Ketuttaa olla isosisko!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin vanhin tyttö, ja vaikka osaankin sanoa ei, niin jaksaa aina hämmästyttää kuinka helposti äiti ja nuoremmat sisarukset tuntuvat olettavan, että "Kyllä X (eli minä) voi tulla auttamaan/jaksaa/ymmärtää". Se on oikeasti ollut joskus ihan uskomatonta, kuinka itsestäänselvänä minun panostani on pidetty ja muiden osalta sama on ollut valtava uhraus.

En ole marttyyri tai kynnysmatto, mutta ehkä joidenkin on vaikea kuvitella miten joistakin todellakin tehdään vastuunkantajia.

Se alkaa yleensä jo taaperoiässä, se pakottaminen muista huolehtimiseen, eikä sitä tajua ne, joille ei ole tehty tuota.

Muille se on itsestäänselvää perheessä, että se vanhin on likaämpäri, jota vain käytetään hyväksi, ne ei kyseenalaista sitä edes aikuisena.

Yleensä ne vielä kuvittelee, että se alistettu ja huolehtimiseen ehdollistettu vanhin sisarus muka tykkää huolehtia nuoremmistaan.

No mulla ei ollut edes sisaruksia, ja silti äiti ja isä olettivat että minä huolehdin heistä.. Tai oikeastaan olivat vaan niin törkeitä, että olivat valmiita käyttämään tytärtään hyväkseen ja myöhemmin se oli jo pois lapsen lapsiltaan.

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei ne vaan voi ymmärtää, ja jotenkin ehkä liian pelottavaa ja ne torjuu sen ajattelemalla, että se on sen vastuunkantajan omaa syytä.

Itselleni on terapeuttikin raivonnut siitä miten huono isosisko olen, kun en auta tarpeeksi raskaana olevaa narkomaanisiskoani, joka melkein tuhosi koko elämäni. En mennyt sinne uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.

Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.

Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.

Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.

Mutta tietoinen valinta se on aina.

Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.

Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.

Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.

-eri

Sulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.

Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".

Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä.  Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin. 

Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!

Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on  ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi. 

Näin. Ja kyllä jotkut rakastaa sitä uhriutumista aivan älyttömästi ja löytää siitä itselleen suojapanssarin koko muuta maailma vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.

Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.

Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.

Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.

Mutta tietoinen valinta se on aina.

Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.

Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.

Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.

-eri

Sulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.

Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".

Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä.  Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin. 

Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!

Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on  ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi. 

Näin. Ja kyllä jotkut rakastaa sitä uhriutumista aivan älyttömästi ja löytää siitä itselleen suojapanssarin koko muuta maailma vastaan.

Mutta eikö ole ensisijaisesti surullista, jos ihminen kokee maailman niin turvattomaksi, ettei pysty päästämään irti panssareistaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.

Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.

Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.

Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.

Mutta tietoinen valinta se on aina.

Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.

Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.

Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.

-eri

Sulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.

Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".

Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä.  Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin. 

Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!

Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on  ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi. 

Näin. Ja kyllä jotkut rakastaa sitä uhriutumista aivan älyttömästi ja löytää siitä itselleen suojapanssarin koko muuta maailma vastaan.

Mutta eikö ole ensisijaisesti surullista, jos ihminen kokee maailman niin turvattomaksi, ettei pysty päästämään irti panssareistaan?

Ei se ole sellaista turvattomuutta, se on puolustusmekanismi, selittelyä itselleen. Oikeuttamista. Ja se on usein väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Hmmm? Meillä se on isosisko, joka pyytää ja vaatii. Valittaa jälkikäteen, että saatu apu oli puutteellista ja vääränlaista. Itsellää ei tule mieleenkään tehdä vastapalveluksia.

Käskyttää ja suuttuu, kun pikkusisko ei järjestä elämäänsä hänen mielensä mukaan. Eikä tottele kuin uskollinen työntekijä pomoa. Ei hahmota, että sisko on aikuinen, jolla on oma elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.

Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.

Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.

Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.

Mutta tietoinen valinta se on aina.

Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.

Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.

Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.

-eri

Sulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.

Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".

Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä.  Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin. 

Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!

Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on  ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi. 

Näin. Ja kyllä jotkut rakastaa sitä uhriutumista aivan älyttömästi ja löytää siitä itselleen suojapanssarin koko muuta maailma vastaan.

Mutta eikö ole ensisijaisesti surullista, jos ihminen kokee maailman niin turvattomaksi, ettei pysty päästämään irti panssareistaan?

Ei se ole sellaista turvattomuutta, se on puolustusmekanismi, selittelyä itselleen. Oikeuttamista. Ja se on usein väärin.

Mihin ihminen tarvitsisi puolustusmekanismeja ellei kokisi oloaan turvattomaksi? Älä viitsi vähätellä muiden kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Ihmiset ikävä kyllä koittavat oikeuttaa tekemisiään ja käytöstään tiukan paikan tullen aina sillä, mikä on mennyttä.

Toisaalta ihminen mielellään ottaa elämäntehtäväkseen jonkun asian, jonka voisi jättää ottamatta ja keksiä jotain itseä ilahduttavaa, järkevää. Kyllä moni mielellään tuntuu kantavan taakkaa, jonka taakse pääsee piiloon tai jolla voi selittää. Moni jää huonoon parisuhteeseen kokemaan väkivaltaa, jotta voi tuntea itsensä selviytyjäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.

Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.

Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.

Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.

Mutta tietoinen valinta se on aina.

Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.

Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.

Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.

-eri

Sulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.

Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".

Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä.  Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin. 

Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!

Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on  ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi. 

Näin. Ja kyllä jotkut rakastaa sitä uhriutumista aivan älyttömästi ja löytää siitä itselleen suojapanssarin koko muuta maailma vastaan.

Mutta eikö ole ensisijaisesti surullista, jos ihminen kokee maailman niin turvattomaksi, ettei pysty päästämään irti panssareistaan?

Ei se ole sellaista turvattomuutta, se on puolustusmekanismi, selittelyä itselleen. Oikeuttamista. Ja se on usein väärin.

Mihin ihminen tarvitsisi puolustusmekanismeja ellei kokisi oloaan turvattomaksi? Älä viitsi vähätellä muiden kokemuksia.

Siksi ettei tarvi kokea tai antaa itsestään kaikkea. Siksi että on helppoa jäädä uhrin asemaan. Sillä on helppoa siivota pöytä, kun mulla on ollut niin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Ihmiset ikävä kyllä koittavat oikeuttaa tekemisiään ja käytöstään tiukan paikan tullen aina sillä, mikä on mennyttä.

Toisaalta ihminen mielellään ottaa elämäntehtäväkseen jonkun asian, jonka voisi jättää ottamatta ja keksiä jotain itseä ilahduttavaa, järkevää. Kyllä moni mielellään tuntuu kantavan taakkaa, jonka taakse pääsee piiloon tai jolla voi selittää. Moni jää huonoon parisuhteeseen kokemaan väkivaltaa, jotta voi tuntea itsensä selviytyjäksi.

En pidä juuri minään sellaisia ihmisiä, jotka syyllistävät väkivallan uhria tekijän sijasta. Mikä sinua oikein vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.

Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.

Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.

Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.

Mutta tietoinen valinta se on aina.

Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.

Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.

Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.

-eri

Sulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.

Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".

Ei se valinta olekaan, mutta valintaa on ottaa vastuu omista tunteistaan. Ja hakea apua, jos kokee ja tuntee pahaa oloa häpeästä välittämättä.  Ja sitä minäkin myös mt-ammattilaisena asiakkailleni yleensä tuon esille... ja jaan myös tietoa läheisriippuvuudesta ja sen vaikutuksista ihmissuhteisiin. 

Ei ole todellista miten huonot sosiaaliset taidot omaavia pässinpäitä tuollaisellekin alalle hakeutuu!

