Onko vanhempasi sanonut sinulle, ettei olisi halunnut lapsia?

Joo. Äiti naureskeli, ettei olisi tehnyt lasta ollenkaan, ellen minä olisi ilmoittanut tulostani. Hyvin kuitenkin eleli lapsetonta elämäänsä, kypsyi äitiyteen vasta kun olin 13v ja koko lapsuuteni häntä ikävöinyt ja kaivannut. Isä taas vastasi vauvahaaveisiini "Älä tee lapsia, menee elämä pilalle. Matkustele mielummin vaikka." No, nyt 25-vuotiaana mulla on aivan ihana 1,5v tytär, eikä todellakaan ole elämä pilalla. Matkustelin kyllä, mutta tuntui todella typerältä säästää ensin koko vuosi ja sitten olla viikko-kaksi jossain turistikohteessa, josta en saanut mitään irti. Kai se johtui siitä, etten koskaan ollut seikkailijatyyppi, vaan haaveilin perheestä, kasvimaasta ja kivasta työpaikasta. 

En ole tekemisissä kummankaan vanhemman kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

on sanonut. Tosin en tieda onko johdonmukaisesti tata mielta, jos ei olisi lapsia hanella ei olisi ketaan. Valit muihin sukulaisiin heikohkot vaikkei olemattomat.

Mainittakoon etta aidillani on epavakaa persoonallisuus, eli tallaisten todellakin loukkaavaksi tarkoitettujen juttujen syytaminen on ihan peruskauraa. 

Minun vanhemmillani ei ole diagnooseja, vaikka kummankin käytös kasvattajana on ollut vähintään omalaatuista. Jälkikäteen on aika hankala muodostaa kattavaa kuvaa menneisyydestä, kun ei tiedä miten iso osuus vanhempien kertomista jutuista on täysin keksittyjä.

Molemmat vanhempani olivat tahoillaan päättäneet, etteivät tule hankkimaan lapsia. No, kävi vahinko. Siihen aikaan vahinko oli tapana kuitata alttarilla. Avioliitosta ja lapsista huolimatta isä yritti jatkaa poikamiehen elämää niin hyvin kuin pystyi. Äiti hoiti kodin pakollisilta osin. Äiti oli kuitenkin katkera kun opiskelusuunnitelmat menivät mönkään ja avioliitto oli rakkaudeton – elämä oli pilalla. Kaikesta huolimatta tekivät minulle vielä siskon, ihan suunnitellusti. Ehkä tarkoitus oli todistaa, ettei ensimmäinen ollut vahinko.

En enää muista miten minä sain tietää, mutta olin tietoinen tästä jo alle kymmenvuotiaana, ekoilla luokilla. Se ei ollut mikään salaisuus. Jännä kuulla, miten muutkin tässä ketjussa kertovat, etteivät halunneet olla vaivaksi. Se oli minunkin tärkein tehtäväni, etten tarvinnut apua. Hoidin omat asiani jo hyvin pienenä.

Millaistakohan elämä oli ollut, jos olisi ollut toivottu, odotettu ja rakastettu? Erikoista seurata nyt viisikymppisenä, miten tuttavat ovat lapsistaan niin tohkeissaan. Ei minun rippiäisiäni tai ylioppilaslakkiani noteerattu sen kummemmin. Kunhan odottivat, että muutan pois kotoa. Omia lapsia ei sitten tullut tehtyä, se ei ollut ihan sattumaa.

Minä synnyin yhdenillanjutun seurauksena. Äidilleni olin ihan haluttu, isäni taas haastoi äitini oikeuteen asiasta. Tuo tieto tuntui myöhemmin pahalta, isäni ei halunnut minua eikä oltukaan pitkiin aikoihin tekemisissä. On se vaikuttanut. Asiat on onneksi myöhemmin menneet parempaan suuntaan.

