Rehellisesti.. Elätkö unelmaasi?

Moni unelma ei toteutunut. Moni toteutui osittain, osa ihan hyvinkin, minulle sopivasti. Nyt elän yhdenlaista unelmaa, aikaisemmin oli päällä täysin toisenlainen unelma. Ja olen käymässä kohti kahta isoa unelmaa jotka ovat mahdollisuuksien rajoissa. Ja moni unelma odottaa vielä aikaansa. Olen unelmoinut paljon ja olen kiitollinen.

Oikeastaa elän, on huvilat ja veneet ja vietän aikaani matkustellen. Toisaalta parisuhdetta ei ole, ja sellaisen haluaisinkin, mutta ei ole vieä tärpännyt. En kerro treffikumppanille koskaan varakkuudestani, enkä ole edes sen oloinen muutenkaan. Nuorena en osannut haaveilla asioista mitä vanhempana arvostaa.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on unelma? Itse päätin tehdä mitä normaalit yleensä tekee .Avioliitto joka on vielä kestänyt,lapset  joita 3 ,talo kohta velaton , töissä ,sitten kuolema.

Tuo on pallo jalassa ja elinkautinen.

Eikö kukaan haaveili jostain korkeammasta, jostain henkisestä johdonmukaisuudesta? Harmoniasta, joita vain harvat ihmiset tässä maailmassa saavuttavat. Eikö kukaan haaveile itseydestä, sellaisesta itseydestä joka olisi irti kaikesta keskinkertaisuudesta ja pinnallisuudesta. Kaikilla on hyvin materialistisia unelmia, mutta ehkä se kaiketi johtuu, että suurin osa kirjoittajista on naisia? Ja naistenhan unelmat perinteisesti liittyvät lähinnä materiaa (joo, tiedän, on yleistys). Miestäkin moni toki kaipailee, mutta ainoastaan sellaista, joka pystyy toteuttamaan naisen materialistiset toiveet. Suuremmasta osasta näistä kirjoituksista paistaa lopulta läpi ihan, silkka,  puhdas epätoivo ja elämänvalhe. Ihminen ei näköjään pysty olemaan täysin rehellinen edes nettikirjoituksissa anonyyminä, kuinka asian laita onkaan julkisesti, ei uskalla edes ajatella, siksi paljon olen jo saanut tarpeekseen ihmisistä ja heidän valheistaan, itsepetoksistaan.

Tästä huonommaksi ei ainakaan voi enää mennä, omaishoitohelvetti.

Pohjalta ei voi olla muuta suuntaa kuin ylöspäin, se on elämää jos suunta lähtee ylöspäin.

Lasten ja työn osalta kyllä. Parisuhteesta en ole samaa mieltä. Minä elätän perheen. Oletin sen olevan tasapuolista tai päävastuu miehellä. Samoin myös joudun hoitaa kaikki asiat. Lapsista remonttien tilaamisiin.

En ole koskaan osannut unelmoida niin hyvästä elämästä mitä olen saanut. Vaikka elämäni on tavallista, osaan arvostaa sitä, koska en ole odottanut suuria. Parempaa elämää ei voisi olla.

kyllä. mies ja koirat on rakkaita. terveenä on pysytty. töissä menestyn ja lapsia ei ole tulossa, mistä päätöksestä olen onnellinen. kunhan nyt 50vuotiaaksi elää elämästä nauttien, turhista stressaten, niin hyvä on. en vaadi kummempia, henkinen hyvinvointi ja rakkaus läheisimpien ihmisten ja eläinten kanssa tärkeintä.

Olen taiteilija kuten unelmoin, en silti koe eläväni unelmaelämää. Ihan tavallista tämä on minulle itselleni ainakin.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan haaveili jostain korkeammasta, jostain henkisestä johdonmukaisuudesta? Harmoniasta, joita vain harvat ihmiset tässä maailmassa saavuttavat. Eikö kukaan haaveile itseydestä, sellaisesta itseydestä joka olisi irti kaikesta keskinkertaisuudesta ja pinnallisuudesta. Kaikilla on hyvin materialistisia unelmia, mutta ehkä se kaiketi johtuu, että suurin osa kirjoittajista on naisia? Ja naistenhan unelmat perinteisesti liittyvät lähinnä materiaa (joo, tiedän, on yleistys). Miestäkin moni toki kaipailee, mutta ainoastaan sellaista, joka pystyy toteuttamaan naisen materialistiset toiveet. Suuremmasta osasta näistä kirjoituksista paistaa lopulta läpi ihan, silkka,  puhdas epätoivo ja elämänvalhe. Ihminen ei näköjään pysty olemaan täysin rehellinen edes nettikirjoituksissa anonyyminä, kuinka asian laita onkaan julkisesti, ei uskalla edes ajatella, siksi paljon olen jo saanut tarpeekseen ihmisistä ja heidän valheistaan, itsepetoksistaan.

