Lue keskustelun säännöt.
Ketuttaa olla isosisko!
02.08.2018 |
Olla aina se äitihahmo (meillä äiti kuollut), vastuun kantaja, paha ihminen jos ei auta kun toistakaan ei kiinnosta, antava osa puoli joka asiassa. Olen niin kyllästynyt ja huijattu olo. Itse otan vastuuta ja autan ja tottakai vastavuoroisesti odotan sitä sitten toiselta mutta aina tulee märkää rättiä päin naamaa. Katkaisenko vaan välit niin vältyn pettymyksiltä?
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap läheisriippuvainen?
Opettele sanomaan
En nyt ehdi
En nyt jaksa
En nyt pysty
Minulla on muita kiireitä
En voi lainata nyt rahaaNämä ovat oikein hyviä ja neutraaleja vastauksia avunpyyntöihin.
Kyllä se sisko (vai onko kyseessä veli) oppii itse asiansa huolehtimaan kun et ole koko ajan auttamassa.Oletko koskaan kysynyt, miksi toista pitää niin paljon auttaa? Miksi hän ei pärjää ilman apua kun muutkin ihmiset pärjäävät?
Ei sitä nyt sentään kokonaan tarvitse välejä katkaista.
Vai tuntuuko sinusta siltä että olet tärkeä vain auttaessasi?
Tällaisten asioiden opetteleminen on usein pitkä prosessi.
Niin? Jostainhan se on kumminkin aloitettava. Ja kuka muu sen tekisi? t. itsekin prosessia jo useamman vuoden läpikäynyt.
Aloitin sen jo nuoruudessani. Miksi kuvittelet etten olisi aloittanut?
Jotkut lukee lääkäriksi, toiset kirjoittavat pitkän romaanin... Toiset ottavat elämäntehtävän tälläisessä, sen sijaan että keksittäisiin jotain tuottavaa, eikä pelleiltäisi oman elämän lisäksi muidenkin elämillä. Säälittävää.
Itse olet säälittävä. Ei ole kypsän ihmisen käytöstä tulla tänne kettuilemaan muille.
Ei ole kypsän ihmisen käytöstä tehdä muista ihmisistä omaa nukkekotiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap läheisriippuvainen?
Opettele sanomaan
En nyt ehdi
En nyt jaksa
En nyt pysty
Minulla on muita kiireitä
En voi lainata nyt rahaaNämä ovat oikein hyviä ja neutraaleja vastauksia avunpyyntöihin.
Kyllä se sisko (vai onko kyseessä veli) oppii itse asiansa huolehtimaan kun et ole koko ajan auttamassa.Oletko koskaan kysynyt, miksi toista pitää niin paljon auttaa? Miksi hän ei pärjää ilman apua kun muutkin ihmiset pärjäävät?
Ei sitä nyt sentään kokonaan tarvitse välejä katkaista.
Vai tuntuuko sinusta siltä että olet tärkeä vain auttaessasi?
Tällaisten asioiden opetteleminen on usein pitkä prosessi.
Niin? Jostainhan se on kumminkin aloitettava. Ja kuka muu sen tekisi? t. itsekin prosessia jo useamman vuoden läpikäynyt.
Aloitin sen jo nuoruudessani. Miksi kuvittelet etten olisi aloittanut?
Jotkut lukee lääkäriksi, toiset kirjoittavat pitkän romaanin... Toiset ottavat elämäntehtävän tälläisessä, sen sijaan että keksittäisiin jotain tuottavaa, eikä pelleiltäisi oman elämän lisäksi muidenkin elämillä. Säälittävää.
Itse olet säälittävä. Ei ole kypsän ihmisen käytöstä tulla tänne kettuilemaan muille.
Ei ole kypsän ihmisen käytöstä tehdä muista ihmisistä omaa nukkekotiaan.
Saati sitten sinun tapaasi leikkiä AV:lla trollia. Etkö saanut lapsena leikkiä tarpeeksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tullaanko ap:n luoksekin kylään samaan tapaan kuin lapsuudenkotiin? Ei ymmärretä olevansa vieraita talon sen sijasta ja se kiristää hermoja.
" hei, mua todellakin suututtaa kun sä teet noin."
"meille ei voi nyt tulla, kun sä käyttäydyt täällä aina niin ikävästi"
Yms ymsEt ole tainnut olla rajattomien ihmisten kanssa tekemisissä? Saat kyllä asioista sanoessasi kiukkuisia reaktioita toisilta, mutta käytös pysyy ennallaan. Ainoa vaihtoehto on ottaa etäisyyttä.
