Sairaanhoitajaksi opiskelu ja harjoittelun suorittaminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä noita alapeukkuja?

Miten voisit tehdä valmistumisen jälkeen joka päivä työtä kun harjoittelukin on liikaa?

Miten niin liikaa?

Juuri tämä harjoittelu osuu omaan vaikeaan elämäntilanteeseeni, ja minusta on ihan ymmärrettävää, ainakin itsestäni, että se juuri nyt tuntuu vaikealta. Olen kuitenkin vasta vähän aikaa sitten kokenut koko elämääni pysyvästi muuttaneen asian ja läheisen ihmisen menetyksen.

Mielestäni minulla on oikeus olla surullinen.

Onhan sulla oikeus olla surullinen, mutta tekstiesi perusteella alkaa vaikuttaa, ettet psyykkisesti tule tuota jaksoa kestämään, ikävä kyllä täytyy sanoa näin. Vaikutat olevan vielä aika "heikoilla", jos sun tarvii edes miettiä tuota asiaa. On myös harjoittelupaikkaa kohtaan epäreilua, että menet sinne asenteella, että "pääasia että pääsen läpi", ilmeisesti vaikka rimaa hipoen. Kyllä harjoittelujakso pitää ottaa vakavasti. Menet sinne oppimaan. Tarvitset niitä taitoja myöhemmin työelämässä. Noista harkkapaikoista käydään ainakin pääkaupunkiseudulla kova taistelu, joten olisi reilua, että luovutat paikkasi sellaiselle opiskelijalle, joka haluaa mennä harjoitteluun ja haluaa siellä oppia. Tiedän, että opiskelijat ovat etsineet harkkapaikkoja satojenkin kilometrien säteellä päästäkseen edes jonnekin. Harjoittelijana tärkeintä on asenne! Oot harjoittelijana kuitenkin melko suojatussa asemassa, sun ei tarvitse tietää kaikkea eikä sua käytetä työvoimana. Työkavereiltani ja itseltäni on kuollut lähiomaisia, ja työssä vaan on kyettävä toimimaan kohtuullisen suruajan jälkeen. Ei potilaiden hoito saa eikä voi riippua siitä, millainen elämäntilanne on häntä hoitavalla henkilöllä, onko tämä nukkunut yönsä hyvin, onko menossa avioero tms..Ihmisiähän me tietysti ollaan ja huonoja päiviä on kaikilla, mutta ei henkilökohtaiset asiat saa heijastua potilaiden hoitoon!

Minä olen sitä mieltä, että organisaatiolla on vastuu siitä, että työssä on riittävästi hyväkuntoisia työntekijöitä. Ihmisillä pitää olla tilaa sairastaa, surra, nukkua, syödä, liikkua, huolehtia itsestään, lapsistaan, läheisistään - ja joskus se ei ole elämäntilanteen puolesta mahdollista kokopäivätyön kanssa. Se on normaalia ja realismia. Elämässä on erilaisia aikoja. Terve ihminen haluaa tehdä työtä ja kuormittuneen pitää saada levätä, eikä uhrata itseään. Tarvitsemme paljon terveempää kulttuuria monille työpaikoille.

Mitenkäs organisaatio estää ihmistä sairastamasta, suremasta, syömästä, liikkumasta ym?? Työntekijällä on itsellään myös vastuu elämästään, ei vastuuta voi  vierittää työnantajalle! Jos kokopäivätyö ei sovi, moni työnantaja suostuu osa-aikatyöhön, vuorotteluvapaisiin ym. Kyllä Suomessa työntekijöillä on hyvinkin turvattu asema ja monenlaisia vaihtoehtoja tarjolla. Turha heittäytyä marttyyriksi!!

Mun mielestä on myös turha heittäytyä marttyyriksi. Eli ei tarvitse tehdä työtä oman terveyden kustannuksella työpaikkaa varten, jos kokopäivätyön ohessa ei pysty elämäntilanteen takia riittävästi huolehtimaan itsestään, koska voimat loppuu kotiovella ja aamulla ahdistaa lähteä töihin. Osa-aikatyö on joillekin sopiva, tosin ei ehkä kaikille työnantajille. Vuorotteluvapaan ehtoja kavennettiin tällä hallituskaudella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siellä harjoittelussa pääset kurkkaamaan mitä työelämä todella on, eli mieti tarkkaan voitko työskennellä allalla vuosia/vuosikymmeniä, jos joudut miettimään miten selviät muutaman viikon harjoittelusta.