Tunnen jo totuuden, uskoisin t.eräs kommentoija

Minulla ei ole ollut erityisiä unelmia, ehkä pikemminkin tavoitteita. Osan olen saavuttanut, osaa en. On vakituinen työ, parisuhde ja korkeakoulututkinto. Toisaalta en omista mitään ja asun pienessä vuokrayksiössäni. En olisi nuorempana ikinä uskonut, miten vaatimattomasti asun nelikymppisenä. 

Nuorena kapinallisena ihailin kaukaa elämässään ”korkealle päässeitä”. Uskoin heidän olevan ihmisinä muita parempia. Halusin itsekin kasvaa heikoista lähtökohdista huolimatta paremmaksi. Halusin myös hyvän parisuhteen ja ehkä perheenkin.

Kuljin sattumanvaraisesti, ilman suunnitelmaa kohti päämääräni.

40 V huomasin saaneeni enemmän kuin olin halunnut. 50v tavoitin itseni ajattelemasta, että elämä, jota elän, ei ole omani. 60v olin menettänyt kaiken muun paitsi intohimon työhöni ja terveyteni. Minusta tuntui myös, että parhaimmilla paikoilla on paljon moraalisesti huonoja ihmisiä.

70v tunnen löytäneeni itseni ja eläväni oman näköistä elämääni. Olen onnellinen ja kiitollinen nykyisyydestäni ja siitäkin, mitä matkan varrella on ollut.

Juuri nyt ei tunnu siltä.

Ulkoapäin tarkasteltuna on varmasti monia, jotka tekisivät mitä tahansa saadakseni elämäni. Olen saavuttanut lähes kaikki ne tavoitteet, joista olen koskaan elämäni aikana uskaltanut haaveilla.

Sisältä kuitenkin olen yksinäinen, surullinen, onneton ja jopa masentunut. Elämälläni ei ole merkitystä, en nauti elämästäni, vaikka kaikki on ulkoisesti juuri niinkuin pitääkin.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan osannut unelmoida niin hyvästä elämästä mitä olen saanut. Vaikka elämäni on tavallista, osaan arvostaa sitä, koska en ole odottanut suuria. Parempaa elämää ei voisi olla.

Samoin mulla, en oikeastaan osannut/uskaltanut unelmoida elämästä. Toivoin kovasti että saisin miehen ja lapsia mutta pelkäsin myös etten ikinä löydä edes poikaystävää. Ja toivoin että mulla olisi kiva työ mutta epäilin/pelkäsin että päädyn johonkin epämieluisaan pienipalkkatyöhön tai työttömäksi.

Nyt mulla on mies ja lapsi, hyväpalkkainen mukava työ ja ihana itse valittu koti.

Kyllä ja en. Unelmissa on se jännä puoli että ne päivittyy koko ajan. Aina haluaa jotain.

Haaveilin lapsena/nuorena isosta perheestä, omakotitalosta ja ihanasta komeasta miehestä. Halusin tulla jäätelönmyyjäksi koska silloin saisin itse syödä paljon jäätelöä:)

Jäätelönmyyjää ei tullut, kaiken muun sain kovalla työllä. Mieskin on ihan ok.

Viimeiset 20v olen haaveillut muutosta lämpimään, pienen B&Bn perustamisesta vaikka Italiaan. Jos olisimme jättäneet yhden asian tekemättä elämässä tämä voisi olla jo ihan mahdollista, nyt.... en tiedä onko meillä ikinä varaa.

Kovat kivut ja ahdistus niistä ei paranna tilannetta. Vaikka joskus tuo tilaisuus tulisikin olisinko enää siinä kunnossa että jaksaisin? En koskaan osannut ajatella että olisin näin vaivainen.

Aiemmin mulla oli 100 unelmaa joka päivälle joista ainakin yhden otin mukaani seuraavaan, nyt tuntuu ettei ole oikein mitään?? Olenko luovuttamassa??

Tulen työläisperheestä, jossa työhön pääseminen ja sen tekeminen on ollut itseisarvo. Se, että työstä saisi sisältöä elämään ja siitä nauttisi, on ollut humpuukia. Itsensä pitää pystyä elättämään, mut rikastua ei saa. Eikä ylpistyä. Noista lähtökohdista lähteneellä on unelmatkin olleet varsin vaatimattomia. Oikeastaan halusin aina äidiksi. Lisäksi halusin oppia asioita ja opiskellakin, mutta siitä ei ollut lapsuudenperheessäni mallia, joten se haave jäi aika hahmottomaksi. Koulu piti käydä niin, että ei tule sanomista, mut sit heti töihin.

