Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomuus - pyyntö läheisille
Olemme kolmekymppinen lapsettomuudesta kärsivä ja koeputkihedelmöityshoidoissa oleva pariskunta. Asia on todella kipeä ja kaipuu omaan lapseen valtava. Olen tähän asti uskaltanut kertoa tilanteesta omalle lähisuvulle ja lähimmille ystäville, mutta nyt on tullut tunne, että suun avaaminen asiasta vaan pahentaa omaa tuskaa. En oikeasti enää kestä yhtäkään loukkaavaa kommenttia ja tuputtavia neuvoja. Kaipaisin vaan niin paljon kuuntelua, empatiaa ja vierellä kulkemista.
Tuntuu, että jos asiasta puhuu, niin aina ollaan kiirehti ässä neuvomaan ja tietämään paremmin. On ehdotettu lemmikin hankintaa, tyypilliset "älkää ajatelko koko asiaa, niin kyllä se tapahtuu" - neuvot kuultu moneen kertaan, vihjailtu et mitä odoteltiin tähän ikään asti.. Pahimpia on myös nämä kaikella on tarkoituksensa - "lohdutukset" (mitä tällä siis halutaan sanoa, että öö, meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi?). Tuputetaan kuusenkerkkäuutteita ja vaihtoehtohoitoja. Ei kiitos, maksamme jo nyt itsemme kipeiksi lääketieteellisistä hoidoista.
Pyyntö siis lapsettomien läheisille:älkää antako niitä neuvoja, olkaa vaan vierellä. Sanokaa vaikka "en osaa sanoa mitään, olen vain tosi pahoillani puolestasi". Antakaa lapsettomalle tilaa surra ja käydä oma kriisinsä läpi, teidän ei tarvitse sitä ratkaista eikä lapsettoman tarvitse päästä asiasta noin vain yli.
Kiitos.
T: Väsynyt hoidoissa käyvä lapseton.
Kommentit (365)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Minulla on myös tuo sama tarve, sanoittaa ja selittää ja yrittää saada surua ja ahdistusta vähenemään. Tapauksesta riippuen siitä voi olla apuakin. Joskus ihminen velloo oman päänsä sisällä, eikä pääse kierteestä pois. Kun toinen tulee, ja puhuu asiaa halki, voi löytyä ajatuksia joiden avulla siitä omasta oravanpyörästä pääsee pois. Joskus toisen ihmisen yritys pienentää sitä surua viitoittaa reitin jonka avulla pääsee eteenpäin.
Minulla se ainakin laukaisee vastareaktion - tämä läheinen ihminen ei ymmärrä minua ja tunnen itseni entistä surkeammaksi. Suru ei poistu kieltämällä asia vaan suremalla se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, eihän kaikkia ole tarkoitettu vanhemmiksi. Siksi kaikki eivät saa biologisia lapsia tai tietty pariskunta yhdessä ei saa yhteisiä lapsia. Luonto tietää asian parhaiten.
On se jännä, miten niin monet narkit, rappioalkoholistit ja muuten vaan pahasti luonnehäiriöiset sekopäät on ”tarkoitettu vanhemmiksi”. Usein vieläpä moneen kertaan ja monen eri kumppanin kanssa. Mutta luontohan tietää, eikös juu? (..mitä v*tua se sitten ikinä tarkoittaakaan..)
No se tarkoittaa juuri sitä, että keskenään lisääntyvien ihmisten biologiset speksit sopivat yhteen, ja syntyvällä lapsella olisi edellytykset saada elinvoimaiset geenit. Tämä siis biologian kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Miksi siitä lapsettomuudesta täytyy mitään puhua, jos mikään, mitä siihen sanoo, ei kelpaa?
Ihminen yleensä haluaa sanoa jotain, mutta ei meillä ole geeneissä mitään sisäänkirjoitettua ohjekirjasta, mikä on ok kommentti ja mikä ei.
Koska jos siitä ei puhu, saat päivittäin kuulla olevasi itsekäs ja mukavuudenhaluinen, kun sinulla on hyvä mies ja työpaikka ja iso koti, etkä siltikään vaivaudu hankkimaan edes yhtä lasta.
