Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä yli, mies ilmoittaa ettei rakasta enää?
Maassa
31.07.2018 |
Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja naimisissa neljä vuotta. Viime vuonna syntyi yhteisestä toiveesta ensimmäinen lapsi.
Jo pitkään mies on ollut todella etäinen, ei ole halunnut seksiä eikä läheisyyttä. Ei ole halunnut viettää kanssani aikaa eikä edes perheenä kolmisin. Ei ole halunnut miettiä mitään tulevaisuutta.
Aluksi mies väitti kirkkain silmin, että kaikki on hyvin, mutta nyt vihdoin sain sen puhumaan, eikä kuulemma rakasta minua enää. Ei ole halunnut olla edes lapsen kanssa sen takia, ettei tarvitsisi olla minun seurassani. Ei halunnut sanoa aiemmin mitään, koska odotti, jos se menisi ohi ja nyt on minun kanssani vain lapsen takia.
Emme ole riidelleet juurikaan, eikä ole tapahtunut mitään, mikä selittäisi tämän. Yhteisiä vuosia kuitenkin niin paljon, että luulin tuntevamme jo toisemme hyvässä ja pahassa. Luulin myös, että meillä oli erittäin onnellinen suhde aina viime kesään asti, jolloin tämä alkoi.
Nyt mies on jo luovuttanut eikä halua esimerkiksi pariterapiaan.
Tuntuu niin pahalta. Ihminen, jota rakastat ja johon pitäisi luottaa 100% sanoo, ettei rakasta eikä siedä seuraani edes sen vertaa, että voisi olla lapsen kanssa.
Tuntuu että olen arvoton, enkä jaksa kerätä itsetunnon rippeitäno ja järjestää elämäni uudelleen.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Särähti korvaan tuo että viikolla on töissä paljon, poissa kotoa. Oletanko oikein että on siis öitä pois? Ei kai vaan ole nyt toinen nainen sekoittanut pään, jota ei pysty sulle vaan myöntämään?
Bingo! Selvät merkit nähtävissä! Ainahan toinen nainen jonkinlainen 'kriisi' on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Särähti korvaan tuo että viikolla on töissä paljon, poissa kotoa. Oletanko oikein että on siis öitä pois? Ei kai vaan ole nyt toinen nainen sekoittanut pään, jota ei pysty sulle vaan myöntämään?
Bingo! Selvät merkit nähtävissä! Ainahan toinen nainen jonkinlainen 'kriisi' on.
Samoin pisti silmään. Voin melkein lyödä pääni pantiksi, että tästä on kysymys, ikävä kyllä. Olen kokenut tismalleen saman. Mies vetäytyi täysin kuoreensa.
Toinen nainen on tietenkin käynyt itselläkin mielessä, koska se voisi jotenkin selittää tätä käytöstä. Mies ei kuitenkaan myönnä mitään, vaikka olen sanonut, että kyllä minä sen joka tapauksessa saan tietää, kun täytyy olla lapsen takia tekemisissä ja on paljon yhteisiä kavereita, että jos joku tilalleni lennosta tulee. Silti ei myönnä mitään.
Töiden takia on tosiaan öitäkin pois kotoa, mutta matkat suuntautuvat ympäri Suomea, joten ei silloin kuitenkaan niin kovin helppo ole toista naista pitää.
Enkä ole sairaanhoitaja.
Vierailija kirjoitti:
Se lapsi pilasi parisuhteenne. Sori siitä.
Perusnaisen termi.
Sovimme yhdessä lapsen teosta = kuumotin/kiristin ukkoa jatkuvilla vihjailuilla/puheilla/kiristyksellä pitkän tovin.
Aloittaja kirjoitti:
Toinen nainen on tietenkin käynyt itselläkin mielessä, koska se voisi jotenkin selittää tätä käytöstä. Mies ei kuitenkaan myönnä mitään, vaikka olen sanonut, että kyllä minä sen joka tapauksessa saan tietää, kun täytyy olla lapsen takia tekemisissä ja on paljon yhteisiä kavereita, että jos joku tilalleni lennosta tulee. Silti ei myönnä mitään.
