. Nyt on varaa olla isoilla panoksilla mukana sijoitusmarkkinoilla, ja olen voinut panna rahaa myös hyväntekeväisyyteen eri tahoille. Toistaiseksi olen mennyt päivä kerrallaan ilman huolta huomisesta. Toisaalta tiedän itseni sen verran hyvin, että ihan joutilaana en voi montaa kuukautta olla, vaan kohta pitää keksiä jotain työn kaltaista tekemistä. Jokaiselle aamulle täytyy olla syy, miksi nousta sängystä.
Lähipiirissäni olen huomannut muutamia muutoksia sen jälkeen, kun heille tieto yrityskaupoista tuli. Ihan parhaat ystävät eivät ole muuttuneet millään tavoin. He ovat aidosti iloisia puolestani. Tutut ja satunnaiset kaverit sen sijaan "vierastavat" nykyään, eivätkä enää halua olla oikeastaan tekemisissä. Toisaalta tämä tuntuu pahalta, toisaalta taas ajattelen, että eivät sitten ansaitse kaveruuttani. Sukulaisista osa on kateudesta vihreänä, ja haluavat rahoista osansa. Vanhusosasto on tässä kaikkein pahin. He kuvittelevat, että jos yksi on rikas, se kuuluu jakaa kaikille. Vaikkei heillä ole ollut mitään tekemistä koko yrityksen kanssa. Toki autan rahallisesti jos jollain on oikeasti hätä, ja ne rahat tulee todella tarpeeseen.
Sosiaalisissa tapahtumissa naiset ovat alkaneet "kehräämään" ympärilläni ihan kirjaimellisesti. Olisin otettu muuten, mutta kun tätä ei tapahtunut ennen rikastumistani. Varallisuudella on ihan selvä seuraussuhde tähän asiaan oman kokemukseni mukaan.
Kaiken kaikkiaan olen hyvin kiitollinen, ja tiedostan olevani tavattoman onnekas. Vain hyvin harva saa tällaisen palkinnon yrittäjyydestään. Uskokaa tai älkää, tiedostan tämän asian joka ikinen päivä, ja siksi en ole varmaankaan lähtenyt leijumaan. Omat lähtökohdat elämälle ja uran luomiseen ovat ollet varsin keskiluokkaiset. Mitään perittyä omaisuutta ei ole, ja omalla taidolla ja työllä kaikki on hankittu.
Olisikiin kiva lukea muidenkin tarinoita aiheesta. En varmasti ole ainoa satunnaisesti tätä palstaa lukeva, jolla on käynyt tuuri tämän asian kanssa.
Kommentit (88)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen tietäväni, kuka tekstin kirjoittaja on. Kyseessä ei ole taruolento, vaan ihan oikea tapaus. Onnee vaan sulle XXXXi. Kyllä olis kelvannut mullekin noi rahat.
Itse olen köyhä työssäkäyvä akateeminen nainen. Eli en voi sanoa olevani rikas, tai edes vaurastuvani. Mutta ystäväni, jonka olen tuntenut lapsesta asti, sai muutama vuosi sitten suuren perinnön.
Sivusta olen seurannut, kuinka hänen elämänsä suunta on muuttunut. Ennen niin ystävällinen ja empaattinen nainen on nykyään täynnä itseään, eikä jaksa keskittyä ollenkaan muiden kuulumisiin. Tuntuu kuin hän ei pitäisi muita enää minään. Muutos alkoi pikkuhiljaa sen jälkeen, kun maallisesta mammonasta ei ollut pulaa.
Hänen on vaikea käsittää, että itselläni ei ole mahdollisuutta lähteä tuosta vaan kolmeksi viikoksi Karibialle, ostaa merkkilaukkuja, tai syödä kalleimmissa ravintoloissa. Kun ei ole mistä irroittaa. Myönnän, että heikkoina hetkinäni tunnen kateutta ystävääni kohtaan.
Raha tosiaan muuttaa ihmistä. Kai se vaan on niin, että silloin luulee olevansa eri tasolla tavallisiin ihmisiin verrattuna.
