Miten päästä yli, mies ilmoittaa ettei rakasta enää?

Rakkaus on tahdon asia. Niin kauan kuin tahtoa on, rakkautta on. Joskus voi lakata tahtomasta hyvistä syistä, esim. alkoholismi, toisen kusipäinen käytös tms., mutta jos ei tälläistä hyvää syytä ole, ainoa oikea syy silloin on, että ei ny vaan enää huvita. Kyllästyy eikä jaksa itse nähdä vaivaa.

Miehille rakkauden pitää olla tunteiden tulitusta jatkuvasti. Sen sijaan voisi opetella päättämään, että rakastaa eikä keskittyä noihin tunteiden puuttumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ja AP:lle... ainoa neuvo, minkä voin antaa, on se että teet vain ja ainoastaan sen, mitä itse haluat. Minä halusin pysyä yhdessä mieheni kanssa ja tein hemmetisti töitä parisuhteen eteen. Vaikka mies munasi eeppisellä asteikolla, näin silti niin paljon hyvää sekä hänessä että suhteessamme, että päätin ainakin yrittää. Olisinko onnellisempi, jos olisin toisin toiminut? Mahdollista, hyvinkin. Mutta tämä oli nimenomaan minun päätökseni yrittää korjata asioita (plus tietty miehen vastaava päätös)--ihan yhtä validi päätös olisi ollut lähteä. On jokaisen oma päätös, mitä kestää ja mitä ei. Tsemppiä kovasti, en osaa edes kuvitella tuollaista tilannetta pienen lapsen kanssa. Kysymys tässä lienee se, haluatko A) olla miehen X kanssa, piste, vai B) haluatko olla miehen X kanssa, vaikka hän on tehnyt mitä on tehnyt. Hengähdystauko lienee tosi hyvä idea. :)

Kun tietäisi mitä itse lopulta haluaa...

Meillä oli useita hyviä vuosia, ja jos vaikka vielä kaksi vuotta sitten olisi kysytty, olisin ollut niin varma kuin asiasta voi olla, että olemme yhdessä aina. En olisi ikimaailmassa halunnut tehdä lasta, jos liitto olisi ollut huono. Miehen käytöksen muuttuminen sekä viimeiset keskustelut vaan ovat tuoneet niin paljon negatiivista painolastia, etten enää tiedä olisiko tämä liitto edes taistelemisen arvoinen. Niin pitkään elin epätietoisuudessa ja arvailin missä on vika, ja sitten mies heittää jopa kylmästi, että ei tunne enää entisenlaisesti eikä tässä taida olla mitään järkeä. Jos suhteemme, edes lapsen takia, ei ole edes taistelemisen arvoinen, niin ehkä on parempi antaa miehen mennä etsimään sellaista rakkautta, jossa lempi leiskuu vuodesta toiseen itsestään. Toisaalta jos mies tulisi toisiin aatoksiin ja rehellisesti haluaisi yrittää kaikkensa suhteen eteen, niin ehkä saattaisin myös yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Miehille rakkauden pitää olla tunteiden tulitusta jatkuvasti. Sen sijaan voisi opetella päättämään, että rakastaa eikä keskittyä noihin tunteiden puuttumiseen.

Vähän sellainen olo itsellekin tuli. Mies sanoo, että tunteet ovat kadonneet. Kysyin, että mitä hän teki muuttaakseen tilannetta, kun huomasi asian? Hän sanoi, että odotti, että tilanne menisi itsestään ohi ja samalla loittoni minusta. Silläkö se rakkaus tulee takaisin, että alkaa vältellä toista?

Ehkä ajattelen jotenkin kierosti, että kun huomasin, että jotain oli vialla, niin halusin enemmän sitä kahdenkeskistä aikaa ja tehdä jotain kivaa yhdessä. Odotin vielä tätä kesälomaakin sillä ajatuksella, että jos tämä tilanne helpottaisi, kun ei ole työstressiä ja voidaan tehdä jotain kivaa yhdessä. No ei helpottanut.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja AP:lle... ainoa neuvo, minkä voin antaa, on se että teet vain ja ainoastaan sen, mitä itse haluat. Minä halusin pysyä yhdessä mieheni kanssa ja tein hemmetisti töitä parisuhteen eteen. Vaikka mies munasi eeppisellä asteikolla, näin silti niin paljon hyvää sekä hänessä että suhteessamme, että päätin ainakin yrittää. Olisinko onnellisempi, jos olisin toisin toiminut? Mahdollista, hyvinkin. Mutta tämä oli nimenomaan minun päätökseni yrittää korjata asioita (plus tietty miehen vastaava päätös)--ihan yhtä validi päätös olisi ollut lähteä. On jokaisen oma päätös, mitä kestää ja mitä ei. Tsemppiä kovasti, en osaa edes kuvitella tuollaista tilannetta pienen lapsen kanssa. Kysymys tässä lienee se, haluatko A) olla miehen X kanssa, piste, vai B) haluatko olla miehen X kanssa, vaikka hän on tehnyt mitä on tehnyt. Hengähdystauko lienee tosi hyvä idea. :)

Kun tietäisi mitä itse lopulta haluaa...

