Lue keskustelun säännöt.
Ketuttaa olla isosisko!
02.08.2018 |
Olla aina se äitihahmo (meillä äiti kuollut), vastuun kantaja, paha ihminen jos ei auta kun toistakaan ei kiinnosta, antava osa puoli joka asiassa. Olen niin kyllästynyt ja huijattu olo. Itse otan vastuuta ja autan ja tottakai vastavuoroisesti odotan sitä sitten toiselta mutta aina tulee märkää rättiä päin naamaa. Katkaisenko vaan välit niin vältyn pettymyksiltä?
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap läheisriippuvainen?
Opettele sanomaan
En nyt ehdi
En nyt jaksa
En nyt pysty
Minulla on muita kiireitä
En voi lainata nyt rahaaNämä ovat oikein hyviä ja neutraaleja vastauksia avunpyyntöihin.
Kyllä se sisko (vai onko kyseessä veli) oppii itse asiansa huolehtimaan kun et ole koko ajan auttamassa.Oletko koskaan kysynyt, miksi toista pitää niin paljon auttaa? Miksi hän ei pärjää ilman apua kun muutkin ihmiset pärjäävät?
Ei sitä nyt sentään kokonaan tarvitse välejä katkaista.
Vai tuntuuko sinusta siltä että olet tärkeä vain auttaessasi?
Tällaisten asioiden opetteleminen on usein pitkä prosessi.
Niin? Jostainhan se on kumminkin aloitettava. Ja kuka muu sen tekisi? t. itsekin prosessia jo useamman vuoden läpikäynyt.
Aloitin sen jo nuoruudessani. Miksi kuvittelet etten olisi aloittanut?
Sama homma. Eikä vieläkään oo valmis (jos koskaan). Mutta se jo riittää, että tekee asialle jotain ja ottaa vastuun omasta toiminnasta. Ei niiden toisten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Et kohdista vihaasi sinne minne se kuuluu eli lapsuuden perheeseesi, vaan sinulle tuntemattomiin ihmisiin netissä ja kenties muuallakin...
Ei mun lapsuuden perheessä ollut mitään vikaa. Elin oikein hyvän lapsuuden.
Mua vaan ottaa päähän uhriutujat ja ne, jotka sallii itselleen huonon käytöksen koska on ollut vaikeaa.Sivustahuutelijan osa on helppo. Kykenetkö asettumaan toisten asemaan?
Eli puputatko sä kaikille sun elämän tarinan ensin ja sitten odotat että kaikki jaksaa suhtautua sinuun suopeasti kun käyttäydyt kuin pahainen teini?
Osaan tietysti. Mutta turha selitellä jos itse leikkii toisten elämällä ja tekee itsestään tärkeää, heittäytyy marttyyriksi tai selittää loputtomasti huonoa käytöstään jollain lapsuuden traumalla, saatika jää huonoon parisuhteeseen tai muuhun ihmissuhteeseen ja tekee itsestään jonkun taistelijan, jota muiden pitäisi kunnioittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.
Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.
Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.
Mutta tietoinen valinta se on aina.
Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.
Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.
Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.
-eriSulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.
Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".
Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä. Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap läheisriippuvainen?
Opettele sanomaan
En nyt ehdi
En nyt jaksa
En nyt pysty
Minulla on muita kiireitä
En voi lainata nyt rahaaNämä ovat oikein hyviä ja neutraaleja vastauksia avunpyyntöihin.
Kyllä se sisko (vai onko kyseessä veli) oppii itse asiansa huolehtimaan kun et ole koko ajan auttamassa.Oletko koskaan kysynyt, miksi toista pitää niin paljon auttaa? Miksi hän ei pärjää ilman apua kun muutkin ihmiset pärjäävät?
Ei sitä nyt sentään kokonaan tarvitse välejä katkaista.
Vai tuntuuko sinusta siltä että olet tärkeä vain auttaessasi?
Tällaisten asioiden opetteleminen on usein pitkä prosessi.
Niin? Jostainhan se on kumminkin aloitettava. Ja kuka muu sen tekisi? t. itsekin prosessia jo useamman vuoden läpikäynyt.
Aloitin sen jo nuoruudessani. Miksi kuvittelet etten olisi aloittanut?
Sama homma. Eikä vieläkään oo valmis (jos koskaan). Mutta se jo riittää, että tekee asialle jotain ja ottaa vastuun omasta toiminnasta. Ei niiden toisten.
Näin. Eletään omaa elämää, ei muiden.
