Ketuttaa olla isosisko!

Voin kertoa että pikkusiskona oleminen on aivan hirveää jyrätyyppisen isosiskon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa että pikkusiskona oleminen on aivan hirveää jyrätyyppisen isosiskon kanssa.

Voin kertoa jyrätyyppisenä isosiskona, että minut pakotettiin siihen, ja se oli kammottavaa.

Vanhemmat eivät välittäneet vaikka pienemmät sisarukset olivat hukkuneet uimarannalla, se oli sen itsekin vielä pienen vanhimman sisaren tehtävä vahtia ettei niin käy. Mieti sitä stressin määrää, ja miksi se muuttaa isomman sisaren "jyräksi".

Se tapahtuu pakon edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa että pikkusiskona oleminen on aivan hirveää jyrätyyppisen isosiskon kanssa.

Voin kertoa jyrätyyppisenä isosiskona, että minut pakotettiin siihen, ja se oli kammottavaa.

Vanhemmat eivät välittäneet vaikka pienemmät sisarukset olivat hukkuneet uimarannalla, se oli sen itsekin vielä pienen vanhimman sisaren tehtävä vahtia ettei niin käy. Mieti sitä stressin määrää, ja miksi se muuttaa isomman sisaren "jyräksi".

Se tapahtuu pakon edessä.

Vanhemmathan ovat ne, jotka ovat yleensä vastuussa siitä, ettei perheen lasten välisistä suhteista kehity hyvin toimivia. Toimimalla esimerkiksi juuri tuossa yllä mainitulla tavalla kasvattajina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Entä jos ongelma onkin siinä, että eväät sen oman elämän rakentamiseen ovat rankan lapsuuden jäljiltä liian heikot? Aikuisuuden saavuttaessaan ihminen voi olla jo siinä vaiheessa henkisesti aivan lopussa, ellei koskaan ole saanut tukea ja apua mistään. Siinä eivät potkut perseelle auta, vaan ihminen tarvitsisi muilta sitä apua ja tukea päästäkseen elämässään eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Entä jos ongelma onkin siinä, että eväät sen oman elämän rakentamiseen ovat rankan lapsuuden jäljiltä liian heikot? Aikuisuuden saavuttaessaan ihminen voi olla jo siinä vaiheessa henkisesti aivan lopussa, ellei koskaan ole saanut tukea ja apua mistään. Siinä eivät potkut perseelle auta, vaan ihminen tarvitsisi muilta sitä apua ja tukea päästäkseen elämässään eteenpäin.

Tuosta on olemassa se hyvä sarjakuva, jossa kuvataan köyhän ja hyvin toimeentulevan perheen lapsia.

Se alkaa sillä, kun se hyvän perheen poika julistaa jossakin juhlissa miten se on tehnyt kaiken itse, saavutuksensa, sen köyhän perheen tyttö on tarjoilijana siellä. Siinä sitten näytetään miten sen tytön kasvaessa sillä ei ollut ruokaa, ei turvallista kotia jne.

Nuo, joilla on ollut esim. ruokaa aina, ei tiedä millaista on kasvaa nälkäisenä (meilläkin oli ruoasta pulaa, kuten monella muulla suomalaisella), ei tiedä millaista on, kun et saa esim. nukkua öisin ennen koulua jne. Tuohon tulee vielä päälle hyväksikäytöt, väkivalta jne. Niille nuo ruoat ja turvallinen nukkuminen on itsestäänselvyyksiä, joten ei ne ymmärrä miksi kaikki ei vaan "pärjää". 

Jotkut on vaan jo teininä ihan lopussa, elimistö on loppu stressistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.

Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.

Voi voi.

Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.

Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.

En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.

Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.

Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.

Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.

"Voi voi"

No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...

Anteeksi, en tarkoittanut tuota vittuilumielessä 😨

Olin vain surullinen puolestasi ja siksi sanoin voi voi 😓

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Entä jos ongelma onkin siinä, että eväät sen oman elämän rakentamiseen ovat rankan lapsuuden jäljiltä liian heikot? Aikuisuuden saavuttaessaan ihminen voi olla jo siinä vaiheessa henkisesti aivan lopussa, ellei koskaan ole saanut tukea ja apua mistään. Siinä eivät potkut perseelle auta, vaan ihminen tarvitsisi muilta sitä apua ja tukea päästäkseen elämässään eteenpäin.