Töiden takia on tosiaan öitäkin pois kotoa, mutta matkat suuntautuvat ympäri Suomea, joten ei silloin kuitenkaan niin kovin helppo ole toista naista pitää.
Enkä ole sairaanhoitaja.
Höh. Noilla spekseillä toisia naisia on nimenomaan todella helppoa pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille ei lapsen hankinta ollut koskaan itsestäänselvyys, mutta asian otti puheeksi ensimmäiseksi mies, ja sen jälkeen mietimme vielä vuoden verran ennen ehkäisyn poisjättämistä, joten minun painostusta on aivan turha syyttää. Itse arastelin ottaa asiaa puheeksi juuri siitä syystä, ettei sitten joskus aleta väittää, että minä painostin. Toisaalta sama lopputulos se näytti tulevan tälläkin tavalla, mutta onneksi on ihana lapsi kuitenkin, joka tuo tässäkin tilanteessa elämään arvoa.
Mies ollut pitkään tyytymätön parisuhteeseenne ja on ilmeisesti eroasian tuossa ajan kuluessa jo käsitellyt mielessään. Siksi ei varmaan enää näe, että mikään muuttaisi tilannetta.
Useinhan naiset toimivat noin, viimeisin julkisempi esimerkki siitä lienee Kalastajan vaimon ero.
En usko, että tuossa voi muuta tehdä kuin päästää irti ja yrittää pitää lapsen etu päälimmäisenä mielessä faktat (ero) huomioiden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
"Vaarallisia suhteita" :D Nuoruus ja seikkailut jääneet elämättä mieheltä. Huonompi juttu, jos alkaa iän karttuessa katkeroitua.
Hän saisi antaa sulle oikeasti arvoa ymmärtäväisyydestä ja pitkäpinnaisuudesta. Suot mahdollisuuden ja tilaisuuden, ymmärrät. Mutta onko se liian paljon? Jos petyt taas? Toisaalta rakkaus on asia, minkä vuoksi taistella, kun taas pahimmillaan se voi olla täysin sokea. Sä tarvitset kuule rutkasti onnea nyt! Sitäpä teille toivotan! :)
Kiitos. :) Ja sehän tässä pelottaakin. Olen ottanut huikean riskin tämän miehen suhteen, enkä voi ennen kuolinpetiä olla varma, oliko se sen arvoista. Hirvittää lähinnä, että tuota mainitsemaasi arvostusta ei olemassa ole, aina harvoin asian pinnalle kohotessa kuittaus on vain, että "Mitä tuota enää muistelet? Siitä on jo vuosia aikaa!" Jakeluun ei mene, että mulle tämä oli ihan helvetin iso ja raskas asia, jota kannan mukanani yhä. En rehellisesti sanoen tiedä, toiminko oikein taistellessani parisuhteen puolesta, vai olisiko pitänyt lähteä kävelemään. En myöskään tiedä, kuuluuko kenenkään tällaisessa "epävarmuudessa" elämäänsä elää. Tuo ylläoleva, joka sanoi, että luottamuksen voi menettää vain kertaalleen, on täysin oikeassa. Eri asia on se, minkä kanssa pystyy elämään. Aina silloin tällöin pelkään tehneeni virheen. Voi kun mies toisi edes joskus ihan spontaanisti vaikka kukkia tai lähtisi yhdessä kävelylle ja näyttäisi, että häntäkin kiinnostaa, jopa noinkin tyhmällä ja kliseisellä tavalla... mutta ei.
Vierailija kirjoitti:
Mies ollut pitkään tyytymätön parisuhteeseenne ja on ilmeisesti eroasian tuossa ajan kuluessa jo käsitellyt mielessään. Siksi ei varmaan enää näe, että mikään muuttaisi tilannetta.