Jaa niin sää otat sitä etäisyyttä ihan salaa.. Et vastaa puheluihin, välttelet ihmistä? Ja otat sitten siitä stressiä, vaikka voisit sanoa suorat sanat.
Niin minun on täytynyt tehdä rajattoman auttajan kanssa.
Yritin kyllä puhua asiasta usean vuoden ajan. Itse asiassa yritin 20 vuotta. Keskustelut johtivat aina siihen että se auttaja haukkui minut pystyyn.
Lopulta oli pakko uskoa että ainoa keino on etäisyyden ottaminen ilman mitään selityksiä. Olinhan minä jo 20 vuotta selittänyt, näyttänyt lehtiartikkeleita, antanut läheisriippuvuutta käsitteleviä kirjoja. En enää keksinyt muuta keinoa.Eli otit siitä homman itsellesi, sen sijaan että olisit jättänyt sen tekemättä ja jatkanut elämääsi.
Kutsuitko oikein sen kotiisi ja tutkitte näitä artikkeleita?? Kumpi siinä vainosi ja kumpaa?
Hän tuli ihan kutsumatta ja soitteli joka päivä. Ja jos en vastannut niin jätti vastaajaan haukkumisviestejä.
Yritin pitkään tulla toimeen hänen kanssaan, sillä kyseessä on lähisukulainen.
Lopulta en jaksanut enää kuunnella niitä ohjeita ja neuvoja joita tuli ihan jatkuvalla syötöllä.
Jokainen vastalause tai maininta siitä että elän itse omaa elämääni, johti haukkumisryöppyyn.
Välillä oli tilanteita joissa tämä toinen osapuoli huusi, että "miksi sinua ei saa auttaa".
Tällaisia tuli esim kun kielsin pesemästä pyykkejäni tai järjestelemästä kaappejani, tai lukemasta minulle tulleita kirjeitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoremmat pyytävät ahneesti. Pitävät saamaansa apua itsestäänselvyytenä.
Mun äiti on mua 36 vuotta vanhempi ja aika vanha.
Jotkut vaan on semmoisia, kehtaavat pyytää.. Ja toiset niin tyhmiä että suostuvat kaikkeen.Ei välttämättä kyse ole tyhmyydestä. Jos on aina saanut osakseen tietynlaista kohtelua, niin ei ole helppoa alkaa yrittää muuttaa tuttuja rooleja.
Mutta tietoinen valinta se on aina.
Ei ole, jos ei ole päässyt asian käsittelyssä niin pitkälle. Vasta kun ymmärtää mikä kurjan olon syynä on, niin tilannetta voi yrittää alkaa tietoisesti korjata. Eikä se siltikään usein ole helppoa.
Jaa niin jos toinen soittelee ja sanoo että tee tämä tai tuo tai lainaa rahaa ja sinä sanot että joo, minä teen. Itse siinä aiheuttaa itselleen pahan olon, ei se toinen. Kukin on itse vastuussa tunteistaan ja olostaan, ei kukaan muu.
Jos on lapsesta saakka annettu ymmärtää että sun kuuluu aina auttaa muita tai olet huono ihminen, niin tällaiset käyttäytymismallit muuttuu automaattisiksi ja ikävät tunteet vyöryy päälle myös automaattisesti jos yrittää niitä rikkoa. Kyse ei todellakaan ole tietoisesta, hallitusta prosessista. Malleja voi yrittää muuttaa, mutta se vaatii usein esimerkiksi terapiaa.
-eriSulle tulee krapula niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä. Seuraavan elämäntehtävän voit ottaa asioiden käsittelemisestä. Voit vaikka vääntää kärpäsestä härkäsen.
Tai sitten voit hankkia jotain muuta sisältöä elämään ja sanoa ihmisille että nyt en kerkiä, nyt en viitsi, nyt en jaksa. Ja voi voi jos sulle tulee Kurja olo niin auttamisesta kuin auttamatta jättämisestä.. Mitä sitten?? Niiden ihmisten pitäisi kantaa sua kultatuolissa?? Kiittää?? Hakea sulle jotain ristiä?? Kuule. Tee jotain muuta ja unohda koko juttu.
Minulla ei henkilökohtaisesti ole tätä ongelmaa. Olen vaan mt-alan ammattilaisena ollut paljon tekemisissä tässä kuvatun problematiikan kanssa. Ongelma on se, että lapsena opitut mallit aktivoituvat automaattisesti tietyissä tilanteissa, etenkin lapsuudenperheen kanssa, ja on vaikea edes tajuta, että toimii itselle vahingollisesti, saari muuttaa sitä. On täysin väärin sanoa, että kärsimys/häpeä/tms. olisi tällöin "tietoinen valinta".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Ja sä käytät energiaasi siihen että vihaat isääsi ja siskoasi? On siinäkin.
