Hei kasari/ysärien lapset! Miten selvisitte, kun kukaan ei ollut aamuisin laittamassa puuroa ja

50-luvulla syntyneellä äidilläni oli lapsena kotiapulainen huolehtimassa lapsista, kun vanhemmat kävi töissä. 70-luvun lopussa syntyneenä oma äitini huolehti aamupalastani ja muusta ruuasta. Lisäksi lankapuhelin oli keksitty, vaikka palstalla niin ei uskota.

Ekaluokkalaisena kävin iltapäivähoidossa.

Meillä 80-luvulla äiti laittoi puuron joka aamu ja oli usein kotona kun meni iltavuoroon. Iltapäivät olin ip-kerhossa josta isä haki. Kyllä meistä huolehdittiin ihan normaalisti. Lankapuhelimella soitettiin töihin jos tuli asiaa.

Omat lapset menevät tokalle ja vitoselle. Pienempi varmaan vielä soittelee aamulla, isompi ei enää. Miksiköhän Suomessa se lapsen yksin pärjääminen on niin tärkeää? Missään muualla ei lapsia jätettäisi yksin pärjäämään paitsi täällä (okei, siis länsimaissa, joku paimentolainen maassa X jättää 5-vuotiaat koko kesäksi mutta se ei tarkoita että se on ok).

Joku lapsi tietysti voi olla tomera ja tarmokas, mutta kaikki eivät suinkaan ole. On kaikenlaisia haahuilijoita ja murehtijoita joille on tosi hyvä että vanhempi on tavoitettavissa. Miksi se ap:ta sitten häiritsee? Kyökkipsykologille tulee heti mieleen että itse ei lapsena ole saanut huolenpitoa ja nyt se on tiukka paikka katsella kun toiset sitä saa. Siksihän Suomessa vähätellään kaikkea tällaista, pidetään naurettavana että lapisista huolehditaan. Kun kerran itsekin hengissä pysyttiin.

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla syntynyt täällä moi.

Ihme kyllä selvisin aikuiseksi asti, opiskelun kautta työelämään ja kunnialliseksi veronmaksajaksi. Ja kuvitelkaa, saatoin olla 8-vuotiaana illat yksin kotona nuorempien sisarusten kanssa... ja heistäkin kasvoi työtätekeviä kunniallisia veronmaksajia.. on se kumma! Me myös käytiin uimassa ilman valvojaa ja kiipeiltiin päivät puissa. Ainoa kuollut lapsi oli jonkun luokkakaverin sisko tai veli joka oli kuollut kohtuun. Tai mahaan, niin kuin meille silloin kerrottiin.

Se kyllä näkyy tilastoissa että lasten tapaturmaiset kuolemat on vähentyneet. Mekin saimme mennä miten halusimme. Yksi kaveri jäi junan alle ja kuoli. Läheltäpiti-tilanteita ei laskettu. Useampi tappoi sitten parikymppisenä itsensä. Mistä lie niin masentuneet jo niin nuorena.

Paljonkohan itsemurhia on tullut siksi että jo lapsena on menettänyt perusturvallisuudentunteen ja masentunut? Suomalaiset mielellään viljelee selviytymisen ja pärjäämisen kulttuuria, mutta tilastoissa se ei näytä siltä että täällä niin hyvin selviydyttäisi.

Vierailija kirjoitti:

Oman vanhemman hemmottelemana oleminen on hoivan saamisen kokemus, joka monilta puuttuu. Sitä ei voi mikään muu korvata.

Moni vanhempi vaan ei tunnu ymmärtävän että se lapsen hoivaaminen ja hemmottelu voi mennä överiksi ja silloin se ei kyllä mitenkään palvele sen lapsen etua jos vanhempi passaa ja hössää eikä opeta lasta yhtään pärjäämään/tekemään itse. Ei se liika vastuukaan toki sille lapselle hyvä ole, muistan itse kun ekaluokalla kouluun piti lähteä itse, puuro tehtävä itse, koulutavarat huolehdittava itse... Ja kaikki oli opeteltava yksin, eikä vanhemmat olleet edes puhelimen ääressä että olisi voinut soittaa ja kysyä neuvoa. Kyllä sitä monta kertaa lähti itku kurkussa kouluun kun puuro oli kiehunut yli hellalle/mikroon, tavarat oli hukassa ja tuntui ettei selviä millään. Opin kyllä vaikeimman kautta selviämään ongelmatilanteista itse mutta on tuosta turvattomuuden tunteesta jälkensäkin jääneet.

En silti ymmärrä kun töissä työkavereilla puhelimet soi kun alakoululaiset lähtee kouluun. "Äiti mitkä kengät mä laitan" "Äiti mihin sä eilen laitoit mun penaalin kun se ei oo repussa" "pitikö mun syödä noi leivät jotka on jääkaapissa lautasella" "Äiti mä en halua laittaa tota paitaa liikkaan minkä sä olit laittanut reppuun, missä se mun punainen paita on" "Isi miks meillä ei oo kun ruisleipää mä haluuun vaaleeta". Ja mitä näitä vanhempia kuuntelee niin ihan kaikki on kuitenkin lapsille laitettu valmiiksi vanhemman toimesta mutta silti edes 9-13v lapset ei tunnu yhtään selviävän itse.

Omille olen yrittänyt opettaa keskitietä, itse toimimista on harjoiteltu pikkuhiljaa jo kauan ennenkuin lapsen pitää itsekseen pärjätä. On mietitty mitä tehdä jos jotain menee pieleen, opeteltu millaiset vaatteet pitää olla milläkin kelillä, tavarat lapset laittaa itsenäisesti mutta jo illalla niin että voi kysyä neuvoa jos joku on epävarmaa ja sitten vaan aamulla nappaa repun mukaan. Soittaa voivat isälleen jos on joku iso ongelma johon tarvitsee apua mutta melko lailla itse ovat pärjänneet ekaluokasta asti. Sitä hemmottelua on sitten tarjolla esim. valmiina iltapalana, herkkuaamupalana viikonloppuisin jolloin istutaan pitkään pöydässä ja jutellaan lasten tärkeistä jutuista ja muutenkin.

Olen syntynyt vuonna 1973, kouluun menin vuonna 1980.

Mutsi oli kotona, joten kouluun (joka oli n. 100 metrin päässä meidän kotoa) lähdettiin ja sieltä tultiin siten että yksin ei tarvinnut lasten olla. Itseasiassa kun nyt mietin tuon meidän naapuriston tilannetta, niin liki kaikissa perheissä oli äiti kotiäitinä lasten ollessa pieniä. Asiat olivat silloin sillä tavalla paremmin että oli vaihtoehtoja.

Niinpä! Olen miettinyt samaa. Nykylapsilta ei vaadita yhtään mitään, ovat todella avuttomia. Ihmettelen.