Useinhan naiset toimivat noin, viimeisin julkisempi esimerkki siitä lienee Kalastajan vaimon ero.
En usko, että tuossa voi muuta tehdä kuin päästää irti ja yrittää pitää lapsen etu päälimmäisenä mielessä faktat (ero) huomioiden.
Näin asia näyttäisi olevan, ja se juuri itseä ärsyttää, ettei asioista voinut puhua mitään aiemmin. Olemme kuitenkin jo aika monta vuotta toisiamme katselleet, joten kyllä mies varmasti on minut ja puutteeni tuntenut, että mikä nyt yhtäkkiä katkaisi kamelin selän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei AP, toivottavasti sulla ja lapsella on kaikki ok. :) Kuinka tilanne on edennyt? (En tahdo tunkeilla, eikä tietenkään ole pakko vastata.) Onko miehestä kuulunut mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
"Vaarallisia suhteita" :D Nuoruus ja seikkailut jääneet elämättä mieheltä. Huonompi juttu, jos alkaa iän karttuessa katkeroitua.
Hän saisi antaa sulle oikeasti arvoa ymmärtäväisyydestä ja pitkäpinnaisuudesta. Suot mahdollisuuden ja tilaisuuden, ymmärrät. Mutta onko se liian paljon? Jos petyt taas? Toisaalta rakkaus on asia, minkä vuoksi taistella, kun taas pahimmillaan se voi olla täysin sokea. Sä tarvitset kuule rutkasti onnea nyt! Sitäpä teille toivotan! :)
Kiitos. :) Ja sehän tässä pelottaakin. Olen ottanut huikean riskin tämän miehen suhteen, enkä voi ennen kuolinpetiä olla varma, oliko se sen arvoista. Hirvittää lähinnä, että tuota mainitsemaasi arvostusta ei olemassa ole, aina harvoin asian pinnalle kohotessa kuittaus on vain, että "Mitä tuota enää muistelet? Siitä on jo vuosia aikaa!" Jakeluun ei mene, että mulle tämä oli ihan helvetin iso ja raskas asia, jota kannan mukanani yhä. En rehellisesti sanoen tiedä, toiminko oikein taistellessani parisuhteen puolesta, vai olisiko pitänyt lähteä kävelemään. En myöskään tiedä, kuuluuko kenenkään tällaisessa "epävarmuudessa" elämäänsä elää. Tuo ylläoleva, joka sanoi, että luottamuksen voi menettää vain kertaalleen, on täysin oikeassa. Eri asia on se, minkä kanssa pystyy elämään. Aina silloin tällöin pelkään tehneeni virheen. Voi kun mies toisi edes joskus ihan spontaanisti vaikka kukkia tai lähtisi yhdessä kävelylle ja näyttäisi, että häntäkin kiinnostaa, jopa noinkin tyhmällä ja kliseisellä tavalla... mutta ei.
Tämä herätti itsessäni paljonkin ajatuksia, koska sama on käyty läpi omallakin kohdalla. Sanon heti, että puhunkin siis vain omasta puolestani, kantiltani, tarkoitukseni ei ole missään kohtaa väittää, että teillä (ja muilla samankaltaisista asioista puhuvilla) olisi ollut "sama juttu", eikä tarkoitus tietenkään ole loukata!
Olemme käyneet myös läpi kriisin "tässäkö elämä, loppuelämä yhden ihmisen kanssa". Toisaalta meillä oli siihen oikeasti vähän aihettakin:-) sillä olimme todella nuoria aloittaessamme yhdessä olon ja toistemme ensimmäiset. Juttumme meni vähän vahingossa pidemmälle, naimisiin asti, kuin varmaankaan alun perin kummankaan oli tarkoitus, ei kukaan kai joka ei ole uskossa tms. edes toivo tai kuvittele naivansa ensimmäisen vakavan suhteensa.
