Lue keskustelun säännöt.
Miksi narsisti/psykopaatti on ylpeä siitä että
17.08.2018 |
on ilkeä ja uskaltaa tehdä sellaisia veemäisiä juttuja mitä terveelle ei tulisi mieleenkään? Miksei narsisti häpeä vaikka kanssakulkijat näkevät kuinka sairas on? Yleensä sanotaan että narsistilla on syvä häpeän tunne jota yrittää peittää, mutta kun narsisti on mennyt tietyn rajan yli ja paljastunut, ei häpeä edelleenkään. Miten voi tuntea ylpeyttä siitä että on henkisesti erittäin sairas?
Kommentit (284)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi syy on sekin, että narsisti ja psykopaatti ei yleensä ole kovin älykäs. Luulevat olevansa muita älykkäämpiä, vaikka tosiasiassa ovat tyhmempiä, eivät tajua mistä asioista voi olla ylpeä ja mistä ei.
Tämäkin on totta. Itse asiassa ne on ihan hemmetin tyhmiä, jopa niin tyhmiä että ylpeilevät omasta empatiakyvyttömyydestään. Minä uskallan, minä,olen rohkea, vaikka oikeasti on vain hemmetin tyhmä ja typerä.
Niinpä. Jotkut vangit oikeudenkäynneissäkin esiintyvät kuin jotkut rock-tähdet ja luulevat kai olevansa kovinkin suuria tähtiä empatiakyvyttömyydessään. Kyllähän se on tyhmyyttä, ettei tajuta ollenkaan, miten muut ajattelevat.
Ikävä kyllä nuo ovat jonkintyyppisten naisten suuressa suosiossa. Eli heitä ihaillaan. (en kyllä käsitä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulen et narsisti pelkää koko ajan kaikkien muiden toimivan häntä vastaan. Hän uskoo sokeasti Machiavellin opetukset, mutta on jättänyt lukematta kirjan " kuinka saat ystäviä ja vaikutusvaltaa"
Narsistin maailma on jokotai. Mitään väli muotoja ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska saa osoitettua itselleen, että löytyy munaa tehdä noita ilkeitä asioita. Ihmisetkin osoittavat kunnioitusta liian usein tällaiselle käytökselle ja jotkut naiset jopa suoraan sen palkitsevat näille mulkeroille.
Yleensä ovat kyllä melko munattomia.
Ainakin pelkoa ja kunnioitusta tai jopa ihailua herättävät liian monissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska saa osoitettua itselleen, että löytyy munaa tehdä noita ilkeitä asioita. Ihmisetkin osoittavat kunnioitusta liian usein tällaiselle käytökselle ja jotkut naiset jopa suoraan sen palkitsevat näille mulkeroille.
Yleensä ovat kyllä melko munattomia.
Ainakin pelkoa ja kunnioitusta tai jopa ihailua herättävät liian monissa.
Ja kuitenkaan kukaan ei ole niin auktoriteettipelkoinen kuin narsisti. Seuraappa huvikseen tuntemaasi narsistia niin huomaat. Vaatii todelka paljon rohkeutta käydä emoaatikon kimppuun. Eiköstä vain? Oikea kunnon rohkeutta vaativa teko. Uskaltaako narsisti käydä selkaisen kimppuun jolla on suhteita ylempiin tahoihin tai on häntä ylempänä? Ei.
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsisti niin nuolee niitä, jotka takaavat tämän aseman.
Samaan aikaan narsisti tekee kaikkensa estääkseen muiden yhteydenpidon näihin tahoihin.
Kaikkien viestien tulee kulkea narsistien kautta.
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Mitä tapahtuu jos alat vaan tehdä hyviä asioita ja karttaa kaikkea pahaa ja huonoa, kun kerta tiedostat? Muuttuisiko onnellisemmaksi tai parantuisitko jopa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsisti kuvittelee pystyvänsä kontrolloimaan kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Mitä tapahtuu jos alat vaan tehdä hyviä asioita ja karttaa kaikkea pahaa ja huonoa, kun kerta tiedostat? Muuttuisiko onnellisemmaksi tai parantuisitko jopa?
Minä olen yrittänyt jonkin verran sitä, että olen kiltti kaikille ja pyrin tietoisesti kääntämään pahat ajatukset hyviksi. Olen kehunut ihmisiä, vaikka en ole tarkoittanut tätä. Siinä tulee vain hölmö olo. Tuntuu tyhmältä olla epärehellinen. Olen yrittänyt toivoa kaikille hyvää, mutta se on hankalaa varsinkin jos ihminen on tehnyt minulle/jollekin muulle pahaa tai on esim. kovin menestynyt ja onnellinen. Silloin olen kateellinen ja katkera ja vihainen.
