Rehellisesti.. Elätkö unelmaasi?

En todellakaan. Koira mulla on jonka aina halusin, samoin kämppä jossa viihdyn, toki sekin väärässä kaupungissa. Kaikki muu joutaisi vaihtoon. Ihan kaikki.

Elän.

Kaikkea on mitä tarviin, vapaus mennä ja tulla, matkustaa, rahaa löytyy, rakkautta on.

Saan seikkailla ympäri maailmaa, yleensä siitä vielä maksetaan. Olen oppinut rakastamaan itseäni, silti yritän kehittyä joka päivä paremmaksi versioksi.

Elämäni on enemmän painajaista kuin unelmaa. Pahoin pelkään ettei tämä tästä paremmaksi muutu.

Elän nykyistä ja aikuisen elämän unelmaani. Olen professori, mulla on kiva tutkimushanke ja tulevaisuudessa lisää saalistettavaa ja intellektuelleja ja luovia haasteita, on hyvä mies ja hyvä poika, kiva koti, mahdollisuus (ja pakko) matkustaa. Vanhemmillakin on vielä kaikki hyvin.

Mitta ei tämä nyt se unema ole, kosta lapsena uneksin (ajattelin, että minusta tulee pianonsoitonopettaja) tai se, mitä teininä mietin ( että muutan korpimökkiin erakoksi) eikä sekään, mitä suunnittelin nuorena aikuisena yliopisto-opiskelujen alkuvuosina (yläkoulun aineenopettajaksi aioin silloin). Unelmst vaihtuvat. Ja hyvä niin. Ois kamalaa olla pianonsoitonope tai yläkoulunope. Ja varmaan se korpimökkikin olis pitkän päälle aika ankea, vaikka sen jotenkin saisi toimimaankin.

Mikä teitä vaivaa?

Ainoat yläpeukut tulee ihmisille jotka sanoo elämänsä olevan painajaista. Musta todella kummallista ja surullista.

Elän unelmaani. Olen erakoitunut narkomaani, joka ei tuhlaa elämäänsä lapsiin, naisiin tai palkkatyöhön. 

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ollut kova unelmoimaan, mutta enpä usko, että tämän parempaa tilannetta olisin osannut kuvitella. Mahtava, haastava työ, ihana perhe ja kiva koti luonnon keskellä. En mä osaa muuta toivoa :)

Suomalaiset ovat aina asuneet luonnon keskellä, ainakin ennen 1900 -lukua. Lapsiakin varmaan pyöri jaloissa ja työ oli taatusti haastavaa.

Suoraan sanottuna en elä unelmaani enkä ole koskaan toteuttanut ainuttakaan haavettani. Elämäni on ollut yhtä kituuttamista ja sinnittelyä stressihiki otsalla. Paljon haaveita on jäänyt toteuttamatta, elämää elämättä. Ja paljon on vielä haaveita toteutumatta ja elämää elämättä. Menetettyä nyoruutta ei kuitenkaan takaisin saa joten turha sitä suremaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teitä vaivaa?

Ainoat yläpeukut tulee ihmisille jotka sanoo elämänsä olevan painajaista. Musta todella kummallista ja surullista.

Tunnustan, mä yläpeukutin sitä painajaiskommenttia koska luulin sitä huumoriksi.

En vaan loputonta painajaista.

Elän unelmaani.

Lapsena halusin olla hyvä äiti. Ja saada hyvän perheen.

Minulla on kaikki.

Rakas mies, onnellinen koti, ihanat lapset ja työ jota voin tehdä kotona❤️

Antaisin vaokka vasemman käteni siitä että kerrankin saisin elää omannäköistä elämää ja tehdä niitä asioita joista tykkään. Nyt elämäni suunnan määräävät pitkälti muut ihmiset ja taloudellinen rahatilanne. Elämä on ollut suoraansanoen yhtä painajaista.

Elän kyllä, ainakin lähes. Opiskelin "unelmieni ammattiin" ja olen tyytyväinen työhöni. Tykkään kodistani ja perheenkin sain. Rakkautta on edelleen. Oikeastaan vain kesämökki ja oma työtila puuttuu, jos mietin unelmiani..

En. En osannut ennen edes haaveilla tällaisesta elämästä, vaikkei sekään tietenkään täydellistä ole. Tunnistussyistä en kuitenkaan voi kuvailla niin tarkasti kuin haluaisin. Mulla on rakkautta, ystäviä, seikkailuja ja materiaa yllin kyllin.

Minulla ei ole ollenkaan unelmia 😟

Ei ole koskaan ollut. Lapsena oli niin taloudellisen tiukkaa ettei silloin ollut aikaa ja tilaa unelmille. Sama meno jatkui opiskelujen aikana ja vielä valmistuttuanikin. En ole koskaan osannut haaveilla mistään ja nyt ekän hyvin samanlaista elämää kuin äitini ja toista aivan samoja kuvioita. Vaikka mieleni kuinka tekisi, en pysty muuttamaan kurssia.

Mikä on unelma? Itse päätin tehdä mitä normaalit yleensä tekee .Avioliitto joka on vielä kestänyt,lapset  joita 3 ,talo kohta velaton , töissä ,sitten kuolema.

Unelmoin kavereista ja siitä että saisin olla kerrankin porukan keskipiste. Nautin jokaisesta harvasta sosiaalisesta tilanteesta. U elmista huolimatta niistä ei ole tullut totta, olen pysynyt kaverittomana ja pitkällä juoksulla se käy voimille. En nauti yksinolosta, enkä tunnu kovasta yrityksestä huolimatta oppivan nauttimaan.

No En todellakaan.

Ongelmista puhuminen on liian vaikeaa ja yliarvostettua, eikä mikään muuttuisi.

Ollaan vaan hiljaa, hiljaisuus kauneinta musiikkia on.

Ehkä unelmani ovat liian suuria? Unelmoin ystävistä, harrastuksista, festareista ja ulkomaan matkoista. Tai sitten vain olen liian hätäinen enkä jaksa odottaa ja odottaa loputtomasti että unelmat toteutuu.

Unelmani on että äitini voisi saattaa minut, silhasen alttarille ja morisan odottaisi isänsä kanssa alttarinluona. Valitettavasti äitini ei suostu rikkomaan ikiaikaista perinnettä.

M