Lapsettomuus on kriisi ja suru. Se menee kyllä varmasti aikanaan ohi niin, että voi vielä nauttia elämästä, mutta kun se on akuutisti päällä, ei ole sen aika että väkisin nauttii kedon kukkasista vaan käsittelee oman identiteettinsä uuteen muottiin, pettymyksen, huonoudentunteen, menetetyt unelmat tulevaisuuden suhteen jne.
Eivät kaikki koe läheisen kuolemaakaan samalla tavalla. Tai eroa puolisosta. Joku tuntee syvemmin ja epätoivoisemmin, joku taas vähän ravistelee tomut itsestään ja jatkaa matkaa. Kun surin oman vanhempani menettämistä, sain kuulla että olen minäkin menettänyt äitini, mutta ei siitä tuollaista kriisiä tullut. Ja taas sitä, että äidin menetys voi aiheuttaa vuosikausien aaltoilevan surun. Ihmiset ovat erilaisia eikä ole reilua yrittää mitätöidä toisen tunteita.
Neuvojen antaminen on luonnollinen reaktio, koska ihmiset noin yleensä haluavat olla avuksi. Kuvitellustakin avun tarjoamisesta saa mukavan dopamiinisuihkun. Ongelma ratkaistu, check.
Minä, ainainen neuvoja, lopetin neuvomisen vasta, kun älysin (nyt kuunnelkaa, tämä on hyvä tietää ;) , että ihminen ei oikeasti hyödy edes maailman parhaista neuvoista, jos hänen mielensä ei ole niille vastaanottavainen. Toisin sanoen, jos hän ei ole etsimässä neuvoja.
Älysin tämän itse vasta kun aloin käydä terapiassa. Olin jumissa huonossa ihmissuhteessa, mutta terapeutti ei koskaan sanonut "jätä se", "tossa ei ole mitään järkeä, huomaatko". Tiesin, että ei ollut järkeä, mutta se, että toinen ihminen vain kuunteli eikä neuvonut, oli oikea lähestymistapa. Jostain toisessa yhteydessä muistan hänen vain todenneen "tämä asia vaivaa sua näköjään vieläkin" ja juuri ne olivat kaikkein lohduttavimmat sanat. Toinen näkee tilanteeni ja osoittaa sen ilman ratkaisuehdotuksia.
No, sitten tullaan tähän kysymykseen, milloin voi tietää, ettei toinen etsi neuvoja. Mulla oli kaveri, joka kelaili usein ääneen, pitäisikö hänen erota vai en. En ottanut siihen kantaa ... kunnes jankuttaminen saavutti sen pisteen, että hän kysyi suoraan, mitä tehdä. Vastaukseni jälkeen hän ei puhunut asiasta enää mitään. En tiedä, vastasinko kysymykseen hänen mielestään oikein vai väärin, mutta kaipa se sitten sai hänet ajattelemaan syvemmin, miltä ehdottamani ratkaisu tuntuisi. Joskus toisen neuvo on siis paikallaan, mutta ensin toisen pitää ilmaista, että hän haluaa sen kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi siitä lapsettomuudesta täytyy mitään puhua, jos mikään, mitä siihen sanoo, ei kelpaa?
Ihminen yleensä haluaa sanoa jotain, mutta ei meillä ole geeneissä mitään sisäänkirjoitettua ohjekirjasta, mikä on ok kommentti ja mikä ei.
Koska jos siitä ei puhu, saat päivittäin kuulla olevasi itsekäs ja mukavuudenhaluinen, kun sinulla on hyvä mies ja työpaikka ja iso koti, etkä siltikään vaivaudu hankkimaan edes yhtä lasta.
Tämähän ei ole kuulijan ongelma. Ei siihen tarvitse mitään sanoa. Miksi tuntea syyllisyyttä syytöksistä, jotka eivät ole totta.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos takertuu unelmaansa, oli se sitten mikä tahansa, eikä saa sitä, on kärsimys väistämätöntä. Pätee lapsettomuudesta kärsiviin siinä missä muihinkin kärsiviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos takertuu unelmaansa, oli se sitten mikä tahansa, eikä saa sitä, on kärsimys väistämätöntä. Pätee lapsettomuudesta kärsiviin siinä missä muihinkin kärsiviin.