Luulen, että niitä sosiaalisia taitoja et pysty näin yhden tekstipätkän avulla arvioimaan. :) Olen itse kokenut ns. trauman lapsuudessa ja lähisuvussani ja kavereilla/tuttavilla on  ollut mt-ongelmia, joten tiedän, mistä puhun. Niin kauan, kun ihminen uhriutuu, hän ei yleensä kykene sitä apua joko hae tai jos hakee, ei kykene sitä vastaanottamaan. Siksi se prosessi pitää ensin tapahtua omassa päässä ja käydä läpi, jotta muutos olisi mahdollinen. Toisille siihen menee pidemmän aikaa, toisilla lyhyemmän. Jotkut eivät kykene siihen ehkä koskaan. Toista ihmistä ei voi pelastaa häneltä itseltään, vaikka miten yrittäisi. 

Näin. Ja kyllä jotkut rakastaa sitä uhriutumista aivan älyttömästi ja löytää siitä itselleen suojapanssarin koko muuta maailma vastaan.

Mutta eikö ole ensisijaisesti surullista, jos ihminen kokee maailman niin turvattomaksi, ettei pysty päästämään irti panssareistaan?

Ei se ole sellaista turvattomuutta, se on puolustusmekanismi, selittelyä itselleen. Oikeuttamista. Ja se on usein väärin.

Mihin ihminen tarvitsisi puolustusmekanismeja ellei kokisi oloaan turvattomaksi? Älä viitsi vähätellä muiden kokemuksia.

Jos se hyväksikäyttäjä selittää sitä hyväksikäyttämistään sillä, että on ollut niin raskasta, niin missä se ymmärtämisen raja kulkee??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Ihmiset ikävä kyllä koittavat oikeuttaa tekemisiään ja käytöstään tiukan paikan tullen aina sillä, mikä on mennyttä.

Toisaalta ihminen mielellään ottaa elämäntehtäväkseen jonkun asian, jonka voisi jättää ottamatta ja keksiä jotain itseä ilahduttavaa, järkevää. Kyllä moni mielellään tuntuu kantavan taakkaa, jonka taakse pääsee piiloon tai jolla voi selittää. Moni jää huonoon parisuhteeseen kokemaan väkivaltaa, jotta voi tuntea itsensä selviytyjäksi.

En pidä juuri minään sellaisia ihmisiä, jotka syyllistävät väkivallan uhria tekijän sijasta. Mikä sinua oikein vaivaa?

Mun äiti jäi väkivaltaisen miehen hakattavaksi, koska "kuitenkin rakastetaan" ja "ei se yksin tuu toimeen, se tarvii mua" ja "ollaan kestetty näin kauan, kyllä me kestetään lisää"

Jaloissa pieniä lapsia katsomassa ja kärsimässä.

Kun isästä aika jätti, meidän lasten täytyy auttaa häntä, koska hän oli uhri. Oikein?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Ihmiset ikävä kyllä koittavat oikeuttaa tekemisiään ja käytöstään tiukan paikan tullen aina sillä, mikä on mennyttä.

Toisaalta ihminen mielellään ottaa elämäntehtäväkseen jonkun asian, jonka voisi jättää ottamatta ja keksiä jotain itseä ilahduttavaa, järkevää. Kyllä moni mielellään tuntuu kantavan taakkaa, jonka taakse pääsee piiloon tai jolla voi selittää. Moni jää huonoon parisuhteeseen kokemaan väkivaltaa, jotta voi tuntea itsensä selviytyjäksi.

En pidä juuri minään sellaisia ihmisiä, jotka syyllistävät väkivallan uhria tekijän sijasta. Mikä sinua oikein vaivaa?

Mun äiti jäi väkivaltaisen miehen hakattavaksi, koska "kuitenkin rakastetaan" ja "ei se yksin tuu toimeen, se tarvii mua" ja "ollaan kestetty näin kauan, kyllä me kestetään lisää"

Jaloissa pieniä lapsia katsomassa ja kärsimässä.

Kun isästä aika jätti, meidän lasten täytyy auttaa häntä, koska hän oli uhri. Oikein?

Miksi haluat tähän jonkun ulkopuolisen mielipiteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Ihmiset ikävä kyllä koittavat oikeuttaa tekemisiään ja käytöstään tiukan paikan tullen aina sillä, mikä on mennyttä.