Kuule, jotta ei enää vihaisi, se on pitkä, mahdollisesti loppuelämän prosessi. Siitä ei ole montaa vuotta kun olin 18 ja jouduin lähtemään kotoa salaa kun muuten en päässyt muuttamaan. Kaikki ne 15 vuotta silkkaa kärsimystä ei unohdu noin vain. the wounds are not healed.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.
En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.
Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap läheisriippuvainen?
Opettele sanomaan
En nyt ehdi
En nyt jaksa
En nyt pysty
Minulla on muita kiireitä
En voi lainata nyt rahaaNämä ovat oikein hyviä ja neutraaleja vastauksia avunpyyntöihin.
Kyllä se sisko (vai onko kyseessä veli) oppii itse asiansa huolehtimaan kun et ole koko ajan auttamassa.Oletko koskaan kysynyt, miksi toista pitää niin paljon auttaa? Miksi hän ei pärjää ilman apua kun muutkin ihmiset pärjäävät?
Ei sitä nyt sentään kokonaan tarvitse välejä katkaista.
Vai tuntuuko sinusta siltä että olet tärkeä vain auttaessasi?
Tällaisten asioiden opetteleminen on usein pitkä prosessi.
Niin? Jostainhan se on kumminkin aloitettava. Ja kuka muu sen tekisi? t. itsekin prosessia jo useamman vuoden läpikäynyt.
Aloitin sen jo nuoruudessani. Miksi kuvittelet etten olisi aloittanut?
Jotkut lukee lääkäriksi, toiset kirjoittavat pitkän romaanin... Toiset ottavat elämäntehtävän tälläisessä, sen sijaan että keksittäisiin jotain tuottavaa, eikä pelleiltäisi oman elämän lisäksi muidenkin elämillä. Säälittävää.
Itse olet säälittävä. Ei ole kypsän ihmisen käytöstä tulla tänne kettuilemaan muille.
Ei ole kypsän ihmisen käytöstä tehdä muista ihmisistä omaa nukkekotiaan.
Saati sitten sinun tapaasi leikkiä AV:lla trollia. Etkö saanut lapsena leikkiä tarpeeksi?
Oi oi. Varaudu siihen ettei kaikki pidäkään sua mahtavana oliona joka vaan jaksaa ja jaksaa ja jota pitää sääliä kun sillä on ollut niin rankkaa jonkun toisen ihmisen elämän eläjänä. Joku saattaakin sanoa että mitäs läksit. Joku saattaakin sanoa että itsepähän teet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.
Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen irtisanoutunut isosiskoudesta kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
Haluatko mitalin vai miksi täällä juputat?!?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Mä odotan että mua kohdellaan hyvin, eikä p*skasti. En kaipaa sääliä enkä sitä halua kerjätä. Ja nykyään se ei onnistukaan noin vain kohdella mua huonosti koska minä puren takaisin. Jos joku yrittää, niin melkein sääliksi käy kun ei tiedä mihin leikkiin ryhtyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Et kohdista vihaasi sinne minne se kuuluu eli lapsuuden perheeseesi, vaan sinulle tuntemattomiin ihmisiin netissä ja kenties muuallakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Et kohdista vihaasi sinne minne se kuuluu eli lapsuuden perheeseesi, vaan sinulle tuntemattomiin ihmisiin netissä ja kenties muuallakin...
Eli ihan tyypillinen tasapainoton palstatrolli on kyseessä! Näitä riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Et kohdista vihaasi sinne minne se kuuluu eli lapsuuden perheeseesi, vaan sinulle tuntemattomiin ihmisiin netissä ja kenties muuallakin...
Ei mun lapsuuden perheessä ollut mitään vikaa. Elin oikein hyvän lapsuuden.
Mua vaan ottaa päähän uhriutujat ja ne, jotka sallii itselleen huonon käytöksen koska on ollut vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Mä odotan että mua kohdellaan hyvin, eikä p*skasti. En kaipaa sääliä enkä sitä halua kerjätä. Ja nykyään se ei onnistukaan noin vain kohdella mua huonosti koska minä puren takaisin. Jos joku yrittää, niin melkein sääliksi käy kun ei tiedä mihin leikkiin ryhtyy.