Vanhemmillani on kaksi lasta ja molemmat vahinkoja. Minä sain alkuni, kun äiti imetti esikoistaan ja söi pillereitä, meillä on siis noin vuoden ikäero. Pahalta tuntui kuulla siitä, kun äiti sanoi, että lasten myötä oma elämä meni pilalle. Olin tuolloin alle kouluikäinen ja muistan vieläkin, miten tulin surulliseksi.

Tiedän että olin vahinko ja se näkyykin isäsuhteessa (jota ei ole) mutta äitini on sanonut ettei päivääkään ole katunut ja se on näkynyt. Tämä vahinko asiakin keskusteltiin vasta kun olin itsekin aikuinen ja äiti kertoi enemmän isästä. Lapsena olen isää tavannut mutta en enää rippijuhlien jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmillani on kaksi lasta ja molemmat vahinkoja. Minä sain alkuni, kun äiti imetti esikoistaan ja söi pillereitä, meillä on siis noin vuoden ikäero. Pahalta tuntui kuulla siitä, kun äiti sanoi, että lasten myötä oma elämä meni pilalle. Olin tuolloin alle kouluikäinen ja muistan vieläkin, miten tulin surulliseksi.

Mitähän tällaisten vanhempien päässä oikein liikkuu, jotka puhuvat lapsilleen tällaisia juttuja? Aikuisen ihmisen tulisi itse osata käsitellä vanhemmuuteen liittyvät hankalat tunteensa. Ellei siihen yksin pysty, niin pitäisi hakea apua eikä kuormittaa tuollaisilla avautumisilla lapsiaan.

muistan äidin usein suoraan sanovan että jos olisi tiennyt millaista lapsiperheen elämä on niin ei olisi hankkinut ikinä niitä. Ja usein minulle sanoi että älä ikinä hanki lapsia, kiittämättömiä nulikoita ja aiheuttaa vain harmia ja huolia. mutta serkkujani kehui kuinka ihania lapsia he ovat ja miksi hänen lapsistaan on tullut tällaisia. Niin ja siis minä veljen kanssa olimme hiljaisia, ujoja, ja omissa oloissa viihtyviä että ei todellakaan oltu rellestämässä kaverien kanssa yötä myöten ja tupakoimassa tai juomassa. Ei nyt ideaaleja oltu, mutteu pahimmasta pästä todellakaan.

Otin pitkälti vitsinä äidin jitut mutta nuo serkkujen kehumiset mitä yhessä kohtaan oli hyvin paöjon niin ne meni itsetuntoon kun ei pitänyt itseään muutenkaan minään niin ei auttanu kun äiti kehui serkkutyttöä maasta taivaisiin.

No ei, mutta sen tiedän, että minä olin vahinko, ja äiti harkitsi vakavasti aborttia.

Ei se minua millään tavalla järkytänyt.

Minusta se oli aivan ymmärrettävää. Äiti meinasi kahdeksan vuotta aiemmin kuolla, synnytäessään isosiskoani. Pelkäsi siis raskautta ja synnytystä tosi kovasti.

Lapsena minua on kumminkin rakastettu ja vaalittu iltatähtenä, joten se on paljon ratkaisevampaa.

Muutenkin minusta tuollaisen toteamisen järkytävyys riippuu täysin siitä, millainen lapsuus on muutoin ollut. Yllätysraskaus ei todellakaan meinaan tarkoita välttämättä sitä, että lapsi ei sitten synnyttyään olisi vanhemmilleen rakas ja arvokas.

Eikä toisaata se takaa mitään, että lapsi on tekemällä tehty ja toivottu. Sellaisenkin lapsen lapsuus voi olla tunnekylmä ja vanhemmat laiminlyöviä itsekkäitä paskoja.

Ok, pienelle lapselle en tietenkään menisi puhumaan mitään siitä, mikä oli alkuperäinen lapsihaaveeni. Mutta aikuisen lapsen kanssa jo voi minusta jutella rehellisesti elämän käänteistä, jos lasta on aina kumminkin rakastanut ja huolehtinut.