Totta, mutta unelmasta luovuttaminen ja uuden elämänsisällön löytäminen on prosessi. Se saattaa vaatia jopa masennusvaiheen läpikäymisen, helpoimmillaankin surun ja luopumisen. Prosessin aikana on vaikea löytää lohtua muusta, koska ajatukset käsittelevät niin kovasti ongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinua pitää tukea?
Tätä kysyy 37v lapsettomuushoidoissa yli 6 vuoden ajan ollut nainen, joka ei keksi yhtäkään syytä sille, miksi lapsetonta pitäisi paapoa. Loukata ei pidä, mutta hyvänen aika sentään - ei sinulla ole mitään tappavaa sairautta, et ole maailman ainoa lapseton. Se on suuri suru, mutta liian isoksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen.
Ympärilläsi on todennäköisesti monia muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. He eivät ole tehneet asiasta isoa numeroa, siksi et siitä tiedä. Oletko koskaan miettinyt, että sinä saatat samalla tavalla loukata muita?
No vaikka siksi, että on vaikeaa? Eikös tukeminen ole sitä, mitä läheiset tekevät, jos välittävät? Näin minä olen ystävyyden ja rakkauden ymmärtänyt.
Tukeminen ei ole sama kuin paapominen, voi hyvänen aika!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Olen itse samanlainen, yritän keksiä konkreettisia ratkaisuja tai jotain tapaa, jolla toinen voisi ajatella asiaa vähemmän surulliseksi. Yritän itsekin opetella siihen, että vain kuuntelisin. On vain vaikeaa, koska ei voi auttaa.
Mulla on työkaverina yksi lapsettomuudesta kärsivä ja alan olla aika täynnä häntä.
Täytyy varoa kokoajan mistä puhuu ja mihin sävyyn. Tuntuu, että kaikki on ns. väärin sanottu. Ihan helve**n raskasta seuraa suoraan sanottuna.
Ja kun "mokaat" ja sanot jotain väärin, niin sitten on fb-feedi täynnä juttuja, joissa kerrotaan, että "älä sano tätä ja tätä lapsettomalle" "älä tee näin ja näin lapsettoman seurassa" jne.
Yksi esimerkki hänen hankaluudesta on se, että sain itse lapsen (pitkän yrittämisen jälkeen !) Hän itse halusi tulla katsomaan vauvaa, jauhoi omasta tilanteestaan ja vierailun päätteeksi oli taas avautuminen fb:ssä mitä saa puhua ja mitä ei. Ja siellä oli just niitä kommentteja mistä olin puhunut. Oikeasti, hohoijaa.
Olis tehnyt mieli laittaa viestiä perään, että miksi edes halusit tulla katsomaan mun lasta, mun vauvakuplaan. Ihan varmasti puhun lapsestani ja kaikesta siihen liittyvästä. Mun vauvakupla, mun oikeus, älä tule pahastumaan tänne!
Kyllä nämä lapsettomat on vain joskus niin raskaita, että ei tosikaan. Ihan helkkarin itsekkäitä, omaan navan ympärillä pyöriviä. Ja kaikkien pitäisi ymmärtää, kaikkien pitäisi osata puhua oikein, kaikkien pitäisi sääliä ja hyssyttää ja kukaan ei todellakaan saisi puhua lapsistaan.
Jos lapseton saa lopulta lapsen, elääkö hän sitten näiden luomiensa sääntöjensä mukaan (ei hehkuta, ei puhu lapsestaan, ei puhu raskaudestaan, ei tuo raskausmahaa esille) vai unohtuukohan joka ikinen sääntö siihen paikkaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Olen itse samanlainen, yritän keksiä konkreettisia ratkaisuja tai jotain tapaa, jolla toinen voisi ajatella asiaa vähemmän surulliseksi. Yritän itsekin opetella siihen, että vain kuuntelisin. On vain vaikeaa, koska ei voi auttaa.