Jos on paljon pätäkkää, niin pois vaan Suomesta ja elämästä nauttimaan.
Ihan uteliaisuudesta: Paljonko pitäisi olla omaisuutta, että kehtaisi nimittää itseään varakkaaksi tai jopa rikkaaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piensijoittaja kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta: Paljonko pitäisi olla omaisuutta, että kehtaisi nimittää itseään varakkaaksi tai jopa rikkaaksi?
No perstuntumalta sanoisin, että varakas on, jos ei tarvitse katsella kaupoissa hintalappuja. Voi myös lomailla missä huvittaa, ja vaihtaa vaikka autoa kun siltä tuntuu. Se on mun mielestä vaurautta.
Mun mielestä rikkaan raja menee jossain miljoonan euron nettovarallisuudessa.
Tietysti hyvähän tässä on persaukisena näitä pohtia :-)
Mun suvusta löytyy iäkäs vanha rouva, joka on oikeasti rikas. Mutta samalla niin hemmetin saita. Kaikki mitä tulee lisää, jemmataan. Ollaan joskus kysytty, että mitä varten?
-Ei sovi pröystäillä, kuului vastaus. Tällä mummelilla olisi varaa käydä missä vaan, ja tehdä mitä vaan, mutta ei kun ei. Tiedossa on, että sillä on kolmisenkymmentä asuntoa, joista saa säännöllistä tuloa. Lisäksi omistaa metsää paljon. Ja jälkikasvukin jota oli, on jo kuollut pois. Joten turhaan on kerännyt omaisuuttaan ainakin lapsiaan varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N46 kirjoitti:
Itse olen köyhä työssäkäyvä akateeminen nainen. Eli en voi sanoa olevani rikas, tai edes vaurastuvani. Mutta ystäväni, jonka olen tuntenut lapsesta asti, sai muutama vuosi sitten suuren perinnön.
Sivusta olen seurannut, kuinka hänen elämänsä suunta on muuttunut. Ennen niin ystävällinen ja empaattinen nainen on nykyään täynnä itseään, eikä jaksa keskittyä ollenkaan muiden kuulumisiin. Tuntuu kuin hän ei pitäisi muita enää minään. Muutos alkoi pikkuhiljaa sen jälkeen, kun maallisesta mammonasta ei ollut pulaa.
Hänen on vaikea käsittää, että itselläni ei ole mahdollisuutta lähteä tuosta vaan kolmeksi viikoksi Karibialle, ostaa merkkilaukkuja, tai syödä kalleimmissa ravintoloissa. Kun ei ole mistä irroittaa. Myönnän, että heikkoina hetkinäni tunnen kateutta ystävääni kohtaan.
Raha tosiaan muuttaa ihmistä. Kai se vaan on niin, että silloin luulee olevansa eri tasolla tavallisiin ihmisiin verrattuna.
Noin voi käydä jos äkkurikastuu ilman omia absioita.Yleensä ihminen muuttuu vähemmän jos tienas rahansa itse.
Joku neropatti on sanonut, että ei se maallinen rikkaus, vaan se henkinen rikkaus. Ei sillä henkisellä rikkaudella paljoa tee, jos pitää maksaa vuokrat, laskut ja lasten harrastukset.
Olen varma, että olisin paljon onnellisempi maallisen rikkauden, kuin henkisen rikkauden kanssa. Olen siis köyhä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millin netoilla ei vielä juhlita. Jos se on asunnon päälle niin sitten ehkä.
Itsellä alkaa eka milli olla plakkarissa mutta toiseen tähdätään. Sen jälkeen voi alkaa ottaa hiukan rennommin.