(Omat lapseni olen tekemällä tehnyt, esikoinen lapsettomuushoidoilla)

Äitini on puhelimessa sanonut näin. Olin vastiköön laittanut hirviömäisen väkivaltaisen lapsenhakkaajaisän kanssa välit poikki. Äiti soitti kunnon syyllistyspuhelun, että minun pitäisi nyt nöyrtyä ja alistua ja pyytää (narsisti pdykopaatti isältä, joka hakkasi koko lapsuuden) anteeksi. Kieltäydyin.

Ensin tuli marttyrointi (ihan sydämestä nyt ottaa, olet niin kauhea), sitten tuli haukkuminen ja uhkailu (teemme sinut nyt perinnöttömöksu ja kostamme, saat vielä katua). Lopuksi finaali: olit muuten vahinko, olis pitänyt tehdä abortti, noin kiittämättömän kersan ei olis pitänyt antaa syntyä!!

Tän jälkeen en ole enää ikinä kunnioittanut äitiäni pätkääkään, välit jäiset ja en todellakaan auta kun on vanha. Törkeästi sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on puhelimessa sanonut näin. Olin vastiköön laittanut hirviömäisen väkivaltaisen lapsenhakkaajaisän kanssa välit poikki. Äiti soitti kunnon syyllistyspuhelun, että minun pitäisi nyt nöyrtyä ja alistua ja pyytää (narsisti pdykopaatti isältä, joka hakkasi koko lapsuuden) anteeksi. Kieltäydyin.

Ensin tuli marttyrointi (ihan sydämestä nyt ottaa, olet niin kauhea), sitten tuli haukkuminen ja uhkailu (teemme sinut nyt perinnöttömöksu ja kostamme, saat vielä katua). Lopuksi finaali: olit muuten vahinko, olis pitänyt tehdä abortti, noin kiittämättömän kersan ei olis pitänyt antaa syntyä!!

Tän jälkeen en ole enää ikinä kunnioittanut äitiäni pätkääkään, välit jäiset ja en todellakaan auta kun on vanha. Törkeästi sanottu.

Täysin ymmärrettävää. Varsinkaan jos tuollaista käytöstä ei ole edes jälkikäteen pyydetty anteeksi. Kaikki ihmiset eivät vain sovi vanhemmiksi. Jos jo lapsuus on ollut heidän kanssaan rankka, niin miksipä tällaisia ihmisiä suotta toimittaisi elämässään mukana vielä aikuisenakin, jos meno kerran ei ole parempaan suuntaan muuttunut

Oma tilanne oli kuulemma sellainen, että äiti halusi ehdottomasti lapsen mutta isä ei niinkään. Isä sitten kumminkin taipui miellyttääkseen äitiäni ja yrittivät minua kyllä todella kauan kaikenlaisten vastoinkäymisten jälkeenkin, ja näin jälkeenpäin isä on tunnustanut ettei alunperin olisi lapsia halunnut, mutta ei kyllä kadukaan minua. Olen kai sitten "puoliksi haluttu", eikä tämä tieto sinällään ole minuun mitenkään vaikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on puhelimessa sanonut näin. Olin vastiköön laittanut hirviömäisen väkivaltaisen lapsenhakkaajaisän kanssa välit poikki. Äiti soitti kunnon syyllistyspuhelun, että minun pitäisi nyt nöyrtyä ja alistua ja pyytää (narsisti pdykopaatti isältä, joka hakkasi koko lapsuuden) anteeksi. Kieltäydyin.

Ensin tuli marttyrointi (ihan sydämestä nyt ottaa, olet niin kauhea), sitten tuli haukkuminen ja uhkailu (teemme sinut nyt perinnöttömöksu ja kostamme, saat vielä katua). Lopuksi finaali: olit muuten vahinko, olis pitänyt tehdä abortti, noin kiittämättömän kersan ei olis pitänyt antaa syntyä!!