Uhmasin vanhempiani ja kävin lukion sekä sen jälkeen suoritin kaksi tutkintoa. Ei kuitenkaan yliopistossa, joka on jäänyt vähän kaihertamaan. Olen kuitenkin omalla alallani arvostettu ammattilainen ja esimiesasemassa. Opiskellutkin olen pitkin matkaa ja taas on alkamassa uusi juttu. Sikäli siis ihan hyvin ja tyytyväinen.

Äidiksi siis halusin aina. Aina. Mutta nuoruuden höyristä selvittyäni ymmärsin, et en millä hinnalla tahansa. Halusin rinnalleni hyvän miehen, jonka sitten lopulta löysinkin. Olen kolmen lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Olen perheestäni valtavan onnellinen ja heidän kanssaan elämäni on täyttänyt unelmani.

Muuten aikuisiällä voi tehdä monrnlaista. Kadehdin ihmisiä, joilla on instrumentin soittotaitoa - menin pianotunneille. Kadehdin käsityöihmisiä - opettelin virkkaamaan ja neulomaan. Kadehdin liikunnallisia ihmisiä - otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin lenkkeilyn. Onneksi unelmiaan voi toteuttaa aikuisenakin!

Elämäni on pitkälti sellaista, mistä jokseenkin haaveilin yläasteaikoina. Ihan lapsena ei varsinaisia unelmia ollut, mutta 13-14-vuotiaana alkoi vahvistumaan ajatus keskivertoa parempipalkkaisesta työstä, perheestä ja omasta talosta. Nämä olen kaikki saavuttanut, tietysti talo on velaksi ostettu, mutta kyllä minä elämästäni nautin suunnattomasta. Ja vielä kun ottaa huomioon, että juureni ovat Kontulassa, ostostien pahamaineisissa vuokrataloissa (varmaan koko Suomen paskimmat kämpät), tuntuu elämä nykyään suoranaiselta luksukselta omaan lapsuuteen verrattuna.

Kyllä! Mulla on ihanat lapset ja mies. Mulla on paljon tärkeitä harrastuksia, joissa kehityn ja edistyn. Olen terve. Mulla on työ, jossa viihdyn. Rahaa on riittävästi, pääsen matkustelemaan ympäri maailmaa. Mulla on oma talo, jonka oon saanu tehä mieleiseks. Oon myös kehittyny lapsuuden ujosta tytöstä sosiaaliseksi, rohkeaksi ihmiseksi. Tämä on mun unelma :)

En, mutta olen silti ihan tyytyväinen elämääni :).

Aika lähelle kyllä. Olen taiteilija, tosin en taloudellisesti kovin menestyvä, mutta joten kuten menestyn kuitenkin. Olen myös harrastanut pitkään sijoittamista, ja viime vuosina se on alkanut tuottaa siinä määrin, että pystyn rahoittamaan sitä kautta vaikeampia jaksoja, jolloin taiteen tekeminen ei tuota.

Minulla oli pitkään todella hyvä parisuhde, joka kuitenkin päättyi kun emme minusta johtuen saaneet lapsia. Päästin miehen etsimään uutta kumppania, jonka kanssa yrittää. Aluksi tämä tuntui raskaalta, mutta olen nyt tajunnut että unelmaelämäni on paljon helpompi toteuttaa ilman lapsia. Minulla ei olisi aikaa eikä rahaa panostaa sekä taiteeseen että lapsiin, minulla ei ole hoivaviettiä, ja kärsin kaikenlaisista neurologisista häiriöistä (mm. aistiyliherkkyys ja puheen tuottamisen vaikeudet) joten lapsiperheen vanhemman elämä olisi voinut olla minulle aivan liian raskasta. Olen kiitollinen, ettei minulle lapsia suotu.

Ex-mieheni on edelleen elämässäni, olemme läheisiä ystäviä ja kummallakin on kaikki hyvin. Hän on minulle nykyään kuin veli, paljon läheisempi tosin kuin oikea veljeni. Uusi mieheni on suorastaan täysosuma. En olisi voinut kuvitellakaan niin ihanaa miestä olevan olemassakaan! Olen hänelle loputtoman kiitollinen siitä, että hän jaksoi tapailla minua hieman pidempään, vaikka en ollut alussa ollenkaan varma tunteistani. Hän on nostanut koko elämäni jotenkin ihan uuteen ulottuvuuteen: minulla on enemmän rohkeutta tehdä taidettani, saan parempia ideoita, uskallan viettää myös vapaa-aikaa (ennen olin työnarkomaani), nautin seksistä paljon enemmän kuin ennen ja opin mieheltäni paljon uutta elämästä ja maailmasta.

Vaikka elämässäni on ollut paljon mustaa ja vaikeaa, täytyy sanoa että olen todella onnellinen.