En tiedä pystyisikö näistä negativiisista tunteista mitenkään pääsemään eroon. Tahtoisin kovasti, mutta ei se näytä onnistuvan. Tunnen itseni idiootiksi ja valehtelijaksi kun kehun rumia ihmisiä ja yritän ajatella sateenkaaria ja yksisarvisia kaikkien ympärille. Se pahuus ja pahantahtoisuus tulee vaan jotenkin niin selkärangasta, etten oikein tiedä miten sen saisi pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Loppupeleissä narsistille jää luu käteen. Jossain kohtaa saa potkut ja maine kiirii useiden uhrien kautta edellä. Eläkettä odotellessa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksi koska ulkoistaa ne tunteet uhriinsa.
Tämä on varmaan totta. Ammattilaiset eli psykologit ja psykiatrit sanovat että narsisti syyllistää uhria siitä mitä itse on ja on tehnyt. Että tietävät kyllä minkälaisia on mutta häpeä estää tunnustamasta sitä ja nuo projisoidaan uhriin.
Mä en tajua aikuisia, jotka uhriutuvat, eivätkä itse tiedä ovatko tehneet väärin vai oikein. Narsistien lapsiuhri taas ei samallalailla voi asiaa nähdä.
t.kristallikissaKivikissa sähän ITSE et muuta teekään kuin uhriudut.paraskin kommentoija.
Tässä palstan kovin uhriutuja ja muiden syyttelijä -narsisti demonstroi miten tää homma menee. Kymmenen pisteen suoritus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksi koska ulkoistaa ne tunteet uhriinsa.
Tämä on varmaan totta. Ammattilaiset eli psykologit ja psykiatrit sanovat että narsisti syyllistää uhria siitä mitä itse on ja on tehnyt. Että tietävät kyllä minkälaisia on mutta häpeä estää tunnustamasta sitä ja nuo projisoidaan uhriin.
Mä en tajua aikuisia, jotka uhriutuvat, eivätkä itse tiedä ovatko tehneet väärin vai oikein. Narsistien lapsiuhri taas ei samallalailla voi asiaa nähdä.
t.kristallikissaKivikissa sähän ITSE et muuta teekään kuin uhriudut.paraskin kommentoija.
Tässä palstan kovin uhriutuja ja muiden syyttelijä -narsisti demonstroi miten tää homma menee. Kymmenen pisteen suoritus.
Ja viittasin siis kivikissaäitiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Mitä sinussa tapahtuu, kun toinen ei ota rankaisua vastaan? Jos hän ei provosoidu eikä tunne itseään huonoksi yrityksistäsi huolimatta? Jos hän ei yhtään välitä, mitä sanot?
Oletko yhä ylpeyttä? Vai miten reagoit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nolojahan he ovatkin. Aiheuttavat muissa suunnatonta myötähäpeää ja vastenmielisyyttä.
Onko kaikki perseilijämiehet vanhempiensa kaltoinkohtelemia (ainakin omasta mielestään), koulukiusattuja ihmisvihaajia? Olen törmännyt todella paskamaisiin miehiin enkä ole keksinyt syytä käytökselle kuin silkka puhdas pahuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Mitä sinussa tapahtuu, kun toinen ei ota rankaisua vastaan? Jos hän ei provosoidu eikä tunne itseään huonoksi yrityksistäsi huolimatta? Jos hän ei yhtään välitä, mitä sanot?
Oletko yhä ylpeyttä? Vai miten reagoit?
Äärimmäisen harvoin käy näin. Jos olen päättänyt rankaista jotakuta niin ensinnäkin varmistan että henkilöstä ei ole minulle vastusta. Sitten keinot ovat rajattomat. Henkilökohtaisten asioidensa paljastaminen läheisille ja työpaikalle, mustamaalaaminen jne. yleensä toimivat viimeistään. Vaikka ihminen itse ei välittäisi itseensä kohdistuvista haukuista (aika harvinaista sekin. Yleensä ihminen kuin ihminen on helppo saada murtumaan kun tietää tämän heikot kohdat.) niin yleensä se aina harmittaa, kun otan yhteyttä läheisiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Kyllä ne negatiiviset tunteet näkyy aika selvästi ulospäin, vaikka yrität niitä kätkeä ja ulkoistaa muihin ihmisiin. Ja päälleliimattu ystävällisyyskin paljastuu todella nopeasti, koska se on epäaitoa. Et varmaankaan tajua itse sitä, miten tyhjältä ja epäaidolta kuulostat, kun yrität olla ystävällinen. Paljastat itsesi aika nopesti niille ihmisille, jotka tietävät vähääkään aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Mitä sinussa tapahtuu, kun toinen ei ota rankaisua vastaan? Jos hän ei provosoidu eikä tunne itseään huonoksi yrityksistäsi huolimatta? Jos hän ei yhtään välitä, mitä sanot?