Tän jälkeen en ole enää ikinä kunnioittanut äitiäni pätkääkään, välit jäiset ja en todellakaan auta kun on vanha. Törkeästi sanottu.

Täysin ymmärrettävää. Varsinkaan jos tuollaista käytöstä ei ole edes jälkikäteen pyydetty anteeksi. Kaikki ihmiset eivät vain sovi vanhemmiksi. Jos jo lapsuus on ollut heidän kanssaan rankka, niin miksipä tällaisia ihmisiä suotta toimittaisi elämässään mukana vielä aikuisenakin, jos meno kerran ei ole parempaan suuntaan muuttunut

Joo oikeassa olet, ja se meno ri ole muuttunut. Isäni on käynyt kaksi kertaa kimppuuni kun olen ollut yli kolmekymppinenkin. Sillä on mielestään oikeus ”kurittaa” aina jos joku ei tottele ensi sanomisesta tai jos joku eri mieltä jostan. On käynyt miehenikin päälle. Luojan kiitos välit on nyt poikki ja rauha maassa.

Kyllä moni 70- luvun lapsi oli vahinko. Niin minäkin.

Sisko taas oli pitkään yritetty ja toivottu, joten äit aina oli mulle (”vahingolle”) kylmä, tyly ja ärtyisä. Toivotulle siskolle lämmin ja rakastava.

Koko lapsuuden sisko oli ykkönen ja sai kaiken. Mut potkaisttiin 18v kotoa ja sanottiin että elätä itsesi, meidän vastuu loppu nyt.

Sisko saa nelikymppisenäkin vielä kuukausirahaa vanhrmmiltamme. Siskolle on ostettu jo useampi auto ja rivitaloasunto. Testamentti tehty siskolle (saa kaiken, mulle vain lakiosa). Siskoon pitävät yhteyttä päivittäin, mulle soitetaan kerta vuoteen.

Olen aina ollut kiltti, miellyttämishaluinen ja sopeutuva. Musta ihan järkkyä miten pitkälle vanhemmat voi mennä siinä, että erotella rakas lapsi ja inhokkilapsi, ja kohdellaan törkeän eriarvoisesti.

Äitini sanoi aikanaan, että jos maailmaan syntyisi vain suunniteltuja lapsia, maailma olisi tyhjä. Ilmeisesti hänen mielestään kukaan täysjärkinen ei haluaisi montaa lasta. Silti hän kertoi itse halunneensa nuorena kolme lasta. No, minä olin kuudes.

Kun äitini odotti minua, hän kuulemma toivoi, että olisin poika, jotta isoveljelleni syntyisi kaveri. Pojan sijasta syntyi neljän tytön ja yhden pojan jälkeen jälleen tyttö. Äitini kertoi myös aikanaan, että yritti isoveljeni kohdalla saada abortin, mutta siihen aikaan niitä ei noin vain saanut, joten veli onnistui syntymään. Minun kohdallani äiti sanoi, ettei enää edes jaksanut hakea aborttia.

Äiti sanoi kuitenkin myös aina, ettei lapsiaan koskaan kadu. En ole koskaan tuntenut jääneeni ilman rakkautta. Äitini kertomat asiat ovat auttaneet minua ymmärtämään häntä enemmän ja auttaneet näkemään hänet myäs naisena, ei vain äitinäni.

Vierailija kirjoitti:

muistan äidin usein suoraan sanovan että jos olisi tiennyt millaista lapsiperheen elämä on niin ei olisi hankkinut ikinä niitä. Ja usein minulle sanoi että älä ikinä hanki lapsia, kiittämättömiä nulikoita ja aiheuttaa vain harmia ja huolia. mutta serkkujani kehui kuinka ihania lapsia he ovat ja miksi hänen lapsistaan on tullut tällaisia. Niin ja siis minä veljen kanssa olimme hiljaisia, ujoja, ja omissa oloissa viihtyviä että ei todellakaan oltu rellestämässä kaverien kanssa yötä myöten ja tupakoimassa tai juomassa. Ei nyt ideaaleja oltu, mutteu pahimmasta pästä todellakaan.