Vaikka olimme molemmat itsenäisiä, omia kavereita ja menoja jne. niin siitä huolimatta, ongelmiahan tästä seurasi. Juuri näitä tavallisia, itsestäänselvänä pitämistä, toisen arvon ymmärtämättömyyttä, yrityksen puutetta...lisäksi kun kumpikaan meistä (ja mies luonnollisesti vähemmän) ei ole mikään romanssityyppi, niin seuraukset voi arvella.
Ja kun alkoi vesi taas kirkastua, havahduttiin siihen, miten hyvä tyyppi toinen oikeastaan onkaan ja miten kivaa, suorastaan ihanaa meillä on yhdessä. Ja päädyimme takaisin yhteen, virallista eroa emme ikinä ottaneetkaan.
Nyt pitkän selostuksen jälkeen pointtini:-) me tulimme siihen tulokseen, että jos ainut yhdessä oloa ja elämää hiertävä seikka on elämätön elämä, ajatus siitä, että koskaan ei ole ikinä enää kenenkään toisen kanssa, tms. niin hyvä: ei vaadita sitä toisiltamme. Sovitaan, että jos joku nyt niin ihana tulee vastaan, tilaisuuden saa käyttää ja sitten katsotaan, mihin asia johtaa tai ei. Sovitaan, että suhde on siis avoin, mutta tietysti siten, että toista ei saa asialla loukata ja diskriitti pitää olla.
Ja voila: kummaltakin katosi halut mihinkään toisiin. Ainakaan itse en kertaakaan ole oikeuttani käyttänyt ja epäilen, että ei ole miehenikään. Suhteesta katosi myös semmoinen tietty levottomuus, pohdinta, kelailu. Luulen, että tässä toimii minkä tahansa kielletyn hedelmän filosofia: kun ei enää ole kieltoja, ei se kiehdokaan. Kun tietää, että kyllä mä voin.
En tiedä, miten muilla toimisi, mutta olisiko asian keskustelustakin apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
"Vaarallisia suhteita" :D Nuoruus ja seikkailut jääneet elämättä mieheltä. Huonompi juttu, jos alkaa iän karttuessa katkeroitua.
Hän saisi antaa sulle oikeasti arvoa ymmärtäväisyydestä ja pitkäpinnaisuudesta. Suot mahdollisuuden ja tilaisuuden, ymmärrät. Mutta onko se liian paljon? Jos petyt taas? Toisaalta rakkaus on asia, minkä vuoksi taistella, kun taas pahimmillaan se voi olla täysin sokea. Sä tarvitset kuule rutkasti onnea nyt! Sitäpä teille toivotan! :)
Kiitos. :) Ja sehän tässä pelottaakin. Olen ottanut huikean riskin tämän miehen suhteen, enkä voi ennen kuolinpetiä olla varma, oliko se sen arvoista. Hirvittää lähinnä, että tuota mainitsemaasi arvostusta ei olemassa ole, aina harvoin asian pinnalle kohotessa kuittaus on vain, että "Mitä tuota enää muistelet? Siitä on jo vuosia aikaa!" Jakeluun ei mene, että mulle tämä oli ihan helvetin iso ja raskas asia, jota kannan mukanani yhä. En rehellisesti sanoen tiedä, toiminko oikein taistellessani parisuhteen puolesta, vai olisiko pitänyt lähteä kävelemään. En myöskään tiedä, kuuluuko kenenkään tällaisessa "epävarmuudessa" elämäänsä elää. Tuo ylläoleva, joka sanoi, että luottamuksen voi menettää vain kertaalleen, on täysin oikeassa. Eri asia on se, minkä kanssa pystyy elämään. Aina silloin tällöin pelkään tehneeni virheen. Voi kun mies toisi edes joskus ihan spontaanisti vaikka kukkia tai lähtisi yhdessä kävelylle ja näyttäisi, että häntäkin kiinnostaa, jopa noinkin tyhmällä ja kliseisellä tavalla... mutta ei.