Läheisesi kuolemasta on jo aikaa kuitenkin useampi kuukausi. Toki suru ja sureminen on yksilöllinen asia, mutta olisiko aika jo katsoa eteenpäin ja "luopua" surusta (tai siitä, että käytät surua/suruaikaa keppihevosena, sille että asiat eivät suju). Tottakai läheisen poismeno tutuu vielä haikealta, mutta voit ihan tietoisesti alkaa ajatella muita asioita ja muistella läheisestäsi niitä ihania yhteisiä juttuja aina sopivassa välissä.

Minusta sinun kannattaa kertoa harjoittelun ohjaajalle, että perhepiirissä tapahtui sinuun kovasti vaikuttanut kuoleman tapaus keväällä. Sen enenmpää asiaa ei tarvitse avata ja misuta se ei ole syy pyytää erikoiskohtelua. Itse harjoittelusta kannattaa sanoa, että sinua jännittäää ja et koe olevasi se maailman osaavin ja itsenäisin harjoittelija, joten toivot tiivistä ohjaamista ja neuvomista ja lupaat kyllä yrittää parhaasi.

Toiselta on kuollut perheenjäsen keväällä ja mielestäsi surun voi jo pikkuhiljaa jättää taakse, koska onhan tapauksesta jo useampi kuukausi, huh. Pystyykö Ap harjoittelua suorittamaan esim. kahdessa osassa, jolloin jakso ei olisi kertalla niin pitkä? Entö pystytkö suorittamaan harjoittelun joskus muulloin? Voi myös olla, että fyysinen harjoittelujakso voi tässä kohtaa tehdä sinulle hyvää, kun saat ajatuksia päivän ajaksi hieman muualle. Mutta jos tuntuu, että harjoittelua et nyt pysty suorittamaan niin voithan neuvotella asiasta koulusi päässä. Voimia!

Se perheenjäsen on kuollut, oli ap harjoittelussa tai kotona (järjestyisikö edes mitään opetusta tuoksi ajaksi?). Pahempaa itse asiassa täyttää päivänsä asian märehtimisellä. Minunkin äitini kuoli yllättäen ja koin että rutiinit ja ihmisten parissa oleminen auttoivat. Ihmiset tietenkin surevat eri tavoilla, mutta ap:han ei ole vielä edes kokeillut, miten harjoittelu sujuisi. Ja hän itse sanoo, että opiskelu sujuisi, mutta harjoittelu ei, mitä ihmettä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siellä harjoittelussa pääset kurkkaamaan mitä työelämä todella on, eli mieti tarkkaan voitko työskennellä allalla vuosia/vuosikymmeniä, jos joudut miettimään miten selviät muutaman viikon harjoittelusta.

Läheisesi kuolemasta on jo aikaa kuitenkin useampi kuukausi. Toki suru ja sureminen on yksilöllinen asia, mutta olisiko aika jo katsoa eteenpäin ja "luopua" surusta (tai siitä, että käytät surua/suruaikaa keppihevosena, sille että asiat eivät suju). Tottakai läheisen poismeno tutuu vielä haikealta, mutta voit ihan tietoisesti alkaa ajatella muita asioita ja muistella läheisestäsi niitä ihania yhteisiä juttuja aina sopivassa välissä.

Minusta sinun kannattaa kertoa harjoittelun ohjaajalle, että perhepiirissä tapahtui sinuun kovasti vaikuttanut kuoleman tapaus keväällä. Sen enenmpää asiaa ei tarvitse avata ja misuta se ei ole syy pyytää erikoiskohtelua. Itse harjoittelusta kannattaa sanoa, että sinua jännittäää ja et koe olevasi se maailman osaavin ja itsenäisin harjoittelija, joten toivot tiivistä ohjaamista ja neuvomista ja lupaat kyllä yrittää parhaasi.

Toiselta on kuollut perheenjäsen keväällä ja mielestäsi surun voi jo pikkuhiljaa jättää taakse, koska onhan tapauksesta jo useampi kuukausi, huh. Pystyykö Ap harjoittelua suorittamaan esim. kahdessa osassa, jolloin jakso ei olisi kertalla niin pitkä? Entö pystytkö suorittamaan harjoittelun joskus muulloin? Voi myös olla, että fyysinen harjoittelujakso voi tässä kohtaa tehdä sinulle hyvää, kun saat ajatuksia päivän ajaksi hieman muualle. Mutta jos tuntuu, että harjoittelua et nyt pysty suorittamaan niin voithan neuvotella asiasta koulusi päässä. Voimia!