.. Ja toi on sun mielestä ok? Ettei nyt vaan olis ihan pikkuriikkisen fanaattista? Kuulostaa minusta kyllä vielä puberteetin aiheuttamalta huolta, ei muulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
Haluatko mitalin vai miksi täällä juputat?!?
Tämän vastauksen on siis antanut joku näistä, jotka itsekin täällä traumoistaan ja elämän vaikeuksista avautuvat. Ehkä joku näistä toisten auttajista, ehkä tämä isänsä ja siskonsa hyväksikäyttämä. Mutta teillähän on oikeus käyttäytyä pakastin, eikö niin?!?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Voi voi.
Äiti ni vihasi isosiskona olemista ja terapoi itseään sitten omiin lapsiinsa. Piti huolen siitä että nuorempi lapsi kasvaa "siinä sivussa" ja teki hänelle kaikki ne asiat joista itse oli omien sanojensa mukaan lapsena kärsinyt.
Tämä ei kuitenkaan hänelle riittänyt. Vaatii nyt että lapsenlapsia pitäisi kohdella samalla tavalla. Pienemmän sisaruksen tarpeet ja toiveet pitäisi jättää huomiotta ja kaikki huomio kohdistaa esikoiseen.En kuitenkaan traumatisoitunut lapsuudestani vaikka olinkin se väheksytty pikkusisko.
Pakenin lapsena pääni sisälle. Kehittelin erilaisia maailmoja ja tarinoita ja kasvoin hyvin luovaksi ihmiseksi. Sen ansiosta olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, eikä minulla ole tarvetta kohdella lapsiani eriarvoisesti.
Isosiskonkin kanssa tulen hyvin toimeen eikä välillämme ole kaunoja vaikka lapsuutemme oli aika erikoinen.Pystyn jopa ymmärtämään miksi äiti ni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Siitä olen surullinen ettei hän ole vieläkään päässyt yli lapsuutensa traumoista vaikka on jo eläkeikäinen.
"Voi voi"
No anteeksi että MINÄ traumatisoiduin, ei ollut pelkästään tarpeideni laiminlyöntiä ja muuten eriarvoista kohtelua, vaan mukana myös puhdasta, sadistista väkivaltaa...
Ja sinä sallit itsellesi mitä tämän perusteella? Ja odotat että muut kohtelee sinua tietyllä tavalla? Aikuisuuteen ikävä kyllä kuuluu se, että kasvaa itse ja rakentaa oman elämänsä, ilman että käyttää keppinä jatkuvasti sitä, että mulla on ollut niin rankkaa. Kaikki ei välttämättä jaksa eikä viitsi kiinnostua.
Omaa identiteettiään ei kannata rakentaa traumojen pohjalle.Ja se että rakentaa omaa elämäänsä sen pohjalle, että kuvittelee taas olevansa joku toisen ihmisen tukipilari, ja kuvittelee tietävänsä paremmin mitä toinen tahtoo ja tarvitsee, on ihan yhtä huteraa.
Et kohdista vihaasi sinne minne se kuuluu eli lapsuuden perheeseesi, vaan sinulle tuntemattomiin ihmisiin netissä ja kenties muuallakin...
Mistä sä tästä löysit muuten vihaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen aina vihannut isosiskona oloa! Olin (ja yritetään että olisin yhä) se sylkykuppi, se, joka ei ikinä saanut mitään pyytämäänsä, se, jota hakattiin. Se jota lannistettiin henkisesti. Ei ikinä nuorempia sisaruksiani.
Ja pikkusiskoani on todella helppo johdatella, joten isäni opetti vihaamaan minua, ja näytti miten mun päivän voi pilata. Sisko sitten hyvin nopeasti oppi käyttämään hyväkseen sitä että mua syytettiin ja rankaistiin kaikesta.
Ja sä käytät energiaasi siihen että vihaat isääsi ja siskoasi? On siinäkin.
Kuule, jotta ei enää vihaisi, se on pitkä, mahdollisesti loppuelämän prosessi. Siitä ei ole montaa vuotta kun olin 18 ja jouduin lähtemään kotoa salaa kun muuten en päässyt muuttamaan. Kaikki ne 15 vuotta silkkaa kärsimystä ei unohdu noin vain. the wounds are not healed.
Ja silti ei voi odottaa elämältä että se kohtelisi sua yhtään paremmin kuin muitakaan. Ja sinä et voi sylkeä vihaasi kaikkien päälle. Eikä kaikki tulekaan ymmärtämään kuinka rankkaa sulla on ollut, saatikka suomaan sulle jotain erivapauksia käytöksen suhteen.
Ja sä käytät energiaasi siihen että vihaat isääsi ja siskoasi? On siinäkin.