Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita, jotka ovat aina yksin lähinnä nirsouden takia? (Ei kumppania tai ystäviä)
17.08.2018 |
Kaikissa ihmisissä tuntuu olevan jotain vikaa tai ajattelen, että heistä on paljon enemmän harmia kuin mitään hyötyä. Mulla on yksinkin niin mukavaa, että ihmisten pitäisi olla todella erityisiä, jotta mua kiinnostaisi.
Olen viime aikoina ajatellut pitkän sinkkuuden jälkeen, että olisi mukava pariutua, mutta en vain kiinnostu kenestäkään. Toissa iltana kävin baarissa ja yksi nainen oli selvästi musta kiinnostunut. (Olen mies) Tanssilattialla koitti selvästi lähestyä, mutta mä vaan peräännyin. Kirjaimellisesti. Tilanne tuntui lähinnä vastenmieliseltä, vaikka nainen oli ihan nätti ja vaikutti mukavalta. Tätä tapahtuu mulle yllättävän usein, vaikka olen oudon näköinen ja todella lyhyt. Olen kai kuitenkin hyvä puhumaan, joten löytäisin kaikenlaista seuraa aika helposti.
Lisäksi tavallaan ihmisiin tutustuminen jotenkin paremmin tuntuu jotenkin ikävältä. Mulla on paljon asioita, joista en vain halua puhua, vaikka jos mut tuntee paremmin, on helppo huomata, että jotain outoa on meneillään. Tällä hetkellä opiskelen yhtä uutta kieltä itsekseni, ja olen miettinyt, että olisi kiva löytää joku, joka puhuu tuota kieltä äidinkielenään tai osaa sitä hyvin (multa voisi myös oppia suomea), mutta toisaalta en vaan halua tutustua kehenkään, vaikka toisaalta haluaisin.
On tämäkin ongelma.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni sillä erotuksella etten ole asperger. Olen myös mies. Itse olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja se on oikeastaan muodostunut standardiksi. Toki kavereita löytyy, joilla on parisuhteet ja kaikki. Joillain jopa lapsia. Se, että olen yksin, hämmästyttää lähinnä kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ja työpaikan keski-ikäisiä tätejä. Kuulemma ulkoisesti tai sosiaalisesti minussa ei ole mitään vikaa. Urheilen paljon, koska pidän siitä, hygienia kunnossa ja olen hyvin supliikkimies. Korkeakoulutetettu, hyvä työ jne.
Olen yksin sen vuoksi etten näe yhdessäkään naisessa mitään mielenkiintoista. Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista. Tämä siis lähinnä naisten kanssa. Miespuolisten kavereiden kanssa tätä ei oikeastaan tapahdu sillä puheenaiheet edes jollain tasolla sivuavat omia mielenkiinnon kohteita.
Ei sussa mitään vikaa ole, mutta onhan tämä "ongelma". Itse ajattelen tämän vain pakollisena pahana. Kun pääset kotiin, saat olla parhaassa mahdollisessa seurassa.
Pitäisikö hän sinun hieman laajentaa tuttavapiiriäsi ja opetella ihan itsekin vaihtamaan puheenaihetta? Miksi syytät muita, kun ainoa joka tilannetta pystyy muuttamaan, on sinä?
Tai sitten sinulle riittää ihan se peili ystäväksi. Joillekin se on täydellinen ystävä, ei petä eikä jätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noinhan se on aika monillakin suomalaisilla. Tuollainen on viheliäinen seurustelukumppani. Toinen joutuu tekemään kaiken työn suhteen eteen ja toinen olisi mieluiten vaan yksin paitsi joskus ihan harvoin ja vain omilla ehdoillaan. Autistit saattavat ihan fyysisestikin peruuttaa, jos vaikka oma puoliso heitä lähestyy. Sehän tietysti syö puolison itsetuntoa. Ei kai sille mitään muuta voi kuin sen, että jos alkaa seurustella, niin kertoo heti avoimesti millainen on. Ja sitten myös yrittää antaa sille kumppanille edes jotain. Tai sitten vaan kannattaa olla yksin.
Ihmeen surkea itsetunto, jos se toisen tarpeisiin murenee. Kun ymmärtää kumppania, jonka itse on mennyt valitsemaan, ei tule tuollaisia ongelmia. Tietenkin kun vain olettaa minä minästi, että itse saa ymmärrystä, toisesta viis, voi olla noinkin vaikeaa.
5Et ymmärrä mitään ystävyydestä. Sinulla on varmaan todella pahat traumat lapsuudesta. Suosittelisin menemään kiireellä ammattiauttajalle.
Ymmärrän sata kertaa enemmän kuin sinä, sinunkaltaisesi paskantaja tajuat vain itseäsi, et toisia, kuten tuokin kommenttisi osoittaa.