Ei niin suurta omaisuutta olekaan, että sen kanssa rennosti voisi ottaa. Kaiken pystyy tuhoamaan kyllä. Omaisuudesta huolehtiminen on taito, jota kaikilla ei ole. Varallisuuden määrästä riippumatta. Aina on oltava rahankäytössä valot päällä, niin meilläkin, vaikka omaisuutta on runsaasti. Siksi minusta sellainen rahan kanssa läträäminen on lähinnä rikkauksista haaveilevien unikuva, jolle ei ole todellista pohjaa. Siitä ei siis kannata unelmoida, se on myytti. Omistaminen on huolehtimista ja työtä eri tasoilla, aina. Tai jollei ole, se mitä omistit, menikin jo. Täällä Suomessa on tietyissä tuttavapiireissä vain sujuvasti solahdettava keskusteluihin ja ajatusmaailmaan, valiteltava rahan riittämättömyyttä muiden kanssa. Silloin kaikki ovat tyytyväisiä eikä tule kateutta. Moni ei omaisuudestamme tiedä, joten saattaisi tulla melkoisena kateuspommina tämä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 12 lisää vielä. Haluan nostaa esiin tuon ap:n lauseen "mitään perittyä omaisuutta ei ole, ja omalla taidolla ja työllä kaikki on hankittu." Tämä on hyvin yleinen asenne. Varakas ihminen haluaa ikään kuin varmuuden vuoksi oikeuttaa omistuksensa hieman enemmän kuin ne, jotka ovat omaisuutta perineet. Aivan turhaan. Omaisuus ja varallisuus liikkuu, sitä siirtyy ihmiseltä toiselle. Sitä omaisuutta peritään ja sitä luodaan. Sitä ylläpidetään ja hoidetaan, se kaikki vaatii taitoa. On helppoa tuhlata perimänsä rahat, maailman helpointa. Se, että iso perintö saadaan kasvamaan ja siitä huolehditaan, vaatii ihan oikeasti taitoa ja järjenkäyttöä, aikaakin. Me ainakin arvostamme perittyä omaisuutta ja sitä kunnioittaen haluamme perinteitä jatkaa. Onhan se, jos mikä, menneiden sukupolvien työn ja vaivannäön arvostamista.
Meillä (n. 30-v pariskunta) on tällä hetkellä sellainen tilanne, että mies on ollut yrittäjänä (yksinään, ei alaisia) nelisen vuotta. Nyt näyttää siltä, että alkaa tapahtua, ja miehen tulot on ainakin tuplaantumassa, ellei kolminkertaistumassa, koska iso kansainvälinen yritys kiinnostui tosissaan hänen tuotteestaan. Molempia bisnesosapuolia miellyttävää sopimusta on väännetty nyt jonkun aikaa, ja se alkaa olla allekirjoituksia vaille valmis.
Itse olen vielä opiskelija. En saa tukia miehen tulojen vuoksi, mutta opintojen ohella on aika vaikea tienata muutamaa satasta enempää kuussa. Onneksi meidän taloudessa ei dynamiikka ole sellainen, että enemmän tienaavalla olisi enemmän sananvaltaa. Voin siis olla oikeasti onnellinen mieheni puolesta ja olen hänestä ylpeä. Toki olen myös iloinen siitä, että oma elintasoni tulee nousemaan miehen mukana, mutta se on oikeasti sivuseikka.
Mieheni aloitti kutsumuksesta varattomana epävarmalla alalla ja teki pari ensimmäistä vuotta töitä ilman tuloja. Minä elätin taloutemme silloin. Nyt rakkaani työ tuottaa jo hedelmää, kohta näköjään aika ruhtinaallisestikin. Moni läheinen sanoi moneen otteeseen, että miehen pitäisi mennä "oikeisiin töihin", mihin hän ei persoonansa sekä muutamien terveydellisten syiden vuoksi pysty. Eikä hän myöskään halua olla kenenkään alainen, vaan itse oma pomonsa.