Otin pitkälti vitsinä äidin jitut mutta nuo serkkujen kehumiset mitä yhessä kohtaan oli hyvin paöjon niin ne meni itsetuntoon kun ei pitänyt itseään muutenkaan minään niin ei auttanu kun äiti kehui serkkutyttöä maasta taivaisiin.

Oho, meillä oli myös tuota serkkuihin vertailua. Äidin siskolla oli melkein samanikäiset lapset kuin me oltiin. Äiti jaksoi aina muistuttaa, miten Matti ja Liisa sitä ja tätä, Matti ja Liisa ei ikinä riitele ja ovat kaikessa niin huippuja, kauniita ja hyväkäytöksisiä. Muistan säälineeni äiti, kun hänelle sattui noin huonot lapset. Joskus kymmenvuotiaana pääsin serkun perheeseen kylään muutamaksi vuorokaudeksi ja muistan sen hämmennyksen, kun näin, miten perheen isoveli kiusasi pikkusiskoaan. Oma veli ei ollut koskaan käyttäytynyt edes puoleksi sillä tavalla. En vieläkään ymmärrä, miksi äiti teki niin. Itsetuntoon se on vaikuttanut ja paljon.

Vierailija kirjoitti:

Oma tilanne oli kuulemma sellainen, että äiti halusi ehdottomasti lapsen mutta isä ei niinkään. Isä sitten kumminkin taipui miellyttääkseen äitiäni ja yrittivät minua kyllä todella kauan kaikenlaisten vastoinkäymisten jälkeenkin, ja näin jälkeenpäin isä on tunnustanut ettei alunperin olisi lapsia halunnut, mutta ei kyllä kadukaan minua. Olen kai sitten "puoliksi haluttu", eikä tämä tieto sinällään ole minuun mitenkään vaikuttanut.

Tuo sinällään on ehkä siinä mielessä erilainen tilanne, että lasta on kuitenkin yhdessä tietoisesti yritetty, vaikka toinen vanhemmista ei yhtä innoissaan olisi ollutkaan. Minun tapauksessani sanottiin, ettei lasten yrittämisestä koskaan edes yhdessä sovittu mitään. Lapset kuulemma isän näkökulmasta vain "tulivat".

Vierailija kirjoitti:

Kyllä moni 70- luvun lapsi oli vahinko. Niin minäkin.

Sisko taas oli pitkään yritetty ja toivottu, joten äit aina oli mulle (”vahingolle”) kylmä, tyly ja ärtyisä. Toivotulle siskolle lämmin ja rakastava.

Koko lapsuuden sisko oli ykkönen ja sai kaiken. Mut potkaisttiin 18v kotoa ja sanottiin että elätä itsesi, meidän vastuu loppu nyt.

Sisko saa nelikymppisenäkin vielä kuukausirahaa vanhrmmiltamme. Siskolle on ostettu jo useampi auto ja rivitaloasunto. Testamentti tehty siskolle (saa kaiken, mulle vain lakiosa). Siskoon pitävät yhteyttä päivittäin, mulle soitetaan kerta vuoteen.

Olen aina ollut kiltti, miellyttämishaluinen ja sopeutuva. Musta ihan järkkyä miten pitkälle vanhemmat voi mennä siinä, että erotella rakas lapsi ja inhokkilapsi, ja kohdellaan törkeän eriarvoisesti.

Kuulostaa todella kusipäiseltä touhulta. Ikävä kuulla noin eriarvoistavasta lasten kohtelusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

muistan äidin usein suoraan sanovan että jos olisi tiennyt millaista lapsiperheen elämä on niin ei olisi hankkinut ikinä niitä. Ja usein minulle sanoi että älä ikinä hanki lapsia, kiittämättömiä nulikoita ja aiheuttaa vain harmia ja huolia. mutta serkkujani kehui kuinka ihania lapsia he ovat ja miksi hänen lapsistaan on tullut tällaisia. Niin ja siis minä veljen kanssa olimme hiljaisia, ujoja, ja omissa oloissa viihtyviä että ei todellakaan oltu rellestämässä kaverien kanssa yötä myöten ja tupakoimassa tai juomassa. Ei nyt ideaaleja oltu, mutteu pahimmasta pästä todellakaan.