Jos joltain on vaikka kuollut lapsi tai vanhempi tai puoliso niin eihän se siitä paremmaksi muutu, vaikka keksisi mitä. Ainoastaan aika auttaa, toisilla paremmin ja toisilla huonommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on yksi PAS-alkuinen lapsi. Hänet saatiin 10 vuoden lapsettomuuden jälkeen. Kävin kyllä 2 vuoden yrityksen jälkeen gynellä, otettiin joku verikoe ja sanottiin, että kyllä ovulaatio on tässä kuussa tapahtunut. Seuraavaksi viiden vuoden jälkeen, jolloin epäilin, onko nuoruudessa sairastettu endometrioosi uusiutunut, ja siksi en tule raskaaksi. Sain ehkäisypilleriresptin. Sitten taas parin vuoden jälkeen gynelle, joka otti asian tosissaan. Miehestä spermanäyte (ei vikaa), lapsettomuushoidot aloitettiin keskussairaalassa ja noin vuoden kuluttua pahoiteltiin, että ette voi koskaan saada lasta. Hakeuduin tämän jälkeen lapsettomuusklinikalle, jossa 2 kk tuosta tuomiosta punktoitiin ainoasta munasarjastani toistakymmentä munasolua. Raskaus sai alkunsa kolmannesta hoitokerrasta.
Meillä kukaan läheisistä ei koskaan tivannut meiltä lapsia. Kävimme jo adoptioneuvonnassakin, josta mainitsimme isovanhemmille ja siskolleni. Kiinasta meille piti tulla tyttö.
Tosiaan tulin sitten lapsettomuushoidoilla raskaaksi ja raskaus meni hyvin, vaikkakin olin kovin väsynyt koko raskauden ajan. Vauva syntyi ja ei mennyt varmaan paria viikkoa, kun masennuin, ja halusin vain peruuttaa tapahtuneen. Sittemmin minulla diagnostisoitiin psykoottinen synnytyksen jälkeinen masennus, eli masennukseen liittyi harhoja, joista osa oli sellaisia, että näin näkyjä, että olin vauva vahingoittamassa teräaseella. Tästä toipuminen kesti pari vuotta. Masennuksestani kukaan sukulaisista ei saanut tietää, siitä tiesi ainoastaan mieheni ja hoitava taho. Lapsi meni hoitoon reilu 1-vuotiaana minun jaksamiseni takia, sukulaisille annettiin kuva, että olin hänen kanssaan kotona kolmevuotiaaksi.
Kun lapsen ollessa parivuotias jouduin psykiatrialle suljetulle osastolle, jossa vietin yhden vuoden aikana 3 kk, kerrottiin lapselle äidin olevan "töissä", ettei paljastaisi tilannetta sukulaisille. Sieltä osastoreissulta löytyi kuitenkin lopulta masennukseen tehoava lääkitys.
Suunnitelmissa oli alunperin useampikin lapsi, mutta en enempää uskaltanutkaan hankkia. Palasin töihin työkokeilun kautta lapsen ollessa 3½-vuotias. Se sujui hyvin.
Sinulla on todella ollut onnea! Minä en ole koskaan ollut suljetulla osastolla ja siltikin on ollut ongelmia entisen mieheni väkivaltaisuuden vuoksi. Ja minä sentään hain apua ja pakenin!
Lapsia olen saanut ihan helposti.
Tai siis tulee fiilis että mitä vittua nyt.
Äiti lapsettomuushoidossa ja sitten lapsen jälkeen 3kk suljetulla psyk.osastolla.
Raskaushormonit ja vauva-ajan väsymys voi tosiaan laukauista psykoosin, jos siihen on taipumusta. Ja tuota taipumustakaan ei välttämättä tiedä, ennen kuin stressi kasvaa niin isoksi, että psykoosi laukeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia enkä ole koskaan halunnut niin ei kiinnosta kuunnella ollenkaan lapsiaiheisia juttuja ja minulle niitä aina pakkosyötetään. En voi ymmärtää kuinka on joillain elämä piiri pieni pyörii vaan lasten ympärillä eikä muun maailman asiaoista osaa puhu halaistua sanaa. En minäkään pakkosyötä harrastuksiani sellaiselle jotai ei kiinnosta pätkääkään ei edes ymmärrä mistä höpisen. Ihan sama noista tuntemattomista lapsista jos jaarataan enkä ole asian parissa harrastellut koskaan niin voi helveta kuinka kuivaa.