Tuttua. Mulla menee siskoani 15 vuotta vanhempana luonnollisesti taloudellisesti paremmin ja apua pitäis antaa joka käänteessä ilman vastavuoroisuutta. Meidänkin äiti on kuollut, kuoli vähän sen jälkeen kun sisko syntyi ja minä käytännössä kasvatin siskoni, koska isämme on suoraan sanottuna kädetön. Nyt olemme 16 ja 31 ja mulla on oma, kasvava perhe ja siskoni on ihan tolkuttoman mustasukkainen mun lapsille ja räyhää, että oon hylännyt hänet. Hän ei jotenkin käsitä, että en mä kohta kolmen lapsen äitinä enää voi oikein kustantaa hänelle ties mitä ja lähden shoppailemaan ex tempore, kun rahaa (ja aikaa) palaa omiin lapsiin, asuntolainaan ja autoon jo ihan kiitettävästi. Ei voi olla oletus, että minä siskona kustannan hänen elämänsä. Saa kuitenkin isältämme 50€ kuukausirahaa, sillä se minäkin teininä kävin leffassa yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.
Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.
Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.
Mutta tietoinen valinta se on aina.
Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.
Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.
Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.
-eriSulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.
Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".
Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä. Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin.
Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Mulla menee siskoani 15 vuotta vanhempana luonnollisesti taloudellisesti paremmin ja apua pitäis antaa joka käänteessä ilman vastavuoroisuutta. Meidänkin äiti on kuollut, kuoli vähän sen jälkeen kun sisko syntyi ja minä käytännössä kasvatin siskoni, koska isämme on suoraan sanottuna kädetön. Nyt olemme 16 ja 31 ja mulla on oma, kasvava perhe ja siskoni on ihan tolkuttoman mustasukkainen mun lapsille ja räyhää, että oon hylännyt hänet. Hän ei jotenkin käsitä, että en mä kohta kolmen lapsen äitinä enää voi oikein kustantaa hänelle ties mitä ja lähden shoppailemaan ex tempore, kun rahaa (ja aikaa) palaa omiin lapsiin, asuntolainaan ja autoon jo ihan kiitettävästi. Ei voi olla oletus, että minä siskona kustannan hänen elämänsä. Saa kuitenkin isältämme 50€ kuukausirahaa, sillä se minäkin teininä kävin leffassa yms.
No siinä on ihan oikea ongelma. Noin nuori vielä. Häneltä on hankalaa pyytää vielä ottamaan vastuuta käytöksestään ja tunteistaan. Hän on isäsi vastuulla, ei sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.
Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.
Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.
Mutta tietoinen valinta se on aina.
Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.
Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.
Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.
-eriSulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.
Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".
Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä. Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin.
Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!
Eli kaipaat koko maailmalta päähän taputtelua ja ymmärrystä? Syljet tuollaista ja kaikkien pitää hymyillä vinosti ja ja söpöttää että sulla on ollut rankkaa.. Samaan aikaan sinut pitää ottaa tosissaan ja kohdella kunnioittaen?
No ei ole pienimmälläkään ollut helppoa... Isommat sisarukset pomotteli ja passautti asioita puolestaan. Kesti kauan ennen kuin opin pitämään puoliani. Tälläisia tilanteita oli paljon esim. katsottiin siskon kanssa telkkaria ja hän syö jäätelöä. Käskee sitten, että vietkö paketin pakastimeen. Vedin kilarit ja sanoin, että vie itse. Sisko ihmettelee mistä suutuin. No kyllähän sitä alkaa vituttamaan, jos jatkuvasti joutuu tekemään toisen puolesta, oli sitten vain jäätelön vieminen pakastimeen. Tämän takia olen oppinnut sellaiseksi, etten osaa itse pyytää apua ja en pidä muiden auttamisesta. :/ Ajattelen, että kaikki yrittää vain hyötyä eikä minun avulla ole merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.
Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.
Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.
Mutta tietoinen valinta se on aina.
Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.
Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.
Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.
-eriSulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.
Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".
Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä. Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin.
Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!
Eli kaipaat koko maailmalta päähän taputtelua ja ymmärrystä? Syljet tuollaista ja kaikkien pitää hymyillä vinosti ja ja söpöttää että sulla on ollut rankkaa.. Samaan aikaan sinut pitää ottaa tosissaan ja kohdella kunnioittaen?
Tuo kommentti kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta keskusteluun osallistuneesta.