Otin pitkälti vitsinä äidin jitut mutta nuo serkkujen kehumiset mitä yhessä kohtaan oli hyvin paöjon niin ne meni itsetuntoon kun ei pitänyt itseään muutenkaan minään niin ei auttanu kun äiti kehui serkkutyttöä maasta taivaisiin.

Oho, meillä oli myös tuota serkkuihin vertailua. Äidin siskolla oli melkein samanikäiset lapset kuin me oltiin. Äiti jaksoi aina muistuttaa, miten Matti ja Liisa sitä ja tätä, Matti ja Liisa ei ikinä riitele ja ovat kaikessa niin huippuja, kauniita ja hyväkäytöksisiä. Muistan säälineeni äiti, kun hänelle sattui noin huonot lapset. Joskus kymmenvuotiaana pääsin serkun perheeseen kylään muutamaksi vuorokaudeksi ja muistan sen hämmennyksen, kun näin, miten perheen isoveli kiusasi pikkusiskoaan. Oma veli ei ollut koskaan käyttäytynyt edes puoleksi sillä tavalla. En vieläkään ymmärrä, miksi äiti teki niin. Itsetuntoon se on vaikuttanut ja paljon.

Meillä sama joskin muutkin lapset päätyivät vertailupariksi. Eli:

- kyllä olet ruma, tuökaveri Liisan tyttö on kaunis kuin enkeli

- sinusta ei tule koskaan mitään, serkustasi Irmasta sen sijaan tulee lääkäri

- luokkakaverisi ovat paljon ihananpia kuin sinä kiittämätön kersa

- Ullakin meni naimisiin, sinua ei koskaan huoli kukaan

- olisitpa niinkuin serkkusi Pertti, miksi minun pitikin saada typerä lapsi

Ihan törkeitä komentteja. Olleen kylmissä väleissä. Äitini ei näe ollenkaan lapsiani eikä ikinä ole viettänyt ainaa niiden kanssa eikä hoitanut kertaakaan. Itsekäs ilkeä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä moni 70- luvun lapsi oli vahinko. Niin minäkin.

Sisko taas oli pitkään yritetty ja toivottu, joten äit aina oli mulle (”vahingolle”) kylmä, tyly ja ärtyisä. Toivotulle siskolle lämmin ja rakastava.

Koko lapsuuden sisko oli ykkönen ja sai kaiken. Mut potkaisttiin 18v kotoa ja sanottiin että elätä itsesi, meidän vastuu loppu nyt.

Sisko saa nelikymppisenäkin vielä kuukausirahaa vanhrmmiltamme. Siskolle on ostettu jo useampi auto ja rivitaloasunto. Testamentti tehty siskolle (saa kaiken, mulle vain lakiosa). Siskoon pitävät yhteyttä päivittäin, mulle soitetaan kerta vuoteen.

Olen aina ollut kiltti, miellyttämishaluinen ja sopeutuva. Musta ihan järkkyä miten pitkälle vanhemmat voi mennä siinä, että erotella rakas lapsi ja inhokkilapsi, ja kohdellaan törkeän eriarvoisesti.

Kuulostaa todella kusipäiseltä touhulta. Ikävä kuulla noin eriarvoistavasta lasten kohtelusta.

Se on nimenomaan kusipäistä. Jotenkin aina loukkaa kun av:llakin huudetaan aina että ihan ok että vanhemmat kohtelee lapsiaan eriarvoisesti, ne saa itse päättää kelle rahansa ja aikansa anta!

Tällainen kohtelu mitä sain, jättää ikuiset arvet sydämern :(