Tämä herätti itsessäni paljonkin ajatuksia, koska sama on käyty läpi omallakin kohdalla. Sanon heti, että puhunkin siis vain omasta puolestani, kantiltani, tarkoitukseni ei ole missään kohtaa väittää, että teillä (ja muilla samankaltaisista asioista puhuvilla) olisi ollut "sama juttu", eikä tarkoitus tietenkään ole loukata!
Olemme käyneet myös läpi kriisin "tässäkö elämä, loppuelämä yhden ihmisen kanssa". Toisaalta meillä oli siihen oikeasti vähän aihettakin:-) sillä olimme todella nuoria aloittaessamme yhdessä olon ja toistemme ensimmäiset. Juttumme meni vähän vahingossa pidemmälle, naimisiin asti, kuin varmaankaan alun perin kummankaan oli tarkoitus, ei kukaan kai joka ei ole uskossa tms. edes toivo tai kuvittele naivansa ensimmäisen vakavan suhteensa.
Vaikka olimme molemmat itsenäisiä, omia kavereita ja menoja jne. niin siitä huolimatta, ongelmiahan tästä seurasi. Juuri näitä tavallisia, itsestäänselvänä pitämistä, toisen arvon ymmärtämättömyyttä, yrityksen puutetta...lisäksi kun kumpikaan meistä (ja mies luonnollisesti vähemmän) ei ole mikään romanssityyppi, niin seuraukset voi arvella.
Ja kun alkoi vesi taas kirkastua, havahduttiin siihen, miten hyvä tyyppi toinen oikeastaan onkaan ja miten kivaa, suorastaan ihanaa meillä on yhdessä. Ja päädyimme takaisin yhteen, virallista eroa emme ikinä ottaneetkaan.
Nyt pitkän selostuksen jälkeen pointtini:-) me tulimme siihen tulokseen, että jos ainut yhdessä oloa ja elämää hiertävä seikka on elämätön elämä, ajatus siitä, että koskaan ei ole ikinä enää kenenkään toisen kanssa, tms. niin hyvä: ei vaadita sitä toisiltamme. Sovitaan, että jos joku nyt niin ihana tulee vastaan, tilaisuuden saa käyttää ja sitten katsotaan, mihin asia johtaa tai ei. Sovitaan, että suhde on siis avoin, mutta tietysti siten, että toista ei saa asialla loukata ja diskriitti pitää olla.
Ja voila: kummaltakin katosi halut mihinkään toisiin. Ainakaan itse en kertaakaan ole oikeuttani käyttänyt ja epäilen, että ei ole miehenikään. Suhteesta katosi myös semmoinen tietty levottomuus, pohdinta, kelailu. Luulen, että tässä toimii minkä tahansa kielletyn hedelmän filosofia: kun ei enää ole kieltoja, ei se kiehdokaan. Kun tietää, että kyllä mä voin.
En tiedä, miten muilla toimisi, mutta olisiko asian keskustelustakin apua?
No huh huh, ollaanko me sama ihminen? :D Olen siis tuon ylläolevan kommentin kirjoittanut, enkä myöskään missään vaiheessa tahdo ketään loukata. Meillä meni hyvin samalla kaavalla, kun tuo "en enää rakasta sinua yhtä paljon kuin ennen, ja entäs ne kaikki mahdolliset muut?" -kriisi nosti päätään. Kun saatiin molemmat rauhoituttua, sovin, että esim. kolmen kimppa ei ajatuksena minua haittaa, kunhan se kolmas nainen tai mies on yhteisesti sovittu ja niin edelleen. Juteltiin läpi aivan kaikki mahdolliset skenaariot, vaikka välillä nauratti ja välillä itketti. Rehellisesti sanoen en olisi vieläkään valmis tuohon, koska mua ei muiden kanssa touhuilut noissa merkeissä innosta, mutta ehkä joskus... paitsi että tämän yhteisen sopimuksen jälkeen miehen juoksuhalut stoppasivat kuin seinään, eikä niistä ole sen enempää kuulunut. Jotenkin osa musta epäilee, että mieheni kokemattomuus suhteen alussa yhdistettynä nuoruusvuosien ahkeraan pornonkulutukseen oli osasyy näihin haikailuihin--kun todellisuus taas iski päin naamaa, tuli ero fantasioiden ja tosielämän välillä kerralla selkeäksi.