5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen itse sillälailla sinisilmäinen ja uskon muista hyvää, että nämä itsellen sokeat vittukusipäät satuttaessaan minua oikeuttaessaan sen aiheuttavat sen, etten saa satuttamiselleni apua. Koska se on oikein, kun se vittukusipää oikeuttaa sen, koska ei itse näe, että on mätäpaska päärynä. Mun on todella vaikeaa nähdä ihmisistä näiden vikoja (=siis ettei heillä ole oikeutuksia siihen mihin kuvittelevat) eikä minua auttaneet tahotkaan (ammattilaiset) ole olleet sen enempää avuksi siinä.
5Olet sairas.
En ole, mä olen muille hyvää haluava ihminen, mutta en kieltämättä halua uhrata elämääni niille, jotka eivät osaa ratkoa omia ongelmiaan, vaan syyttelevät niistä minua. Koska en osaa ratkoa kenenkään vaikeuksia, heidän on oltava sen verran nöyriä, että eivät syyttele niistä minua, vaan hakekoot apua itselleen, koska minua ei saa satuttaa.
5Yksikään terve ihminen ei puhu tuolla tavoin muista ihmisistä. Ei puhu, eikä edes ajattele, saati sitten kirjoittaisi ajatuksensa jonnekin ja jankuttaisi niitä kuin jotain mantraa...
No ei myöskään siten kuin sinä puhut minulle, niin että hae vain apua itsellesi maailmasta selviämiseesi, luuseri. Älä sä mulle ala vertailemaan minua itseesi tai kehenkään muuhun, sä et tunne minua, sä et voi arvostella minua. Jo se, että sä kuvittelet olevasi oikeutettu arvostelemaan minua, kertoo miten sairas sinä olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen itse sillälailla sinisilmäinen ja uskon muista hyvää, että nämä itsellen sokeat vittukusipäät satuttaessaan minua oikeuttaessaan sen aiheuttavat sen, etten saa satuttamiselleni apua. Koska se on oikein, kun se vittukusipää oikeuttaa sen, koska ei itse näe, että on mätäpaska päärynä. Mun on todella vaikeaa nähdä ihmisistä näiden vikoja (=siis ettei heillä ole oikeutuksia siihen mihin kuvittelevat) eikä minua auttaneet tahotkaan (ammattilaiset) ole olleet sen enempää avuksi siinä.
5Olet sairas.
En ole, mä olen muille hyvää haluava ihminen, mutta en kieltämättä halua uhrata elämääni niille, jotka eivät osaa ratkoa omia ongelmiaan, vaan syyttelevät niistä minua. Koska en osaa ratkoa kenenkään vaikeuksia, heidän on oltava sen verran nöyriä, että eivät syyttele niistä minua, vaan hakekoot apua itselleen, koska minua ei saa satuttaa.
5Yksikään terve ihminen ei puhu tuolla tavoin muista ihmisistä. Ei puhu, eikä edes ajattele, saati sitten kirjoittaisi ajatuksensa jonnekin ja jankuttaisi niitä kuin jotain mantraa...
Minua on arvosteltu sen verran, että sinua ei ikinä, sä et ikinä tule "arvostelullasi" antamaan mulle mitään ahaa-elämyksiä, niin pieni pippeli sulla on. Sano jotain järkevää vaihteeksi, niin muuttuisi nuo sinunkin horinasi mielekkäiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta haluaisitko kuitenkin jollain tasolla seurustelusuhteen tai ystäviä?
Haluaisin oikeastaan. Kun on paljon yksin, sulkeutuu helposti omaan kuplaansa. Ihmisiltä oppii kaikenlaista ja olisi hauska esim. retkeillä jonkun kanssa. Aikaisemmat yritykset kaverustua on kaatuneet lähinnä siihen, etten sitten enää tiennyt, mitä niiden ihmisten kanssa tekisi tai sitten olen pelännyt, että mua yritetään käyttää hyväksi jotenkin.
Kaipaisin myös seurustelusuhdetta. Mulla on ollutkin muutama, ja joskus kaipaan sitä tukea ja elämän jakamista jonkun kanssa. Ja sellaista huumoria, mikä syntyy kun kaksi ihmistä on yhdessä pitkään.
ap
Ihmisten välisissä suhteissa on kuitenkin sekin hyvä puoli, että niissä on kaksi osapuolta, ei tarvitse itse huolehtia ainoana vuorovaikutuksesta. Eli jos antaa sen toisenkin olla aktiivinen? En tiedä, katsoo vain, mihin tämä menee?
Ymmärrän kyllä sen tilanteen, kun on asioita, joista ei halua puhua. Mulla on tosi paljon niitä ja puhumattomuus haittaa elämääni paljon. Mulla on kyllä ystäviä ja perhe, mutta en päästä ketään oikein lähelle.
Mä kai pelkään sitä, että vaikuttaisin jotenkin heikolta ja joutuvani jotenkin heikkoon asemaan, jos puhun liikaa asioistani tai jos annan muiden viedä itseäni. Yleensä olen ihmisten kanssa sellainen, että haluan pitää ohjat omissa käsissäni. Ehkä pitäisi joskus yrittää antaa toisen viedä. Töissä tai opiskellessa tämä toimii kun tehdään tiimityötä. Musta tulee helposti sen porukan pomo ja useimmiten homma luistaa hyvin.