Toisaalta ihminen mielellään ottaa elämäntehtäväkseen jonkun asian, jonka voisi jättää ottamatta ja keksiä jotain itseä ilahduttavaa, järkevää. Kyllä moni mielellään tuntuu kantavan taakkaa, jonka taakse pääsee piiloon tai jolla voi selittää. Moni jää huonoon parisuhteeseen kokemaan väkivaltaa, jotta voi tuntea itsensä selviytyjäksi.

En pidä juuri minään sellaisia ihmisiä, jotka syyllistävät väkivallan uhria tekijän sijasta. Mikä sinua oikein vaivaa?

Mun äiti jäi väkivaltaisen miehen hakattavaksi, koska "kuitenkin rakastetaan" ja "ei se yksin tuu toimeen, se tarvii mua" ja "ollaan kestetty näin kauan, kyllä me kestetään lisää"

Jaloissa pieniä lapsia katsomassa ja kärsimässä.

Kun isästä aika jätti, meidän lasten täytyy auttaa häntä, koska hän oli uhri. Oikein?

Miksi haluat tähän jonkun ulkopuolisen mielipiteen?

Hah hah.. Voi vittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuunkantajan rooli: erityisen ikäväksi sen tekee se, että aina on joku jälkikäteen sanomassa, ettei saisi olla edes pahoillaan siitä, että lapsuus ja nuoruus esimerkiksi alkoholisoituneiden vanhempien takia oli mitä oli. Ettei saanut tilaisuutta kokea millaista olisikin olla ollut se, josta olisi pidetty huolta sen sijaan, että itse joutui huolehtimaan jo hyvin nuorena muista.

Ei, vaan moni jää siihen elämään roikkumaan ja selittelee omaa elämäänsä sillä. Moni koittaa potkaista persiille ja sanoa että nyt se on ohi ja voit rakentaa omaa elämää, olet vastuussa vain siitä. Moni jää jauhamaan paikalleen ja tekee muiden elämästä ja menneestä jonkun punaisen langan elämäänsä.

Ikävä kyllä, vaikka itse rakentaa identiteettiään huonon lapsuuden ympärille, ei sitä kaikki jaksa ymmärtää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

Sinusta ilmeisesti tuntuu vaikealta se, että joku muu ihminen kokee asioita toisin kuin sinä? Miksi?

Kuka kokee? Kuinka moni sarjamurhaaja (kärjistän) tuolla selittelee tekemisiään huonolla äiti suhteella?

Tämänkö verran sinulla on annettavaa tähän keskusteluun?

Ihmiset ikävä kyllä koittavat oikeuttaa tekemisiään ja käytöstään tiukan paikan tullen aina sillä, mikä on mennyttä.

Toisaalta ihminen mielellään ottaa elämäntehtäväkseen jonkun asian, jonka voisi jättää ottamatta ja keksiä jotain itseä ilahduttavaa, järkevää. Kyllä moni mielellään tuntuu kantavan taakkaa, jonka taakse pääsee piiloon tai jolla voi selittää. Moni jää huonoon parisuhteeseen kokemaan väkivaltaa, jotta voi tuntea itsensä selviytyjäksi.

En pidä juuri minään sellaisia ihmisiä, jotka syyllistävät väkivallan uhria tekijän sijasta. Mikä sinua oikein vaivaa?

Mun äiti jäi väkivaltaisen miehen hakattavaksi, koska "kuitenkin rakastetaan" ja "ei se yksin tuu toimeen, se tarvii mua" ja "ollaan kestetty näin kauan, kyllä me kestetään lisää"

Jaloissa pieniä lapsia katsomassa ja kärsimässä.

Kun isästä aika jätti, meidän lasten täytyy auttaa häntä, koska hän oli uhri. Oikein?

Miksi haluat tähän jonkun ulkopuolisen mielipiteen?

Hah hah.. Voi vittu.

Aika heikkotasoinen vastaus.