Kyllä tähän maailmaan tuskaa mahtuu niin en tulisi mieleenkään alkaa lapsettomuudesta kärsiviä neuvomaan. Kaikesta tuskasta pitää ajan myötä päästä vaan irti kun ei kaikkea kaikki voi saada ja vertaistuki on aina parhainta siihen alkukriisiin. Minä en voi ymmärtää lapsensa menettäneitä kun en ole sellaista menettänyt, siis se on niin kuin vähän tyhjää puhuisi sellaiselle jolla ei ole mitään omaa kokemusta mutta eipä sitä voi muuta kuin kuunnella vain. Se pitää se onni löytyä omasta itsestä eikä sitä voi tarjottimella kukaan tuoda. Löytää oma arvokas elämä ja jos jää johonkin katkeruuteen rypemään eikä pääse siitä irti koskaan niin musta tuntuu että heittää omankin elämänsä hukkaan.
Toisaalta itse koen, että mun tehtävä on kuunnella ja kannustaa ystäviäni myös semmoisissa jutuissa, jotka kiinnostaa/koskettaa heitä, muttei minua. Koska ystäväni ovat omia itsejään, ei kopioita minusta. Meillä on paljon yhteisiä juttuja, mutta myös asioita, jotka on omia.
Joidenkin mielestä on katkeruutta, jos suree jotain asiaa puoli vuotta tai vuoden. Joidenkin mielestä asiaa saa käsitellä rauhassa jopa muutamia vuosia ennen kuin se nähdään jonain luonnevikana. Ihmisillä on erilaisia temperamentteja.
Mielestäni ihan kukkua sanoa, että jokaisen pitäisi löytää onni itsestään vaikka yksin autiomaassa, koska ihminen on sosiaalinen laji, jonka olemassaolo perustuu perhe- ja heimoyksiköille sekä vuorovaikutukselle. Se on helposti todennettavissa hormonimittauksin ja psykologisin kokein.
Semmosta.. kirjoitti:
Mulla on työkaverina yksi lapsettomuudesta kärsivä ja alan olla aika täynnä häntä.
Täytyy varoa kokoajan mistä puhuu ja mihin sävyyn. Tuntuu, että kaikki on ns. väärin sanottu. Ihan helve**n raskasta seuraa suoraan sanottuna.Ja kun "mokaat" ja sanot jotain väärin, niin sitten on fb-feedi täynnä juttuja, joissa kerrotaan, että "älä sano tätä ja tätä lapsettomalle" "älä tee näin ja näin lapsettoman seurassa" jne.
Yksi esimerkki hänen hankaluudesta on se, että sain itse lapsen (pitkän yrittämisen jälkeen !) Hän itse halusi tulla katsomaan vauvaa, jauhoi omasta tilanteestaan ja vierailun päätteeksi oli taas avautuminen fb:ssä mitä saa puhua ja mitä ei. Ja siellä oli just niitä kommentteja mistä olin puhunut. Oikeasti, hohoijaa.
Olis tehnyt mieli laittaa viestiä perään, että miksi edes halusit tulla katsomaan mun lasta, mun vauvakuplaan. Ihan varmasti puhun lapsestani ja kaikesta siihen liittyvästä. Mun vauvakupla, mun oikeus, älä tule pahastumaan tänne!Kyllä nämä lapsettomat on vain joskus niin raskaita, että ei tosikaan. Ihan helkkarin itsekkäitä, omaan navan ympärillä pyöriviä. Ja kaikkien pitäisi ymmärtää, kaikkien pitäisi osata puhua oikein, kaikkien pitäisi sääliä ja hyssyttää ja kukaan ei todellakaan saisi puhua lapsistaan.
Jos lapseton saa lopulta lapsen, elääkö hän sitten näiden luomiensa sääntöjensä mukaan (ei hehkuta, ei puhu lapsestaan, ei puhu raskaudestaan, ei tuo raskausmahaa esille) vai unohtuukohan joka ikinen sääntö siihen paikkaan...