Meillä oli useita hyviä vuosia, ja jos vaikka vielä kaksi vuotta sitten olisi kysytty, olisin ollut niin varma kuin asiasta voi olla, että olemme yhdessä aina. En olisi ikimaailmassa halunnut tehdä lasta, jos liitto olisi ollut huono. Miehen käytöksen muuttuminen sekä viimeiset keskustelut vaan ovat tuoneet niin paljon negatiivista painolastia, etten enää tiedä olisiko tämä liitto edes taistelemisen arvoinen. Niin pitkään elin epätietoisuudessa ja arvailin missä on vika, ja sitten mies heittää jopa kylmästi, että ei tunne enää entisenlaisesti eikä tässä taida olla mitään järkeä. Jos suhteemme, edes lapsen takia, ei ole edes taistelemisen arvoinen, niin ehkä on parempi antaa miehen mennä etsimään sellaista rakkautta, jossa lempi leiskuu vuodesta toiseen itsestään. Toisaalta jos mies tulisi toisiin aatoksiin ja rehellisesti haluaisi yrittää kaikkensa suhteen eteen, niin ehkä saattaisin myös yrittää.

Sanopa muuta. Tässä lienee ytimenä se, miten parisuhteen itselleen määrittelee. Jaksaako kaiken kuran läpi vaikka kuinka vaikeaa olisi, vai lähteekö etsimään jotakin utooppista täydellisyyttä muualta? Missä menee sietokyvyn raja? Mistä pääsee yli, minkä voi lakaista maton alle--ja mitä ei. Mä en tiedä, onko tuollaista paratiisisuhdetta olemassakaan, omalle kohdalle ei ainakaan ole osunut. Itse pidän itseäni onnellisena ja onnekkaana, mutta kysyttäessä myöntäisin kyllä, että on ollut aikoja, jolloin olen ollut onnellisimmillani silloin, kun mies on muihin aikoihin töissä ja olen saanut olla yksikseni--on jopa ärysttänyt, kun hän on tullut kotiin. Ihan ilman mitään selkeää syytä. Ja ne on aina menneet ohi (enkä missään nimessä ole miehelle aiheetta kiukutellut tms., enkä osaisi sanoa, miksi toisen olemassaolo otti päähän). Ihan täyspäisilläkin ihmisillä tunteet heilahtelee. Jatkoin vain arkea, ja arki jatkui.

Ja sulla on täysin validi pointti tuon lapsen suhteen--haloo, mies?! Koettaisin silti vielä jutella, jutella, ja jutella. Ehkä jopa jonkun parisuhdeterapeutin kanssa? Selviäisi ainakin miehelle itselleen, miksi ja mikä nyt mättää, ja sulle se, miten haluat jatkaa. Jos ette halua muita soppaan mukaan, niin analyyttinen keskustelu lienee varteenotettava vaihtoehto. Kaivatte vain kaikki syyt ja tunteet pinnalle, ja piirrätte vaikka paperille kaavion siitä, miten elämä voi jatkua. Ja aina se miksi, miksi, miksi.

Jos tosiaan olisimme vain kaksin, niin sitten ehkä vielä ymmärrän sen, että lähdetään etsimään jotain tosirakkautta, jos nykyinen suhde väljähtyy. Ei se nyt maailmanloppu ole, jos kaksi aikuista ihmistä laittaa tavaransa jakoon ja jatkaa elämäänsä erillään. Nyt kun kuitenkin on se pieni lapsi, joka joka tapauksessa tulee kärsimään erosta enemmän tai vähemmän, vaikka se hoidettaisiin kuinka hyvin (jos ei muuten niin ainakin ramppaamisena eri kotien välissä), niin toivoisi ihan lapsen takia, että kaikki kivet käännetään, ennen kuin tehdään se päätös erota tunteen puuttumisen takia.

Mies tosiaan ilmoitti ettei suostu tulemaan mihinkään pariterapiaan, joten ehkä se motivaatio oli mitattu jo siinä...

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja AP:lle... ainoa neuvo, minkä voin antaa, on se että teet vain ja ainoastaan sen, mitä itse haluat. Minä halusin pysyä yhdessä mieheni kanssa ja tein hemmetisti töitä parisuhteen eteen. Vaikka mies munasi eeppisellä asteikolla, näin silti niin paljon hyvää sekä hänessä että suhteessamme, että päätin ainakin yrittää. Olisinko onnellisempi, jos olisin toisin toiminut? Mahdollista, hyvinkin. Mutta tämä oli nimenomaan minun päätökseni yrittää korjata asioita (plus tietty miehen vastaava päätös)--ihan yhtä validi päätös olisi ollut lähteä. On jokaisen oma päätös, mitä kestää ja mitä ei. Tsemppiä kovasti, en osaa edes kuvitella tuollaista tilannetta pienen lapsen kanssa. Kysymys tässä lienee se, haluatko A) olla miehen X kanssa, piste, vai B) haluatko olla miehen X kanssa, vaikka hän on tehnyt mitä on tehnyt. Hengähdystauko lienee tosi hyvä idea. :)

Kun tietäisi mitä itse lopulta haluaa...