Olen aika vainoharhainen kaikenlaisten "valtapelien" suhteen ja yritän jatkuvasti "lukea" muita sen varalta. Mun toisen vanhemman ex-puoliso ja mun entinen puolivanhempi oli kova manipuloimaan yms. Narsistisia piirteitä oli paljon. Mun päässä soi kaiketi jotkut hälytyskellot senkin takia vähän turhan helposti, enkä enää ikinä halua joutua sellaiseen tilanteeseen.
Olisi aika pelottavaa antaa jonkun vähän viedä.
Salaisuuksien kantaminen on rankkaa. Itse inhoan eniten sitä, että välillä on pakko valehdella joistain asioista. Inhoan valehtelemista. Tapaan välillä psykologia ja yritän puhua, mutta hänkään ei oikein tunnu ymmärtävän niitä juttuja. Olen viettänyt vähän outoa elämää. Sinänsä olisi mukava löytää joku, jolle voisin kertoa koko tarinan alusta loppuun ja se ihminen edelleen näkisi mut vain sellaisena, mitä olen nykyään. En ole siis tehnyt mitään rikollista yms., mutta en halua tulla nähdyksi minään uhrina tms.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noinhan se on aika monillakin suomalaisilla. Tuollainen on viheliäinen seurustelukumppani. Toinen joutuu tekemään kaiken työn suhteen eteen ja toinen olisi mieluiten vaan yksin paitsi joskus ihan harvoin ja vain omilla ehdoillaan. Autistit saattavat ihan fyysisestikin peruuttaa, jos vaikka oma puoliso heitä lähestyy. Sehän tietysti syö puolison itsetuntoa. Ei kai sille mitään muuta voi kuin sen, että jos alkaa seurustella, niin kertoo heti avoimesti millainen on. Ja sitten myös yrittää antaa sille kumppanille edes jotain. Tai sitten vaan kannattaa olla yksin.
Yllättäen mä olen läheisemmässä suhteessa hyvinkin avoin ja pidän läheisyydestä. Olen monessa suhteessa vähän mustavalkoinen tai joko-tai-ihminen. Olen vain aikaisemmin ollut suhteissa ihmisten kanssa, jotka vastaavat tuota kuvausta. Meissä oli ensin jotain hyvinkin samanlaista, mutta he ei sitten voineet avautua.
Ja kyllä, se syö itsetuntoa ja paljon. Tunsin itseni todella vastanmieliseksi ja petetyksi kun itse ensin tunsin menneeni niin kauas omalta mukavuusalueeltani sen toisen takia, eikä he voineet tehdä mun vuokseni samaa. Edellinen vielä kuvitteli, että keksin kaiken. Hän koko monta järkytystä tajutessaan, että puhuin totta koko ajan.
Toki tiedostan, että musta on tullut entistä sulkeutuneempi. Olen suunnitellut, että jos tapaan jonkun kiinnostavan ihmisen, sanon, etten voi mennä pidemmälle ennen kuin olen kertonut joitain asioita ja että mun on vaikea luottaa ihmisiin. Siksi en pysty puhumaan kaikesta kerralla. Mut voi jättää milloin tahansa ja ymmärrän sen, koska ne asiat on rankkoja.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni sillä erotuksella etten ole asperger. Olen myös mies. Itse olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja se on oikeastaan muodostunut standardiksi. Toki kavereita löytyy, joilla on parisuhteet ja kaikki. Joillain jopa lapsia. Se, että olen yksin, hämmästyttää lähinnä kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ja työpaikan keski-ikäisiä tätejä. Kuulemma ulkoisesti tai sosiaalisesti minussa ei ole mitään vikaa. Urheilen paljon, koska pidän siitä, hygienia kunnossa ja olen hyvin supliikkimies. Korkeakoulutetettu, hyvä työ jne.
Olen yksin sen vuoksi etten näe yhdessäkään naisessa mitään mielenkiintoista. Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista. Tämä siis lähinnä naisten kanssa. Miespuolisten kavereiden kanssa tätä ei oikeastaan tapahdu sillä puheenaiheet edes jollain tasolla sivuavat omia mielenkiinnon kohteita.
Ei sussa mitään vikaa ole, mutta onhan tämä "ongelma". Itse ajattelen tämän vain pakollisena pahana. Kun pääset kotiin, saat olla parhaassa mahdollisessa seurassa.
Tunnut elävän jossain kummallisessa todellisuudessa, jossa ihmisellä ei voi olla mitään mielenkiintoista sanottavaa sukupuolielimiensä takia. Ettei nyt vain ole kyse sinun omasta rajoittuneisuudestasi?
Kenenkään ei ole pakko parisuhdetta hankkia, mutta on tuo nyt vähän paksua väittää, että naiset ovat kiinnostuneet lähinnä jostain koirista ja polttareista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta haluaisitko kuitenkin jollain tasolla seurustelusuhteen tai ystäviä?