Tämä niin paljon!
Itse, kun tulin raskaaksi, niin lapseton tuttu alkoi vinkumaan ” sä oot niin alussa vielä” ” ei kannata kertoa raskaudesta” olin tuossa vaiheessa kuitenkin raskausviikolla 16. Hänen pääsia oli se, että saa oloni epävarmaksi.
Kun olin raskaana ja mulla oli pahoinvointia, niin tuo tuttu alkoi sanomaan ” mä en oo kyllä kuullut, että monella sitä on” ” onneks min ei tartte oksentaa”.
Kun lapseni syntyi, niin tuo lapseton tuttu katkaisi välit. Kuulema olen epäreilu, epäreilu sen takia, että voin saada lapsia.
En välittänyt noista kommenteista. Jälkeenpäin olen ollut onnellinen, että katkaisi ystävyyden.
Kuuntelin, lohdutin monta vuotta. Jossain vaiheessa mittani alkoi täyttymään, kun hän puhui pelkästään itsestään ja omasta lapsettomuudesta. Silti kuuntelin.
En käsitä, miten hän pystyi käyttäytymään minua kohtaan noin monien vuosien tukemisen jälkeen. Kaikki pyöri vain hänen ympärillään. Onneksi minulla on uusia ystäviä, joiden seurassa voin olla oma itseni ja joiden kanssa ystävyys on tasapuolista.
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinua pitää tukea?
Tätä kysyy 37v lapsettomuushoidoissa yli 6 vuoden ajan ollut nainen, joka ei keksi yhtäkään syytä sille, miksi lapsetonta pitäisi paapoa. Loukata ei pidä, mutta hyvänen aika sentään - ei sinulla ole mitään tappavaa sairautta, et ole maailman ainoa lapseton. Se on suuri suru, mutta liian isoksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen.
Ympärilläsi on todennäköisesti monia muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. He eivät ole tehneet asiasta isoa numeroa, siksi et siitä tiedä. Oletko koskaan miettinyt, että sinä saatat samalla tavalla loukata muita?
Käsittämåtöntä kiusantekoa! Ap ei saisi muka surra asiaa, koska hänellä ei ole tappavaa tautia tms.??? Ja koska "et itsekään tehnyt numeroa"? Ei kai lohdutus ja tukea antava olkapää mitään haittaa aiheuta, olipa surun syy mikä vaan!
Ap, näitä empatiakyvyttömiähän riittää. Toivon, että kohtaat myös sensitiivisiä ihmisiä! Sinun ei todellakaan tarvitse jakaa vaikeita asioita kaikille, jos vastauksena on vain turhia neuvoja ja typeriä kommebtteja.
Voimia!
En usko, että kukaan läheisesi haluaa tahallaan loukata sinua. Oikeita sanoja vaan on vaikea löytää. Sitä paitsi jokainen lapsettomuudesta kärsivä suhtautuu eri repliikkeihin aina vähän omalla tavallaan. Normaaliin keskusteluun vaan kuuluu, että vastataan aina jotain. Ystäväsi, joka ei ole ehtinyt miettiä vuorosanojaan valmiiksi, saattaa aika todennäköisesti vastata juuri tuolla tavalla, kuin aloituksessasi kirjoitit. Eikä hän tarkoita mitään pahaa.
Ehkä voisit kokeilla sanoa, että aiot kertoa itsellesi tärkeän ja aran asian, mutta et kaipaa mitään kommentteja, neuvoja, selityksiä tai kysymyksiä. Kun ystävä on nyökännyt ja sanonut kuuntelevansa, voit kertoa lapsettomuudesta juuri sen verran kuin haluat. On ehkä myös kuulijalle helpompaa, jos kerrot tämän etukäteen.
Miksi siitä lapsettomuudesta täytyy mitään puhua, jos mikään, mitä siihen sanoo, ei kelpaa?
Ihminen yleensä haluaa sanoa jotain, mutta ei meillä ole geeneissä mitään sisäänkirjoitettua ohjekirjasta, mikä on ok kommentti ja mikä ei.