On oikeasti kutkuttavaa miettiä, mitä lisääntyvä varallisuus tuo tullessaan. Täpistään yhdessä asiasta harvase päivä. Mihin ja millaiseen taloon päästään muuttamaan, kunhan mulla on opinnot ohi? Vuokra-asumisesta päästään ainakin pois. Mullakin tulee olemaan hyvä työ, kunhan valmistun parin vuoden päästä (maisteri). Ala on aika lailla turvattu. Kunhan minäkin pääsen töihin, ei olisi mikään ihme, jos meidän kuukausitulot ylittäisi 10,000€. Veroja saa ainakin alkaa maksaa paljon enemmän kuin tähän mennessä. :D Mies varmaan alkaa ainakin sijoittamaan. Lapsia meille ei ole tulossa, joten saa varmaan keksimällä keksiä menoja, mutta sehän vaan meille sopii!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen olevani varakas, ainakin jos vertaa tässä ketjussa oleviin määreisiin. Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että duunit voi lopettaa koska tahansa, jos siltä tuntuu. Talo on maksettu, ei velkaa mihinkään suuntaan, ja omaisuutta on kertynyt vuosien varrella.
Keski-ikäisenä sitä alkaa jo funtsata mitä sitä oikein tekisi. Tietoisuus siitä, että todennäköisesti elämän keskipiste on omalta kohdalta jo ohitettu, panee pohtimaan.
Sen tiedän, että rahojeni päälle en jää homehtumaan, vaan aion elää niistä myös nauttien.
Rikkaana ollessa on yksi iso ongelma: Muut ei ymmärrä!
Mutta mielummin sitä tietysti on rikas kuin köyhä.
Mua kiinnostaa, onko joku muka päässyt rikastumaan ihan vaan tekemällä normaalia, keskipalkkaista työtä?
Toi lause, että naiset "kehrää" rikkaan miehen ympärillä on vaan niiiiiin totta. Itse on tullut todistettua asiaa lukemattomia kertoja. Pientä myötähäpeää oon kyllä tuntenut noita kanssasiskoja kohtaan.
Ja kaikki te, jotka ootte rikastuneet yrityskaupoilla tai muilla tavoin, niin onnea vaan. Hyviä veronmaksajia tarvitaan aina :-))
N25 kirjoitti:
Mua kiinnostaa, onko joku muka päässyt rikastumaan ihan vaan tekemällä normaalia, keskipalkkaista työtä?
No mietippä vahän? Ei tietenkään ole.
Me ei olla rikkaita mutta varakkaita ehkä. Mies on yrittäjä ja 15 vuoden työuran aikana kerryttänyt omaisuutta peruslottopotin verran. Asutaan suht vaatimattomasti maalaiskunnassa ja eletään ihan tavallista elämää. Ollaan molemmat oltu aina säästeliäitä, jo lapsesta asti. Matkustamme kerran vuodessa jonnekin pidemmälle koko perheen voimin ja silloin ei mietitä, onko kallista vai ei. Kukaan ei tiedä, että mies on onnistunut kerryttämään omaisuutta tuon verran. Moni tietää, et suht hyvät tulot hänellä on, sillä minä teen vain osa-aikatyötä ja ovat sitä ihmetelleet, miten meillä on varaa. Aiommetodennäköisesti elellä lopun elämäämme samalla tavalla. Ei tuhlailla turhuuksiin mutta nautimme lisääntyvästä vapaa-ajasta, kun mies astuu pois työelämästä.
Kaikista tärkein tavoite meillä on kuitenkin turvata toimeentulo lapsillemme, jos jostain syystä tulee työmarkkinoilla joskus kovat ajat, lapsi ei saa töitä tai vaikka sairastuu vakavasti joskus. Haluamme, että he saavat huolettoman elämän, mitä toimeentuloon tulee. Kuitenkin niin, että eivät laske meidän varaan vaan hankkivat ammatin, tekevät töitä mutta tietävät myös, että me hädän tullen autamme. Ja varmaan hieman muutenkin :) Onneksi ovat perineet/oppineet meidän rahankäyttötavat, joten hirveitä tuhlareita heistä ei varmaankaan tule. Olisi varmaan jo siitä merkkejä, kun ovat jo kumpikin aikuistumisen kynnyksellä.
....jjjjja sitten heräsit.