Hoitajan on kyllä osattava pitää oma elämä erossa työstä.

Tyttäreni oli kesätöissä opintojen välikesällä, toinen kesähoitaja tuiski ja äksyili hänelle ja potilaille, vakituinen hoitaja sanoi tyttärelleni pitää ymmärtää, tämän äiti on menossa jalkaleikkaukseen. Tyttäreni vastasi, menen teho-osastolle isäni viereen vuoron jälkeen, niinkuin olen tehnyt koko kesän, ei se oikeuta minua olemaan äksy toisille.

Hoitajan työ on henkisesti raskasta, ilman siviilielämän murheitakin, potilas on ainutlaatuisessa tilanteessa, vereslihalla, pelkoineen, sairauksineen, sinä voit olla se, opiskelijanakin, jonka asenne, tuki, sanat helpottavat potilaan oloa, pelkoja tai voit olla se jonka takia potilaalle jää paha olo ja huono käsitys sairaalasta, osastosta, suomalaisesta terveyden hoidosta loppuiäksi.

Sinuna miettisin tarkasti haluatko oikeasti olla se, jonka harjoittelu menee siinä ja siinä läpi.

Olen pahoillani sisaruksesi kuoleman johdosta, ymmärrän, että muutama kuukausi ei ole mikään aika toipua. Toivoisin, että keskittyisit toipumiseen ja sen jälkeen paluuta vahvempana, empaattisempana, ymmärtävämpänä hoitajana.

Toivottavasti opit kehittämään katkaisijan, jossa ikävät kotiasiat jää kotiin ja ikävät työasiat töihin, muuten ei hoitajana pitkään jaksa.

Hoitaja ja hoitajan äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siellä harjoittelussa pääset kurkkaamaan mitä työelämä todella on, eli mieti tarkkaan voitko työskennellä allalla vuosia/vuosikymmeniä, jos joudut miettimään miten selviät muutaman viikon harjoittelusta.

Läheisesi kuolemasta on jo aikaa kuitenkin useampi kuukausi. Toki suru ja sureminen on yksilöllinen asia, mutta olisiko aika jo katsoa eteenpäin ja "luopua" surusta (tai siitä, että käytät surua/suruaikaa keppihevosena, sille että asiat eivät suju). Tottakai läheisen poismeno tutuu vielä haikealta, mutta voit ihan tietoisesti alkaa ajatella muita asioita ja muistella läheisestäsi niitä ihania yhteisiä juttuja aina sopivassa välissä.

Minusta sinun kannattaa kertoa harjoittelun ohjaajalle, että perhepiirissä tapahtui sinuun kovasti vaikuttanut kuoleman tapaus keväällä. Sen enenmpää asiaa ei tarvitse avata ja misuta se ei ole syy pyytää erikoiskohtelua. Itse harjoittelusta kannattaa sanoa, että sinua jännittäää ja et koe olevasi se maailman osaavin ja itsenäisin harjoittelija, joten toivot tiivistä ohjaamista ja neuvomista ja lupaat kyllä yrittää parhaasi.

Toiselta on kuollut perheenjäsen keväällä ja mielestäsi surun voi jo pikkuhiljaa jättää taakse, koska onhan tapauksesta jo useampi kuukausi, huh. Pystyykö Ap harjoittelua suorittamaan esim. kahdessa osassa, jolloin jakso ei olisi kertalla niin pitkä? Entö pystytkö suorittamaan harjoittelun joskus muulloin? Voi myös olla, että fyysinen harjoittelujakso voi tässä kohtaa tehdä sinulle hyvää, kun saat ajatuksia päivän ajaksi hieman muualle. Mutta jos tuntuu, että harjoittelua et nyt pysty suorittamaan niin voithan neuvotella asiasta koulusi päässä. Voimia!

Se perheenjäsen on kuollut, oli ap harjoittelussa tai kotona (järjestyisikö edes mitään opetusta tuoksi ajaksi?). Pahempaa itse asiassa täyttää päivänsä asian märehtimisellä. Minunkin äitini kuoli yllättäen ja koin että rutiinit ja ihmisten parissa oleminen auttoivat. Ihmiset tietenkin surevat eri tavoilla, mutta ap:han ei ole vielä edes kokeillut, miten harjoittelu sujuisi. Ja hän itse sanoo, että opiskelu sujuisi, mutta harjoittelu ei, mitä ihmettä?