Tuosta on olemassa se hyvä sarjakuva, jossa kuvataan köyhän ja hyvin toimeentulevan perheen lapsia.

Se alkaa sillä, kun se hyvän perheen poika julistaa jossakin juhlissa miten se on tehnyt kaiken itse, saavutuksensa, sen köyhän perheen tyttö on tarjoilijana siellä. Siinä sitten näytetään miten sen tytön kasvaessa sillä ei ollut ruokaa, ei turvallista kotia jne.

Nuo, joilla on ollut esim. ruokaa aina, ei tiedä millaista on kasvaa nälkäisenä (meilläkin oli ruoasta pulaa, kuten monella muulla suomalaisella), ei tiedä millaista on, kun et saa esim. nukkua öisin ennen koulua jne. Tuohon tulee vielä päälle hyväksikäytöt, väkivalta jne. Niille nuo ruoat ja turvallinen nukkuminen on itsestäänselvyyksiä, joten ei ne ymmärrä miksi kaikki ei vaan "pärjää". 

Jotkut on vaan jo teininä ihan lopussa, elimistö on loppu stressistä.

Niin. Miten ihminen edes voisi kehittyä tasapainoiseksi ja pärjääväksi saamatta siihen missään vaiheessa ympäristöstään tukea? Kuollutta hevostakin voi yrittää ruoskia liikkeelle, mutta heikoin tuloksin. Pärjäävän rooliin pakotettu tarvitsee muilta tukea ja kannustusta, ei lisää vaatimuksia. Niitä hän on kyllä oppinut itsekin asettamaan itselleen vaativassa ympäristössä kasvaessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.

Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.

Ja sä käytät energiaasi siihen että vihaat isääsi ja siskoasi? On siinäkin.

Kuule, jotta ei enää vihaisi, se on pitkä, mahdollisesti loppuelämän prosessi. Siitä ei ole montaa vuotta kun olin 18 ja jouduin lähtemään kotoa salaa kun muuten en päässyt muuttamaan. Kaikki ne 15 vuotta silkkaa kärsimystä ei unohdu noin vain. the wounds are not healed.

Ja silti ei voi odottaa elämältä että se kohtelisi sua yhtään paremmin kuin muitakaan. Ja sinä et voi sylkeä vihaasi kaikkien päälle. Eikä kaikki tulekaan ymmärtämään kuinka rankkaa sulla on ollut, saatikka suomaan sulle jotain erivapauksia käytöksen suhteen.

Juu, en kaipaa erivapauksia käytöksen suhteen (wtf?) Enkä odota elämältä että se kohtelisi mua paremmin kuin muita, mutta mä odotan muilta ihmisiltä sitä että ne kohtelee mua hyvin. Mun kohdalla se on niin että saat mitä tilaat. Jos olet kiva, olen kiva takaisin. Mutta jos on alusta alkaen veemäinen eikä ollenkaan kunnioita niin saa kyllä ihan samalla mitalla takaisin. Turha sen jälkeen on urputtaa.

Lähetä se kuuhuh

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.

Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.

Voi voi.

Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.

Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.

En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.

Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.

Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.

Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.

"Voi voi"

No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...

Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.

Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.

Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.

Mä odotan että mua kohdellaan hyvin, eikä p*skasti. En kaipaa sääliä enkä sitä halua kerjätä. Ja nykyään se ei onnistukaan noin vain kohdella mua huonosti koska minä puren takaisin. Jos joku yrittää, niin melkein sääliksi käy kun ei tiedä mihin leikkiin ryhtyy.

.. Ja toi on sun mielestä ok? Ettei nyt vaan olis ihan pikkuriikkisen fanaattista? Kuulostaa minusta kyllä vielä puberteetin aiheuttamalta huolta, ei muulta.

Mun ikäinen on ohittanut puberteetin jo monta vuotta sitten, ihan näin btw. Ja se todellakin on ok. En enää ikinä suostu olemaan se joka vain ottaa iskut vastaan ja menee yksin nurkkaan itkemään... jos mua kohtelee hyvin, mä kohtelen hyvin takaisin. Mutta jos joku vielä yrittää hallita mua, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, saa varautua siihen että annan takaisin vielä pahemmin.

Up