Haluaisin oikeastaan. Kun on paljon yksin, sulkeutuu helposti omaan kuplaansa. Ihmisiltä oppii kaikenlaista ja olisi hauska esim. retkeillä jonkun kanssa. Aikaisemmat yritykset kaverustua on kaatuneet lähinnä siihen, etten sitten enää tiennyt, mitä niiden ihmisten kanssa tekisi tai sitten olen pelännyt, että mua yritetään käyttää hyväksi jotenkin.
Kaipaisin myös seurustelusuhdetta. Mulla on ollutkin muutama, ja joskus kaipaan sitä tukea ja elämän jakamista jonkun kanssa. Ja sellaista huumoria, mikä syntyy kun kaksi ihmistä on yhdessä pitkään.
ap
Ihmisten välisissä suhteissa on kuitenkin sekin hyvä puoli, että niissä on kaksi osapuolta, ei tarvitse itse huolehtia ainoana vuorovaikutuksesta. Eli jos antaa sen toisenkin olla aktiivinen? En tiedä, katsoo vain, mihin tämä menee?
Ymmärrän kyllä sen tilanteen, kun on asioita, joista ei halua puhua. Mulla on tosi paljon niitä ja puhumattomuus haittaa elämääni paljon. Mulla on kyllä ystäviä ja perhe, mutta en päästä ketään oikein lähelle.
Mä kai pelkään sitä, että vaikuttaisin jotenkin heikolta ja joutuvani jotenkin heikkoon asemaan, jos puhun liikaa asioistani tai jos annan muiden viedä itseäni. Yleensä olen ihmisten kanssa sellainen, että haluan pitää ohjat omissa käsissäni. Ehkä pitäisi joskus yrittää antaa toisen viedä. Töissä tai opiskellessa tämä toimii kun tehdään tiimityötä. Musta tulee helposti sen porukan pomo ja useimmiten homma luistaa hyvin.
Olen aika vainoharhainen kaikenlaisten "valtapelien" suhteen ja yritän jatkuvasti "lukea" muita sen varalta. Mun toisen vanhemman ex-puoliso ja mun entinen puolivanhempi oli kova manipuloimaan yms. Narsistisia piirteitä oli paljon. Mun päässä soi kaiketi jotkut hälytyskellot senkin takia vähän turhan helposti, enkä enää ikinä halua joutua sellaiseen tilanteeseen.
Olisi aika pelottavaa antaa jonkun vähän viedä.
Salaisuuksien kantaminen on rankkaa. Itse inhoan eniten sitä, että välillä on pakko valehdella joistain asioista. Inhoan valehtelemista. Tapaan välillä psykologia ja yritän puhua, mutta hänkään ei oikein tunnu ymmärtävän niitä juttuja. Olen viettänyt vähän outoa elämää. Sinänsä olisi mukava löytää joku, jolle voisin kertoa koko tarinan alusta loppuun ja se ihminen edelleen näkisi mut vain sellaisena, mitä olen nykyään. En ole siis tehnyt mitään rikollista yms., mutta en halua tulla nähdyksi minään uhrina tms.
ap
Mä en pelkää valtapelejä, mutta jotenkin mulla on pakkomielle antaa tietyllä tavalla "hyvä kuva" muille ihmisille itsestäni. "Hyvä kuva" lainausmerkeissä siksi, että mihinkään kiiltokuvaan en pyri, jätän vain kaikki ahdistavat asiat kertomatta. Ja kun niistä ei puhu, ne kasvavat ja kasvavat. Olen käynyt terapiassa ja sen jälkeen muutaman kerran jossain juttelemassa, mutta pysyn sulkeutuneena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni sillä erotuksella etten ole asperger. Olen myös mies. Itse olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja se on oikeastaan muodostunut standardiksi. Toki kavereita löytyy, joilla on parisuhteet ja kaikki. Joillain jopa lapsia. Se, että olen yksin, hämmästyttää lähinnä kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ja työpaikan keski-ikäisiä tätejä. Kuulemma ulkoisesti tai sosiaalisesti minussa ei ole mitään vikaa. Urheilen paljon, koska pidän siitä, hygienia kunnossa ja olen hyvin supliikkimies. Korkeakoulutetettu, hyvä työ jne.
Olen yksin sen vuoksi etten näe yhdessäkään naisessa mitään mielenkiintoista. Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista. Tämä siis lähinnä naisten kanssa. Miespuolisten kavereiden kanssa tätä ei oikeastaan tapahdu sillä puheenaiheet edes jollain tasolla sivuavat omia mielenkiinnon kohteita.
Ei sussa mitään vikaa ole, mutta onhan tämä "ongelma". Itse ajattelen tämän vain pakollisena pahana. Kun pääset kotiin, saat olla parhaassa mahdollisessa seurassa.
Pitäisikö hän sinun hieman laajentaa tuttavapiiriäsi ja opetella ihan itsekin vaihtamaan puheenaihetta? Miksi syytät muita, kun ainoa joka tilannetta pystyy muuttamaan, on sinä?
Tai sitten sinulle riittää ihan se peili ystäväksi. Joillekin se on täydellinen ystävä, ei petä eikä jätä.
Voi jukranpujut, ihan oikeaa Internetmeuhkaamista!
