Tunnetko ihmisiä, jotka eivät katso silmiin ollenkaan?

Yksi työkaveri. Syytä en tiedä. Ei ainakaan ujo eikä arka.

Mua ahistaa jos pitää koko ajan silmiin tuijottaa. Mielummin aina vähän välillä ja sit katsoo minne haluu. Etenkin kun olen huono sanoo asioita suoraa ja jos joku kysyy jotain ja katsoo intensiivisesti silmiin niin se on ärsyttävää ja ahdistavaa.

Tunnistan entisen itseni. Ahdistuin suunnattomasti ja stressaannuin silmiin katsomisesta. Opettelin katsomaan nenää ja otsaa. Intensiivisestä tuijottelijasta tulee mieleen kiihkouskovaiset ja johonkin huuhaaravinteisiin höyrähtäneet.

Tunnistan itseni. En osaa sanoa mistä johtuu. Huomaan katsovani enemmän toisen suuta jostain syystä!

Ekalla sivulla mainittu merkitykselliset ihmissuhteet -selitys kuulosti ihan loogiselta.

Minua opetti muinainen ussanmaikka tuijottamaan silmiin. Se oli takuulla hieman hullu, mutta joka tapauksessa opin taidon liiankin hyvin. Eli olen saanut kovin monet vaivautumaan tuijotuksellani - jota en juurikaan enää hallitse, kiitos uskonnonopettaja!

Se seisoi minun edessäni, pitkä ja iso mies ja karjui päin naamaani, että KATSO MINUA SILMIIN! Sen naama oli melkein kiinni minun naamassani. Hullu se oli, mutta siihen aikaan hullutkin pääsivät opettajiksi.

Silmiin katsominen on luonnotonta. Se on eläinmaailmassakin uhkaava ele. Muodollisissa yhteyksissä katsotaan silmiin, koska joku on vaan sattunut keksimään että niin pitää tehdä. Sama juttu teitittelyn kanssa. Muissa tilanteissa katsotaan muualle koska ei tarvitse jäykistellä.

Varsinkin miehiä silmiin katsoessa se tuntuu liian seksuaaliselta. Varsinkin jos mies hymyilee.

Ei kun olen hetero.

Mulla on traumaattinen lapsuus ja aina kun tulee ns ahdistus kausi en kykene katsomaan silmiin, silmäni ovat lasittuneet tyhjät ja täynnä kärsimystä. Hyvinä hetkinäni omaan vähän turhankin intensiivisen tuijotuksen ja usein koetaankin hyökkäävänä. Onnekseni olen suht kaunis toistaiseksi joten se anteeksi antaa silmieni erikoisen toiminnan edes osittain.

Silmien karsastus voi tehdä sen ettei oikein tiedä kumpaan silmään katsoisi toista ilman että vaikuttaa oudolta. Se voi myös tuntua epämukavalta kattoo toista kun pitää katsoa silmiin.

Ahdistus voi olla toinen syy.

En mielelläni katso muita silmiin. En edes tiedostanut tätä, ennen kuin asiasta mainittiin minulle.

Minun on helpompi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ja tuntuu että kuuntelen paremmin kun en samalla katso. Ja omatkin ajatukset pysyvät puhuessani selkeämpänä, kun en katsele erityisesti mitään vaan suuntaan katseeni johonkin sivuun. Oikein kun keskityn, saan katseeni pidettyä puhekumppanin silmissä, mutta sitten taas kuulemma tuijotan. En tiedä miten voisin opetella luontevan katsekontaktin.

Vierailija kirjoitti:

Silmiin katsominen on luonnotonta. Se on eläinmaailmassakin uhkaava ele. Muodollisissa yhteyksissä katsotaan silmiin, koska joku on vaan sattunut keksimään että niin pitää tehdä.

Kaikkialla maailmassa silmiin katsominen ei edes ole kohteliasta, esim. monin paikoin Indonesiaa sitä pidetään röyhkeänä.

Autismin kirjon häiriö on yksi tavallinen syy siihen, ettei henkilö halua katsoa silmiin. Autismikirjon henkilöt kokevat katsekontaktin usein epämiellyttävänä, tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä epärehellisyyden kanssa. Päinvastoin moni autismin kirjon henkilö on äärimmäisen rehellinen jopa siinä määrin, että siitä on haittaa sosiaalisissa suhteissa. Esim. jos joku kysyy mielipidettä vaikkapa uudesta kampauksesta, voi henkilö kertoa rehellisen mielipiteensä huolimatta sosiaalisista seurauksista.

Minulla oli pomona tihrusilmä psykopaatti, joka nuoli ensin ja hirtti seuraavaksi. En voinut katsoa sitä silmiin, kun tuli heti mieleen hyökkäävät tappajakoirat.

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin miehiä silmiin katsoessa se tuntuu liian seksuaaliselta. Varsinkin jos mies hymyilee.

Helpottavaa kuulla etten ole ainoa joka ajattelee näin! Mistähän tämäkin johtuu...

Itseni. Olen rehellinen mutta asperger. 

Ap:n kaltaiset ihmiset osaavat vastaan tullessaan tehdä elämästäni helvettiä. Kuvitellaan ties mitä, vaaditaan ja syytellään. En minä tahallani ole tällainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joss tuoo psykiatriaa tuosta vähään kehittyisi niiin varmaan tämääkin ongelma ratkeisi.

Onn katsottuu peiliin ei olee siiitä kyse. Kyseee on ihan yhteiiskunnan kehittymisesstä ja vastuuunkannosta.

lopeta jo se juominen.

Kasvosokeus voi myös aiheuttaa sen, ettei katsekontakti synny luonnostaan/ siinä on puutteita. Yritän kuitenjin kohdistaa katseeni suunnilleen siihen suuntaan josta kuulen puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Ei uskalla luoda merkityksellisiä ihmissuhteita. Silmiin katsominen on liian voimakas kokemus toisesta ihmisestä.

Kiteytti hienosti. Tunnistan itseni. Asia vaivaa toisinaan, sillä annan varmaankin moukkamaisen ja epäkohteliaan kuvan itsestäni kun esimerkiksi toiselle puhuessani katson viereen enkä kohti. Jotenkin se katsekontakti tuntuu todella intensiiviselle ja tosiaan, liian voimakkaalle kokemukselle. Pakko kääntää katse pois.

Enkä ole mielestäni epärehellinen (tai ehkä olen sitä itselleni) vaan jopa lähes kyvytön valehtelemaan. Jos yritän, niin punastelen ja takeltelen niin pahasti ettei varmasti kukaan usko. Siksi olen todennut totuudessa pysymisen vähemmän noloksi toimintatavaksi.

Minulla on vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja olen erakkoluontoinen introvertti. Luulen että sillä on asian kanssa enemmän tekemistä kuin luotettavuudella.

Minulla katsekontaktin puute on peritty tapa. Isäni on samanlainen - ei katso ketään silmiin. Itsekin kohdistan katseeni hieman sivuun keskustelukumppanin silmistä, en katso silmiin, vilkaisen tosin usein. 

Ilmeet, mikroilmeet ja mm. puhetavathan periytyvät vahvasti, tämä on meillä periytyvä tapa.

Emme ole epärehellisiä, pystymme muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita, emme ole keskivertosuomalaista introvertimpia, emme ole autisteja. Katsekontakti tuntuu vaan liian voimakkaalta ja intensiiviseltä, olen tottunut liikuttamaan silmiäni puhuessani.