Itsekin vanhin tyttö, ja vaikka osaankin sanoa ei, niin jaksaa aina hämmästyttää kuinka helposti äiti ja nuoremmat sisarukset tuntuvat olettavan, että "Kyllä X (eli minä) voi tulla auttamaan/jaksaa/ymmärtää". Se on oikeasti ollut joskus ihan uskomatonta, kuinka itsestäänselvänä minun panostani on pidetty ja muiden osalta sama on ollut valtava uhraus.
En ole marttyyri tai kynnysmatto, mutta ehkä joidenkin on vaikea kuvitella miten joistakin todellakin tehdään vastuunkantajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Mulla menee siskoani 15 vuotta vanhempana luonnollisesti taloudellisesti paremmin ja apua pitäis antaa joka käänteessä ilman vastavuoroisuutta. Meidänkin äiti on kuollut, kuoli vähän sen jälkeen kun sisko syntyi ja minä käytännössä kasvatin siskoni, koska isämme on suoraan sanottuna kädetön. Nyt olemme 16 ja 31 ja mulla on oma, kasvava perhe ja siskoni on ihan tolkuttoman mustasukkainen mun lapsille ja räyhää, että oon hylännyt hänet. Hän ei jotenkin käsitä, että en mä kohta kolmen lapsen äitinä enää voi oikein kustantaa hänelle ties mitä ja lähden shoppailemaan ex tempore, kun rahaa (ja aikaa) palaa omiin lapsiin, asuntolainaan ja autoon jo ihan kiitettävästi. Ei voi olla oletus, että minä siskona kustannan hänen elämänsä. Saa kuitenkin isältämme 50€ kuukausirahaa, sillä se minäkin teininä kävin leffassa yms.
No siinä on ihan oikea ongelma. Noin nuori vielä. Häneltä on hankalaa pyytää vielä ottamaan vastuuta käytöksestään ja tunteistaan. Hän on isäsi vastuulla, ei sinun.
Jep. On tästä keskusteltu. Isä on vähän sellainen, että hän ei oikein osaa kasvattaa kuin kurilla ja on myös vähän sitä mieltä, että halvin riittää kaiken muun maksat itse. Eli on siskolla varmaan oikeasti välillä kurjaa, muistan itsekin ettei se kivaa ollut. Siksi mä oonkin aina esim. puhelimista maksanut osan, että sisko sais jonkun muun kuin halvimman näppäinpuhelimen tai kirppisfarkut yms, joita mulla oli. Nyt vaan ei oo enää varaa oikein itsellä jatkaa tätä avustusta, kun on kuitenkin 2, kohta 3, lasta itsellä eikä ne elä pyhällä hengellä.
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Mulla menee siskoani 15 vuotta vanhempana luonnollisesti taloudellisesti paremmin ja apua pitäis antaa joka käänteessä ilman vastavuoroisuutta. Meidänkin äiti on kuollut, kuoli vähän sen jälkeen kun sisko syntyi ja minä käytännössä kasvatin siskoni, koska isämme on suoraan sanottuna kädetön. Nyt olemme 16 ja 31 ja mulla on oma, kasvava perhe ja siskoni on ihan tolkuttoman mustasukkainen mun lapsille ja räyhää, että oon hylännyt hänet. Hän ei jotenkin käsitä, että en mä kohta kolmen lapsen äitinä enää voi oikein kustantaa hänelle ties mitä ja lähden shoppailemaan ex tempore, kun rahaa (ja aikaa) palaa omiin lapsiin, asuntolainaan ja autoon jo ihan kiitettävästi. Ei voi olla oletus, että minä siskona kustannan hänen elämänsä. Saa kuitenkin isältämme 50€ kuukausirahaa, sillä se minäkin teininä kävin leffassa yms.
Itselläni suunnilleen sama tilanne, mutta kolme nuorempaa sisarusta....
Järjettömän ahneita, itsekeskeisiä henkilöitä. Lopulta itselläni ei auttanut muu kuin totaalinen välien katkaisu.