Minä en valittanut, etten löydä puolisoa. En sanonut etten osaa vaihtaa puheenaihetta. En sanonut, että minulla on suppea tuttavapiiri ja se kaipaisi laajentamista. En ole myöskään syyttänyt ketään yhtään mistään. Enkä sanonut, että olen onneton yksin.
Minä sanoin, että minulle merkityksellinen keskustelu on usein niin kiven alla, ettei sen varaan voi laskea mitään. Siksi omat mielenkiinnon kohteet ovat muodostuneet sooloharrastuksiksi. Kuilu mielenkiintoissa puheenaiheissa on valtava, mutta en voi muuttaa muita ihmisiä. Muutan siis omaa käyttäytymistäni tullakseni ihmisten kanssa toimeen. Yksin ei kuitenkaan kukaan pärjää. Omalla ajallani teen sitten mitä haluan. Koitin myös olla rohkaiseva AP:ta kohtaan ja lohduttaa. Tilanne ei oikeasti ole niin vakava, jossei sitä koe kivuliaaksi. Mutta ilmeisesti AP:n kohdalla tilanne aiheutti hämmennystä ja jopa hieman surua. Mutta ethän sinä hepsankeikka ilmeisesti sitä ymmärrä, vaan varaat itsellesi oikeuden tulla paukuttelemaan henkseleitäsi hokien, että sinulla on ratkaisu. Ratkaisu, joka ei edes toimi vaan aiheuttaa lisää hämmennystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko asperger? Kirjoituksesi perusteella sanoisin näin.
Olen. Mulla on diagnoosikin. Suvussa on tätä paljon ja moni on tekemisissä lähinnä vain sisarustensa ja vanhempien kanssa. Ehkä meillä on vähän omanlainen "kulttuurikin" meidän suvussa. Epäluottamus ulkopuolisiin saattaa tulla osittain sieltäkin. Nekin, joilla tuskin on aspergeria, on myös tämmöisiä.
ap
Eli vain sinulla on nyt ongelma. Eli jos haluat tilanteen muuttuvan, pitää sinun tehdä töitä aika rankasti itsesi kanssa. Yksikään normaali nainen ei halua seurustella ihmisen kanssa, joka ei alusta saakka edes yritä luottaa toiseen, vaan on vain korvat luimussa ja takajaloillaan valmiina joko lähtemään pakoon tai hyökkäämään. Sama juttu miehillä. Ei kukaan halua riesakseen mitään häilyväistä kulkukoira, vaan ystäväksi otetaan hyväluonteinen ja itsensä oloinen ihminen.
Jos et pysty suhtautumaan ihmisiin avoimin mielin ja myös itsesi hyväksyen, niin yksinpä jäät. Sinun pitää olla kiinnostunut muista ja lopettaa tuo ihan karmea Itsesääli. Menneet ovat menneitä ja joka päivä on uusi, ota ihmiset vastaan ihmisinä, älä mahdollisina epäluotettavina tyyppinä, jotka sinun mielestäsi haluavat kuitenkin vain tehdä sinulle pahaa tavalla tai toisella. Se on vainoharhaista ja et saavuta sillä mitään hyvää. Tottakai eteen tulee roskia, mutta heidät voi pyyhkäistä sivuun ja keskittyä niitä enempää ajattelematta siihen hyvään ja aitoon.
Olet oikeassa. Olen onneksi päässyt vähän eteenpäin, mutta epävarmuus ja vainoharhaisuus ei helposti lähde. Yritän keskittyä oppimaan uusia asioita ja käyttämään potentiaaliani parhaalla mahdollisella tavalla. Pitää katsoa enemmän eteen kuin taakse.
Hah, jännä että mainitsin sanan kulkukoira. Aikanaan ystävystyin entisen katukoiran kanssa. Se pelkäsi jokaista ihmistä ja käytännössä ihan kaikkea. Meissä oli paljon samaa ja oli jotenkin terapeuttista voittaa sen koiran luottamus ja auttaa sitä pääsemään peloistaan.
Itsesääli on viheliäinen juttu. Mulla on ollut pahoja ongelmia ja olen huomannut, että helposti vajoan edelleen semmoiseen, että ajattelen lähinnä itseäni. Se ei ole hyvä, eikä johda mihinkään. Haluaisin avautua enemmän ja päästää irti tarpeesta olla niskan päällä ja pelosta tulla kontrolloduksi ja hyväksikäytetyksi. Ehkä sitä voisi aloittaa yhdestä päivästä. Lähden maanantaina ulos ja koitan olla analysoimatta muita liikaa. Kuuntelen vain, mitä ne sanovat.
Jotain pitää tehdä.
Olen kyllä epällyt, että mulla on jokin persoonallisuushäiriö.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta haluaisitko kuitenkin jollain tasolla seurustelusuhteen tai ystäviä?
Haluaisin oikeastaan. Kun on paljon yksin, sulkeutuu helposti omaan kuplaansa. Ihmisiltä oppii kaikenlaista ja olisi hauska esim. retkeillä jonkun kanssa. Aikaisemmat yritykset kaverustua on kaatuneet lähinnä siihen, etten sitten enää tiennyt, mitä niiden ihmisten kanssa tekisi tai sitten olen pelännyt, että mua yritetään käyttää hyväksi jotenkin.