Mielestäni en ole täyttänyt päiviäni asioiden märehtimisellä. Olin koulussa heti seuraavalla viikolla sisarukseni kuoleman jälkeen. Samoin suoritin loppukevään opinnot ihan muiden tahdissa.

Opiskelu on minulle helpompaa kuin työ. Kokeilin olla kesällä jonkin verran töissä, mutta se tuntui todella raskaalta. Ja seurauksena lomailin suurimman osan kesästä. Harjoittelu on kuitenkin enemmän työelämää muistuttavaa kuin opiskelua. Siksi tässä jännitän, miten jaksan harjoittelussa.

Ehkä äidin tai isän kuolema on kuitenkin vähän eri asia kuin sisaruksen kuolema. Lisäksi kaikki eivät edes sure samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä äidin tai isän kuolema on kuitenkin vähän eri asia kuin sisaruksen kuolema. Lisäksi kaikki eivät edes sure samalla tavalla.

Kyllä, äiti oli minulle tärkein ihminen, eikä hän ollut vanha, edes eläkeikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä äidin tai isän kuolema on kuitenkin vähän eri asia kuin sisaruksen kuolema. Lisäksi kaikki eivät edes sure samalla tavalla.

Kyllä, äiti oli minulle tärkein ihminen, eikä hän ollut vanha, edes eläkeikäinen.

Jollekin se sisarus taas voi olla tärkein ihminen. Sisaruksen kuolemaan liittyy myös vanhempien suru, se on vierestä ihan helvetillistä katsottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sun ole mikään pakko tehdä 40h viikossa.. teet minkä teet ja saat opintopisteitä sen mukaan. Voit tehdä vaikka 30h viikossa ja saat sen mukaan sitten opintopisteitä. Ja työvuorot saa päättää yleensä itse. Oppimisen kannalta aamuvuorot parhaimpia ja yleensä harjoittelut on aika aamupainotteisia. Näin meillä. Toki voi olla koulukohtaisia eroja..?

En tiedä mistä koulusta sinä olet, mutta meillä on ainakin tehtävä se 40h viikossa niin monta viikkoa kun harkka kestää, muuten sitä ei pääse läpi. 5% saa olla poissaoloa sairaslomatodistuksella. Harkkapaikoista on kova kilpailu, ja hyvä jos saa sen verran viikkoja mitä tarvitsee, niin vielä jos tekisi vähemmän tunteja viikossa niin ei ikinä saisi riittävästi kasaan. Koulu kun maksaa työharjoittelupaikalle viikoista, niin se todellakin haluaa että harjoittelu tehdään siinä suunnitellussa 40h/vk tahdissa. Ei auta edes arkipyhät, niistä ei tule yhtään vähennystä vaan viikkotuntimäärä on sama.

Tämä Metropoliassa Helsingissä.

Sitten vielä se että saako päättää itse vuoroja, riippuu aivan täysin harkkapaikasta. Edellisessä oltiin tosi tarkkoja että menen ohjaajien vuorojen mukaan ja se johti siihen että olin viiden viikon harkan joka ikisen viikonlopun töissä. Ei voinut mitään. Sitä edellisessä sain aika hyvin itse päättää, jne. Viisi harkkaa takana, viisi erilaista kokemusta.

Meillä saa tehdä just niin miten haluaa. Esim. Minä olen välillä tehnyt 47h viikkoja ja välillä 20h viikkoja. Vuorot olen aina saanut päättää tasan tarkkaan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä äidin tai isän kuolema on kuitenkin vähän eri asia kuin sisaruksen kuolema. Lisäksi kaikki eivät edes sure samalla tavalla.

Kyllä, äiti oli minulle tärkein ihminen, eikä hän ollut vanha, edes eläkeikäinen.

Miten sun äiti liittyy tähän keskusteluun?

Ei ketään kiinnosta

Ei jokainen harjoittelu ole yhtä tärkeä. Se ei tosiaan maailmaa kaada, jos jostain harjoittelusta saa vähän huonommat arvostelut. Läpi pääseminen on kuitenkin tärkeintä. Sairaanhoitajilla on kuitenkin niin monia työmahdollisuuksia, että niistä on varaa valitakin. Ei kaiken tarvi niin kiinnostaakaan.