En ymmärrä mitä vikaa noilla on päässä, ei mitään käsitystä siitä, että ei, en synnyttänyt heitä, en halunnut heitä, olen yrittänyt parhaani vain velvollisuudesta. Samalla isäni soitteli asuessaan toisessa maassa, ja vaatimalla vaati pitämään huolta OMISTA lapsistaan, joista ei ole huolehtinut itse ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei ole pienimmälläkään ollut helppoa... Isommat sisarukset pomotteli ja passautti asioita puolestaan. Kesti kauan ennen kuin opin pitämään puoliani. Tälläisia tilanteita oli paljon esim. katsottiin siskon kanssa telkkaria ja hän syö jäätelöä. Käskee sitten, että vietkö paketin pakastimeen. Vedin kilarit ja sanoin, että vie itse. Sisko ihmettelee mistä suutuin. No kyllähän sitä alkaa vituttamaan, jos jatkuvasti joutuu tekemään toisen puolesta, oli sitten vain jäätelön vieminen pakastimeen. Tämän takia olen oppinnut sellaiseksi, etten osaa itse pyytää apua ja en pidä muiden auttamisesta. :/ Ajattelen, että kaikki yrittää vain hyötyä eikä minun avulla ole merkitystä.
Jos joku pyytää apua, on hän apua vailla ja hyötyy siitä että sinä autat. Totta hitossa hän pyytää siksi että siitä on hänelle jotain hyötyä. Miksikäs muuten??
Se vaan että täytyy oppia sanomaan ei jos ei huvita.. Auttaminen ei sinänsä ole kiellettyä.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin vanhin tyttö, ja vaikka osaankin sanoa ei, niin jaksaa aina hämmästyttää kuinka helposti äiti ja nuoremmat sisarukset tuntuvat olettavan, että "Kyllä X (eli minä) voi tulla auttamaan/jaksaa/ymmärtää". Se on oikeasti ollut joskus ihan uskomatonta, kuinka itsestäänselvänä minun panostani on pidetty ja muiden osalta sama on ollut valtava uhraus.
En ole marttyyri tai kynnysmatto, mutta ehkä joidenkin on vaikea kuvitella miten joistakin todellakin tehdään vastuunkantajia.
Se alkaa yleensä jo taaperoiässä, se pakottaminen muista huolehtimiseen, eikä sitä tajua ne, joille ei ole tehty tuota.
Muille se on itsestäänselvää perheessä, että se vanhin on likaämpäri, jota vain käytetään hyväksi, ne ei kyseenalaista sitä edes aikuisena.
Yleensä ne vielä kuvittelee, että se alistettu ja huolehtimiseen ehdollistettu vanhin sisarus muka tykkää huolehtia nuoremmistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Mulla menee siskoani 15 vuotta vanhempana luonnollisesti taloudellisesti paremmin ja apua pitäis antaa joka käänteessä ilman vastavuoroisuutta. Meidänkin äiti on kuollut, kuoli vähän sen jälkeen kun sisko syntyi ja minä käytännössä kasvatin siskoni, koska isämme on suoraan sanottuna kädetön. Nyt olemme 16 ja 31 ja mulla on oma, kasvava perhe ja siskoni on ihan tolkuttoman mustasukkainen mun lapsille ja räyhää, että oon hylännyt hänet. Hän ei jotenkin käsitä, että en mä kohta kolmen lapsen äitinä enää voi oikein kustantaa hänelle ties mitä ja lähden shoppailemaan ex tempore, kun rahaa (ja aikaa) palaa omiin lapsiin, asuntolainaan ja autoon jo ihan kiitettävästi. Ei voi olla oletus, että minä siskona kustannan hänen elämänsä. Saa kuitenkin isältämme 50€ kuukausirahaa, sillä se minäkin teininä kävin leffassa yms.
No siinä on ihan oikea ongelma. Noin nuori vielä. Häneltä on hankalaa pyytää vielä ottamaan vastuuta käytöksestään ja tunteistaan. Hän on isäsi vastuulla, ei sinun.
Jep. On tästä keskusteltu. Isä on vähän sellainen, että hän ei oikein osaa kasvattaa kuin kurilla ja on myös vähän sitä mieltä, että halvin riittää kaiken muun maksat itse. Eli on siskolla varmaan oikeasti välillä kurjaa, muistan itsekin ettei se kivaa ollut. Siksi mä oonkin aina esim. puhelimista maksanut osan, että sisko sais jonkun muun kuin halvimman näppäinpuhelimen tai kirppisfarkut yms, joita mulla oli. Nyt vaan ei oo enää varaa oikein itsellä jatkaa tätä avustusta, kun on kuitenkin 2, kohta 3, lasta itsellä eikä ne elä pyhällä hengellä.