Kaipaisin myös seurustelusuhdetta. Mulla on ollutkin muutama, ja joskus kaipaan sitä tukea ja elämän jakamista jonkun kanssa. Ja sellaista huumoria, mikä syntyy kun kaksi ihmistä on yhdessä pitkään.
ap
Ihmisten välisissä suhteissa on kuitenkin sekin hyvä puoli, että niissä on kaksi osapuolta, ei tarvitse itse huolehtia ainoana vuorovaikutuksesta. Eli jos antaa sen toisenkin olla aktiivinen? En tiedä, katsoo vain, mihin tämä menee?
Ymmärrän kyllä sen tilanteen, kun on asioita, joista ei halua puhua. Mulla on tosi paljon niitä ja puhumattomuus haittaa elämääni paljon. Mulla on kyllä ystäviä ja perhe, mutta en päästä ketään oikein lähelle.
Mä kai pelkään sitä, että vaikuttaisin jotenkin heikolta ja joutuvani jotenkin heikkoon asemaan, jos puhun liikaa asioistani tai jos annan muiden viedä itseäni. Yleensä olen ihmisten kanssa sellainen, että haluan pitää ohjat omissa käsissäni. Ehkä pitäisi joskus yrittää antaa toisen viedä. Töissä tai opiskellessa tämä toimii kun tehdään tiimityötä. Musta tulee helposti sen porukan pomo ja useimmiten homma luistaa hyvin.
Olen aika vainoharhainen kaikenlaisten "valtapelien" suhteen ja yritän jatkuvasti "lukea" muita sen varalta. Mun toisen vanhemman ex-puoliso ja mun entinen puolivanhempi oli kova manipuloimaan yms. Narsistisia piirteitä oli paljon. Mun päässä soi kaiketi jotkut hälytyskellot senkin takia vähän turhan helposti, enkä enää ikinä halua joutua sellaiseen tilanteeseen.
Olisi aika pelottavaa antaa jonkun vähän viedä.
Salaisuuksien kantaminen on rankkaa. Itse inhoan eniten sitä, että välillä on pakko valehdella joistain asioista. Inhoan valehtelemista. Tapaan välillä psykologia ja yritän puhua, mutta hänkään ei oikein tunnu ymmärtävän niitä juttuja. Olen viettänyt vähän outoa elämää. Sinänsä olisi mukava löytää joku, jolle voisin kertoa koko tarinan alusta loppuun ja se ihminen edelleen näkisi mut vain sellaisena, mitä olen nykyään. En ole siis tehnyt mitään rikollista yms., mutta en halua tulla nähdyksi minään uhrina tms.
ap
Mä en pelkää valtapelejä, mutta jotenkin mulla on pakkomielle antaa tietyllä tavalla "hyvä kuva" muille ihmisille itsestäni. "Hyvä kuva" lainausmerkeissä siksi, että mihinkään kiiltokuvaan en pyri, jätän vain kaikki ahdistavat asiat kertomatta. Ja kun niistä ei puhu, ne kasvavat ja kasvavat. Olen käynyt terapiassa ja sen jälkeen muutaman kerran jossain juttelemassa, mutta pysyn sulkeutuneena.
Onko sulla muuten tarve yleensä kontrolloida asioita ympärilläsi? Itse huomaan tämän itsessäni.
Joskus lueskelin psykologian kirjoja ja ihmisen minäkuvan yksi osa-alue on käsitys siitä, millaisena tulee nähdyksi muiden silmissä. Se on osa identiteettiä. Ehkä meillä on siinä jotain ongelmia. Mä haluan tulla nähdyksi vahvana ihmisenä, vaikka oikeasti tiedän olevani jotain ihan muuta. Illuusio murenisi, jos joku pääsisi liian lähelle mua.
Olen myös aina ollut omituisen pienikokoinen ja vähän erikoisen näköinen. Sekin on tuonut tiettyä painetta olla sitten jotenkin kovempi ja vahvempi.
Salailu tosiaan tekee jotain ihmiselle. Mäkin olisin varmasti aivan eri ihminen ilman niitä juttuja.
Onhan tämäkin tavallaan terapeuttista. Kirjoitella tänne. Vaikka tarkkaan ei voi edes puhua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni sillä erotuksella etten ole asperger. Olen myös mies. Itse olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja se on oikeastaan muodostunut standardiksi. Toki kavereita löytyy, joilla on parisuhteet ja kaikki. Joillain jopa lapsia. Se, että olen yksin, hämmästyttää lähinnä kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ja työpaikan keski-ikäisiä tätejä. Kuulemma ulkoisesti tai sosiaalisesti minussa ei ole mitään vikaa. Urheilen paljon, koska pidän siitä, hygienia kunnossa ja olen hyvin supliikkimies. Korkeakoulutetettu, hyvä työ jne.