Oletko yhä ylpeyttä? Vai miten reagoit?
Äärimmäisen harvoin käy näin. Jos olen päättänyt rankaista jotakuta niin ensinnäkin varmistan että henkilöstä ei ole minulle vastusta. Sitten keinot ovat rajattomat. Henkilökohtaisten asioidensa paljastaminen läheisille ja työpaikalle, mustamaalaaminen jne. yleensä toimivat viimeistään. Vaikka ihminen itse ei välittäisi itseensä kohdistuvista haukuista (aika harvinaista sekin. Yleensä ihminen kuin ihminen on helppo saada murtumaan kun tietää tämän heikot kohdat.) niin yleensä se aina harmittaa, kun otan yhteyttä läheisiin.
Pystytkö todellakin viemään aina toimintasi noin pitkälle? Ilman että saat syytteitä kunnianloukkauksesta ja häirinnästä? Sillä sitähän tuo on, rikot lakia tuolla häirinnällä sekä väitöksillä ja olisi ihme, jos siihen ei olisi kukaan reagoinut. Olisiko sillä mitään merkitystä, jos saisit syytteen ja merkinnän rikosrekisteriin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen narsisti, mutta en psykopaatti. Voin kai silti vastata? En minä tunne ylpeyttä kaikista pahoista teoistani. Päinvastoin, osa niistä hävettää ja kaduttaa minua. Tällöin luontainen reaktio on syyttää uhria, jolloin siirrän oman häpeäni ja syyllisyyteni häneen. Jos tämä ei onnistu, yritän pyyhkiä asian kokonaan pois mielestäni ja alan pikkuhiljaa itsekin uskomaan siihen, että uhri on vainoharhainen valehtelija.
Sitten on niitä julmuuksia ja pahoja tekoja joista olen ylpeä. Esim. kun rankaisen jotain ihmistä, tunnen siitä ylpeyttä ja se nostaa itsetuntoani. Tunnen itseni suorastaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaksi hahmoksi kun langetan pahantekijälle rangaistuksen. En osaa katua näitä asioita edes jälkeenpäin. Miksi pitäisi?
Tunnen kyllä tunteita. En vain näytä niitä. Olemukseni on viilipytty vaikka sisällä kiehuu. Tuntemani tunteet ovat yleensä negatiivisia. Olen kateellinen suunnilleen kaikille, inhoan, vihaan ja kadehdin itseäni menestyneempiä ja parempia ihmisiä ja toivon heille pahaa. Olen katkera, koen että maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja että minä olen uhri johon epäoikeudenmukaisuus kohdistuu.
Vihaan lähestulkoon kaikkia ihmisiä ja toivon kaikille pahaa. Kasvotusten taas olen ystävällinen ja mukava kaikille heille, joista voin hyötyä. Välillä on rankkaa olla mielin kielin ihmiselle jolle toivoisi mahdollisimman tuskallista kuolemaa.
Lähde? Luultavasti poikkeavan aivorakenteen lisäksi niin sanottu rankka lapsuus. Vanhemmat jotka nöyryyttivät, hakkasivat ja olivat epäsopivia. Kiusaaminen ja porukasta eristäminen jo lapsena. Raiskauksen uhriksi joutuminen siinä teini-iän kynnyksellä. Syitä riittää.
Mitä sinussa tapahtuu, kun toinen ei ota rankaisua vastaan? Jos hän ei provosoidu eikä tunne itseään huonoksi yrityksistäsi huolimatta? Jos hän ei yhtään välitä, mitä sanot?
Oletko yhä ylpeyttä? Vai miten reagoit?
Äärimmäisen harvoin käy näin. Jos olen päättänyt rankaista jotakuta niin ensinnäkin varmistan että henkilöstä ei ole minulle vastusta. Sitten keinot ovat rajattomat. Henkilökohtaisten asioidensa paljastaminen läheisille ja työpaikalle, mustamaalaaminen jne. yleensä toimivat viimeistään. Vaikka ihminen itse ei välittäisi itseensä kohdistuvista haukuista (aika harvinaista sekin. Yleensä ihminen kuin ihminen on helppo saada murtumaan kun tietää tämän heikot kohdat.) niin yleensä se aina harmittaa, kun otan yhteyttä läheisiin.
Millaisista asioista rankaiset ihmisiä? Eivätkö he kosta takaisin?
Yleensä ovat kyllä melko munattomia.