No mä ajattelen samalla tavalla äidistäni, että se ois ansainnut jotain laatua elämäänsä. Mutta enhän minä voi sitä tarjota, perheellinen minäkin. Elämä on ikävää.. Siskollasi se on onneksi edessä. Kohta hän pääsee työhön ja tienaamaan omat farkkurahansa ja on 100%vastuussa itsestään.. Siihen asti, hän ei ole sinun vastuulla, vaan isäsi. Elämä on joskus tosi epäreilun tuntuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.
Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.
Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.
Mutta tietoinen valinta se on aina.
Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.
Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.
Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.
-eriSulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.
Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".
Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä. Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin.
Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!
Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Mulla menee siskoani 15 vuotta vanhempana luonnollisesti taloudellisesti paremmin ja apua pitäis antaa joka käänteessä ilman vastavuoroisuutta. Meidänkin äiti on kuollut, kuoli vähän sen jälkeen kun sisko syntyi ja minä käytännössä kasvatin siskoni, koska isämme on suoraan sanottuna kädetön. Nyt olemme 16 ja 31 ja mulla on oma, kasvava perhe ja siskoni on ihan tolkuttoman mustasukkainen mun lapsille ja räyhää, että oon hylännyt hänet. Hän ei jotenkin käsitä, että en mä kohta kolmen lapsen äitinä enää voi oikein kustantaa hänelle ties mitä ja lähden shoppailemaan ex tempore, kun rahaa (ja aikaa) palaa omiin lapsiin, asuntolainaan ja autoon jo ihan kiitettävästi. Ei voi olla oletus, että minä siskona kustannan hänen elämänsä. Saa kuitenkin isältämme 50€ kuukausirahaa, sillä se minäkin teininä kävin leffassa yms.
No siinä on ihan oikea ongelma. Noin nuori vielä. Häneltä on hankalaa pyytää vielä ottamaan vastuuta käytöksestään ja tunteistaan. Hän on isäsi vastuulla, ei sinun.
Jep. On tästä keskusteltu. Isä on vähän sellainen, että hän ei oikein osaa kasvattaa kuin kurilla ja on myös vähän sitä mieltä, että halvin riittää kaiken muun maksat itse. Eli on siskolla varmaan oikeasti välillä kurjaa, muistan itsekin ettei se kivaa ollut. Siksi mä oonkin aina esim. puhelimista maksanut osan, että sisko sais jonkun muun kuin halvimman näppäinpuhelimen tai kirppisfarkut yms, joita mulla oli. Nyt vaan ei oo enää varaa oikein itsellä jatkaa tätä avustusta, kun on kuitenkin 2, kohta 3, lasta itsellä eikä ne elä pyhällä hengellä.
No mä ajattelen samalla tavalla äidistäni, että se ois ansainnut jotain laatua elämäänsä. Mutta enhän minä voi sitä tarjota, perheellinen minäkin. Elämä on ikävää.. Siskollasi se on onneksi edessä. Kohta hän pääsee työhön ja tienaamaan omat farkkurahansa ja on 100%vastuussa itsestään.. Siihen asti, hän ei ole sinun vastuulla, vaan isäsi. Elämä on joskus tosi epäreilun tuntuista.
Niinhän se on. En mä oo vastuussa hänestä tai hänen tunteistaan. En mä häntä aio hylätä, mutta saa nyt pärjätä sillä kuukausirahallaan ja säästää itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin vanhin tyttö, ja vaikka osaankin sanoa ei, niin jaksaa aina hämmästyttää kuinka helposti äiti ja nuoremmat sisarukset tuntuvat olettavan, että "Kyllä X (eli minä) voi tulla auttamaan/jaksaa/ymmärtää". Se on oikeasti ollut joskus ihan uskomatonta, kuinka itsestäänselvänä minun panostani on pidetty ja muiden osalta sama on ollut valtava uhraus.
En ole marttyyri tai kynnysmatto, mutta ehkä joidenkin on vaikea kuvitella miten joistakin todellakin tehdään vastuunkantajia.
Se alkaa yleensä jo taaperoiässä, se pakottaminen muista huolehtimiseen, eikä sitä tajua ne, joille ei ole tehty tuota.
Muille se on itsestäänselvää perheessä, että se vanhin on likaämpäri, jota vain käytetään hyväksi, ne ei kyseenalaista sitä edes aikuisena.
Yleensä ne vielä kuvittelee, että se alistettu ja huolehtimiseen ehdollistettu vanhin sisarus muka tykkää huolehtia nuoremmistaan.
Tämä on ikävää ja erittäin yleistä käytöstä perheissä.
Sivustahuutelijan osa on helppo. Kykenetkö asettumaan toisten asemaan?