(Ja sivuhuomiona tähän, musta porno on 10/10 ok enkä siitä mustasukkaile, mutta on yksinkertaisesti eri asia seurustella sellaisen miehen kanssa, jolla on ollut 10+ oikeaa ihmiskumppania vs. omani kanssa, joka on introvertin sanakirjamääritelmä, suhteen alussa sosiaalisesti jonkun siipijalkaisen tasolla, ja jonka koneella on 6TB+ pornoa.) Pointtina kai--ihmiset oppii itsestään ja toisistaan asioita elämän myötä, ja välillä niiden asioiden ymmärtäminen ja sisäistäminen vaatii tosi kamalia, satuttavia, epämukavia keskusteluja. Ne on kuitenkin pakollisia yksilön itsensä ja tilanteen ymmärtämisen kannalta, jos minkäänlaista "kestävää onnellisuutta" tavoittelee. Mitään takeita ei mistään koskaan kuitenkaan ole. Se eka kysymys lienee aina se, onko valmis satsaamaan tuollaisen määrän panostusta kumppaniaan kohtaan, kuten AP:llä ja hänen miehellään. Toinen onkin sitten tuo arpapeli, että lähdetäänkö vielä yrittämään. Kolmas taas tuo ikuinen epäily, että teinkö sittenkin oikean valinnan. Mutta onpahan valinta ainakin tehty kaiken mahdollisen informaation varassa ja järki päässä...
Vierailija kirjoitti:
Hei AP, toivottavasti sulla ja lapsella on kaikki ok. :) Kuinka tilanne on edennyt? (En tahdo tunkeilla, eikä tietenkään ole pakko vastata.) Onko miehestä kuulunut mitään?
Kaikki on niin hyvin, kun tässä tilanteessa voi olla.
Elämme tässä saman katon alla "arkea". Emme ole riidelleet, mutta emme ole juuri olleet samaan aikaan kotonakaan. Odotan ensi viikon loppua, jolloin pääsen muutamaksi viikoksi pois tästä. Jos miehen puolelta ei silloin tule jotain ihmeellistä heräämistä, niin eiköhän tämä ollut sitten tässä ja alan etsiä asuntoa ja miettiä käytännön asioita. Onneksi ei ole omistusasuntoa tai lainaa (oma asunto piti ostaa, mutta siinäkin mies veti jarrut kiinni viime kesänä).
En tiedä.. Luulen, että joko miehellä on toinen tai sitten hän potee jotain ikäkriisiä, että tässäkö tämä nyt oli ja oma muija tuntuu tylsältä ja ikävältä, kai jossain on parempaa tai sitten sekä että. Oli miten oli, niin en halua sellaisen ihmisen kanssa olla, joka ei arvosta eikä rakasta, vaikka muuten olisin valmis tekemään töitä suhteen eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei AP, toivottavasti sulla ja lapsella on kaikki ok. :) Kuinka tilanne on edennyt? (En tahdo tunkeilla, eikä tietenkään ole pakko vastata.) Onko miehestä kuulunut mitään?
Kaikki on niin hyvin, kun tässä tilanteessa voi olla.
Elämme tässä saman katon alla "arkea". Emme ole riidelleet, mutta emme ole juuri olleet samaan aikaan kotonakaan. Odotan ensi viikon loppua, jolloin pääsen muutamaksi viikoksi pois tästä. Jos miehen puolelta ei silloin tule jotain ihmeellistä heräämistä, niin eiköhän tämä ollut sitten tässä ja alan etsiä asuntoa ja miettiä käytännön asioita. Onneksi ei ole omistusasuntoa tai lainaa (oma asunto piti ostaa, mutta siinäkin mies veti jarrut kiinni viime kesänä).