Olen yksin sen vuoksi etten näe yhdessäkään naisessa mitään mielenkiintoista. Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista. Tämä siis lähinnä naisten kanssa. Miespuolisten kavereiden kanssa tätä ei oikeastaan tapahdu sillä puheenaiheet edes jollain tasolla sivuavat omia mielenkiinnon kohteita.
Ei sussa mitään vikaa ole, mutta onhan tämä "ongelma". Itse ajattelen tämän vain pakollisena pahana. Kun pääset kotiin, saat olla parhaassa mahdollisessa seurassa.
Tunnut elävän jossain kummallisessa todellisuudessa, jossa ihmisellä ei voi olla mitään mielenkiintoista sanottavaa sukupuolielimiensä takia. Ettei nyt vain ole kyse sinun omasta rajoittuneisuudestasi?
Kenenkään ei ole pakko parisuhdetta hankkia, mutta on tuo nyt vähän paksua väittää, että naiset ovat kiinnostuneet lähinnä jostain koirista ja polttareista...
En väittänyt, että naisia kiinnostaa vain koirat ja polttarit. Kukapa ei juttelisi lämpimikseen kyseisistä aiheista, sillä ovathan ne hyviä small talkin aiheita. Väitin, että yleisellä tasolla naisten mielenkiinnon kohteet eivät kohtaa omieni kanssa, joten mitään muuta ei jäe jäljelle kuin tuo small talk.
Annetaas siis esimerkki: Eräs kaveripariskunta yritti pitkään parittaa minua tutulleen sillä perusteella että molemmilla on vahvoja mielenkiinnon kohteita, joiden tutkiminen ja ymmärtäminen vaatii aikaa. Kyseinen nainen on psykologi ja unelma-ammatissaan, koska aihe on hänelle silminnähden rakas. Ongelma on siinä, ettei minua kiinnosta psykologia vähääkään. Eikä häntä omat mielenkiinnonkohteeni. Ainoa mitä meille jää, on tuo small talk.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni sillä erotuksella etten ole asperger. Olen myös mies. Itse olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja se on oikeastaan muodostunut standardiksi. Toki kavereita löytyy, joilla on parisuhteet ja kaikki. Joillain jopa lapsia. Se, että olen yksin, hämmästyttää lähinnä kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ja työpaikan keski-ikäisiä tätejä. Kuulemma ulkoisesti tai sosiaalisesti minussa ei ole mitään vikaa. Urheilen paljon, koska pidän siitä, hygienia kunnossa ja olen hyvin supliikkimies. Korkeakoulutetettu, hyvä työ jne.
Olen yksin sen vuoksi etten näe yhdessäkään naisessa mitään mielenkiintoista. Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista. Tämä siis lähinnä naisten kanssa. Miespuolisten kavereiden kanssa tätä ei oikeastaan tapahdu sillä puheenaiheet edes jollain tasolla sivuavat omia mielenkiinnon kohteita.
Ei sussa mitään vikaa ole, mutta onhan tämä "ongelma". Itse ajattelen tämän vain pakollisena pahana. Kun pääset kotiin, saat olla parhaassa mahdollisessa seurassa.
Tunnut elävän jossain kummallisessa todellisuudessa, jossa ihmisellä ei voi olla mitään mielenkiintoista sanottavaa sukupuolielimiensä takia. Ettei nyt vain ole kyse sinun omasta rajoittuneisuudestasi?
Kenenkään ei ole pakko parisuhdetta hankkia, mutta on tuo nyt vähän paksua väittää, että naiset ovat kiinnostuneet lähinnä jostain koirista ja polttareista...
En väittänyt, että naisia kiinnostaa vain koirat ja polttarit. Kukapa ei juttelisi lämpimikseen kyseisistä aiheista, sillä ovathan ne hyviä small talkin aiheita. Väitin, että yleisellä tasolla naisten mielenkiinnon kohteet eivät kohtaa omieni kanssa, joten mitään muuta ei jäe jäljelle kuin tuo small talk.
Annetaas siis esimerkki: Eräs kaveripariskunta yritti pitkään parittaa minua tutulleen sillä perusteella että molemmilla on vahvoja mielenkiinnon kohteita, joiden tutkiminen ja ymmärtäminen vaatii aikaa. Kyseinen nainen on psykologi ja unelma-ammatissaan, koska aihe on hänelle silminnähden rakas. Ongelma on siinä, ettei minua kiinnosta psykologia vähääkään. Eikä häntä omat mielenkiinnonkohteeni. Ainoa mitä meille jää, on tuo small talk.
Varmasti ihmisten, joilla on hirveän suppeat mielenkiinnon kohteet, onkin vaikeaa löytää kumppania. Mutta jos nyt ei erityisesti kumppania kaipaa, kannattaa varmasti pysyä iloisesti sinkkuna ja kertoa se kavereillekin, etteivät nämä yritä parittaa.
Mä oon itse kiinnostunut oikeastaan kaikesta, ja sen takia mun on hieman vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka keskittyvät vain yhteen asiaan. Kyllä mullakin on omat erityismielenkiinnonkohteet, mutta pystyn kiinnostumaan ja sujuvasti keskustelemaan lähes kaikesta, tietenkin sillä edellytyksellä, että keskustelukumppanillakin on jonkinlainen kyky puhua omasta kiinnostuksenkohteestaan yleistajuisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista.