En tiedä.. Luulen, että joko miehellä on toinen tai sitten hän potee jotain ikäkriisiä, että tässäkö tämä nyt oli ja oma muija tuntuu tylsältä ja ikävältä, kai jossain on parempaa tai sitten sekä että. Oli miten oli, niin en halua sellaisen ihmisen kanssa olla, joka ei arvosta eikä rakasta, vaikka muuten olisin valmis tekemään töitä suhteen eteen.
Ihailen vilpittömästi itsetuntoasi ja itsevarmuuttasi. :) Olin itse hemmetin paljon heikompi ja huonommassa jamassa, kun tuo tilanne tuli vastaan. Jos tosin olisin sun kengissä, tekisin miehelle vielä kerran HYVIN SELVÄKSI, että sovitaan molemmille passaava aika, ja nyt puhutaan ja puhutaan rehellisesti, muussa tapauksessa tapahtuu näin ja näin. Olen tosin ihan liian kiltti luonteeltani, joten en välttämättä ole paras mahdollinen neuvonantaja... Koettaisin kuitenkin vielä kerran puhua ja tekisin helvetin selväksi, että se on nyt tai ei enää ikinä. Jos ei, niin ei, ja elämä jatkuu eri suuntiin. Ja vaikka puhuisittekin, saattaa silti lusikat mennä jakoon. Mulle oli kuitenkin tuo keskustelun tarve hirveän tärkeä. Vaikeaa tsempata millään järkevällä tavalla, mutta toivon koko sydämestäni, että olet puolen vuoden päästä paljon onnellisempi kuin nyt. :) Kuulostat sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa olisi hyvä olla.
Olen kyllä tässä loman aikana kyllä koittanut saada miestä puhumaan moneen otteeseen, ja jotain pientä olen irti saanut, vaikka suureksi osaksi se on ollut minun puhumistani ja kysymysten esittämistä, kun mies ei ole osannut sanoa mihinkään mitään. Joten eiköhän puhumiset ole siinä mielessä puhuttu, että itse en jaksa enää tentata. Katsotaan sitten, mitä tuleva tauko tuo mieleen.
On kyllä tuntunut niin pahalta ja epäonnistuneelta välillä, ja aika ikäviäkin tunteita on miestä kohtaan, mutta täytyy olla jollain tasolla järkevä. Meidän täytyy tulla toimeen lapsen takia, vaikka tulisikin ero ja jos kerran toinen ei enää rakasta niin eihän sillekään mitään voi (se on sitten toinen juttu, onko kyse lopulta siitä ja olisihan sen voinut jotenkin fiksumminkin yrittää hoitaa).
Mutta kiitos positiivisista sanoista :) kyllä sitä vielä tukea tulee tarvitsemaan.
Kuulostaa vähän siltä, että on tullut juuri jokin ikäkriisi tai että pelätäänkin, ehkä lapsen myötä, että ollaan jumissa yhden naisen kanssa loppuelämä, eikä sitten nähdä yhtäkkiä suhteessa muuta kuin tylsää rutiinia. Tämän johdosta voi sitten tulla ihastuksia tai toisia naisia.
Minusta tuntuu, etteivät miehet usein tajua eron merkitystä, ennen kuin lusikat on oikeasti jaettu ja viettää niitä yksinäisiä iltoja tai roikutaan baarissa etsien naisia, jotka eivät sitten olekaan niin paljon ihmeellisempiä kuin se oma vanha tuttu ja turvallinen. Sitten tuleekin itku ja paniikki, että miksi kävi näin.
Särähti korvaan tuo että viikolla on töissä paljon, poissa kotoa. Oletanko oikein että on siis öitä pois? Ei kai vaan ole nyt toinen nainen sekoittanut pään, jota ei pysty sulle vaan myöntämään?