Yllä oleva kuulostaa kyllä tutulta.
Ehkä sillä erotuksella omalla kohdallani, että tiettyyn rajaan saakka pidän paskanjauhantaa mielenkiintoisena, joskaan en erityisen virkistävänä, vaihteluna - ei sen asian vaan ihmisten laumassa toimimisen analysoinnin näkökulmasta. Jo se on mielenkiintoista, että aivoihini on ihmiseläimenä sisäänrakennettuna semiautomaattinen tarve edistää tuota mainitsemaasi "työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyttä ja dynamiikkaa".
Mutta hyvänen aika, että tuollaiset kohtaamiset syövät energiaa. Hyvät kohtaamiset voivat kyllä hetkellisesti energisoidakin, jos vuorovaikutus on oikeasti stimuloivaa (esim. omituinen huumori, yllättävät yksityiskohdat tai älyllisesti kutkuttava aihepiiri), mutta kyllä tavallisesti mehut imeytyvät aika nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni sillä erotuksella etten ole asperger. Olen myös mies. Itse olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja se on oikeastaan muodostunut standardiksi. Toki kavereita löytyy, joilla on parisuhteet ja kaikki. Joillain jopa lapsia. Se, että olen yksin, hämmästyttää lähinnä kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ja työpaikan keski-ikäisiä tätejä. Kuulemma ulkoisesti tai sosiaalisesti minussa ei ole mitään vikaa. Urheilen paljon, koska pidän siitä, hygienia kunnossa ja olen hyvin supliikkimies. Korkeakoulutetettu, hyvä työ jne.
Olen yksin sen vuoksi etten näe yhdessäkään naisessa mitään mielenkiintoista. Juttunaihettahan aina riittää ja tarvittaessa sitä väännetään vaikka ratakiskosta, mutta se ei ole millään tasolla tyydyttävää minulle. Joten esitän olevani kiinnostunut lähinnä työpaikan ja kaverisuhteiden pysyvyyden ja dynamiikan takia. Kun olen 20 min höpötellyt hassusta lemmikkikoirasta, viikonlopun tapahtumista ja muutamasta päivän polttavasta uutisesta, olen taas hieman enemmän kuollut sisältä. Enkä todellisuudessa haluaisi kuulla mitään viininmaisteluillasta tai kaverisi polttareista. Tämä siis lähinnä naisten kanssa. Miespuolisten kavereiden kanssa tätä ei oikeastaan tapahdu sillä puheenaiheet edes jollain tasolla sivuavat omia mielenkiinnon kohteita.
Ei sussa mitään vikaa ole, mutta onhan tämä "ongelma". Itse ajattelen tämän vain pakollisena pahana. Kun pääset kotiin, saat olla parhaassa mahdollisessa seurassa.
Tunnut elävän jossain kummallisessa todellisuudessa, jossa ihmisellä ei voi olla mitään mielenkiintoista sanottavaa sukupuolielimiensä takia. Ettei nyt vain ole kyse sinun omasta rajoittuneisuudestasi?
Kenenkään ei ole pakko parisuhdetta hankkia, mutta on tuo nyt vähän paksua väittää, että naiset ovat kiinnostuneet lähinnä jostain koirista ja polttareista...
En väittänyt, että naisia kiinnostaa vain koirat ja polttarit. Kukapa ei juttelisi lämpimikseen kyseisistä aiheista, sillä ovathan ne hyviä small talkin aiheita. Väitin, että yleisellä tasolla naisten mielenkiinnon kohteet eivät kohtaa omieni kanssa, joten mitään muuta ei jäe jäljelle kuin tuo small talk.
Annetaas siis esimerkki: Eräs kaveripariskunta yritti pitkään parittaa minua tutulleen sillä perusteella että molemmilla on vahvoja mielenkiinnon kohteita, joiden tutkiminen ja ymmärtäminen vaatii aikaa. Kyseinen nainen on psykologi ja unelma-ammatissaan, koska aihe on hänelle silminnähden rakas. Ongelma on siinä, ettei minua kiinnosta psykologia vähääkään. Eikä häntä omat mielenkiinnonkohteeni. Ainoa mitä meille jää, on tuo small talk.
Eihän se psykologi välttämättä halua puhua työtään koskevista aiheista vapaa-ajalla tai oleta muiden olevan kiinnostunut aiheesta. Kuulostaa siltä, että sinulla on jokseenkin yksioikoinen käsitys siitä, miten tutustumisen ja pariutumisen kuuluisi mennä. Tietysti ensitapaamisella puhe on small talkin luonteista. Sekin on hyvä muistaa, että ensivaikutelma ei välttämättä kerro ihmisestä kaikkea: syvemmän tutustumisen myötä ihmisestä voi ilmetä paljonkin uusia puolia, sekä hyviä että huonoja.
Alue: Aihe vapaa
Useimmat, mitäs valitsit sellaisen puolison, älä syytä häntä, syytä itseäsi paskasta valinnastasi.