Meillä oli useita hyviä vuosia, ja jos vaikka vielä kaksi vuotta sitten olisi kysytty, olisin ollut niin varma kuin asiasta voi olla, että olemme yhdessä aina. En olisi ikimaailmassa halunnut tehdä lasta, jos liitto olisi ollut huono. Miehen käytöksen muuttuminen sekä viimeiset keskustelut vaan ovat tuoneet niin paljon negatiivista painolastia, etten enää tiedä olisiko tämä liitto edes taistelemisen arvoinen. Niin pitkään elin epätietoisuudessa ja arvailin missä on vika, ja sitten mies heittää jopa kylmästi, että ei tunne enää entisenlaisesti eikä tässä taida olla mitään järkeä. Jos suhteemme, edes lapsen takia, ei ole edes taistelemisen arvoinen, niin ehkä on parempi antaa miehen mennä etsimään sellaista rakkautta, jossa lempi leiskuu vuodesta toiseen itsestään. Toisaalta jos mies tulisi toisiin aatoksiin ja rehellisesti haluaisi yrittää kaikkensa suhteen eteen, niin ehkä saattaisin myös yrittää.

Sanopa muuta. Tässä lienee ytimenä se, miten parisuhteen itselleen määrittelee. Jaksaako kaiken kuran läpi vaikka kuinka vaikeaa olisi, vai lähteekö etsimään jotakin utooppista täydellisyyttä muualta? Missä menee sietokyvyn raja? Mistä pääsee yli, minkä voi lakaista maton alle--ja mitä ei. Mä en tiedä, onko tuollaista paratiisisuhdetta olemassakaan, omalle kohdalle ei ainakaan ole osunut. Itse pidän itseäni onnellisena ja onnekkaana, mutta kysyttäessä myöntäisin kyllä, että on ollut aikoja, jolloin olen ollut onnellisimmillani silloin, kun mies on muihin aikoihin töissä ja olen saanut olla yksikseni--on jopa ärysttänyt, kun hän on tullut kotiin. Ihan ilman mitään selkeää syytä. Ja ne on aina menneet ohi (enkä missään nimessä ole miehelle aiheetta kiukutellut tms., enkä osaisi sanoa, miksi toisen olemassaolo otti päähän). Ihan täyspäisilläkin ihmisillä tunteet heilahtelee. Jatkoin vain arkea, ja arki jatkui.

Ja sulla on täysin validi pointti tuon lapsen suhteen--haloo, mies?! Koettaisin silti vielä jutella, jutella, ja jutella. Ehkä jopa jonkun parisuhdeterapeutin kanssa? Selviäisi ainakin miehelle itselleen, miksi ja mikä nyt mättää, ja sulle se, miten haluat jatkaa. Jos ette halua muita soppaan mukaan, niin analyyttinen keskustelu lienee varteenotettava vaihtoehto. Kaivatte vain kaikki syyt ja tunteet pinnalle, ja piirrätte vaikka paperille kaavion siitä, miten elämä voi jatkua. Ja aina se miksi, miksi, miksi.

Joo, mutta kun se mies on niin vässykkä ettei se ilmeisesti suostu keskustelemaan. Eihän toista voi pakottaakaan. Jos haluaa vain murjottaa yksinään niin tehkööt sitten niin, ja omassa kämpässään ihan keskenään. Oikea ratkaisu on erilleen muutto.

Aloittaja kirjoitti:

Jos tosiaan olisimme vain kaksin, niin sitten ehkä vielä ymmärrän sen, että lähdetään etsimään jotain tosirakkautta, jos nykyinen suhde väljähtyy. Ei se nyt maailmanloppu ole, jos kaksi aikuista ihmistä laittaa tavaransa jakoon ja jatkaa elämäänsä erillään. Nyt kun kuitenkin on se pieni lapsi, joka joka tapauksessa tulee kärsimään erosta enemmän tai vähemmän, vaikka se hoidettaisiin kuinka hyvin (jos ei muuten niin ainakin ramppaamisena eri kotien välissä), niin toivoisi ihan lapsen takia, että kaikki kivet käännetään, ennen kuin tehdään se päätös erota tunteen puuttumisen takia.

Mies tosiaan ilmoitti ettei suostu tulemaan mihinkään pariterapiaan, joten ehkä se motivaatio oli mitattu jo siinä...

"Väität rakastavas lastasi, mutta edes lapsen takia et halua edes yrittää. Teot siis puhuvat puolestaan, ja puhe on pelkkää paskanjauhantaa. Ovi on tuolla."

aloittaja kirjoitti:

Kiitos viesteistä ja tsempeistä..

Minulla on hyvä työpaikka, johon palaan syksyllä, joten eiköhän käytännön asiat saada järjestykseen. Eniten ehkä ahdistaa, ettei tällä seudulla ole juuri tukiverkkoa.

Minäkin olen sitä mieltä, ettei pitkässä suhteessa tunteet ole aina loputonta rakkautta ja seesteisistä kausista pääsee yli, kun näkee vähän vaivaa ja odottaa parempia aikoja. Me kuitenkin lähtökohtaisesti tulemme hyvin toimeen, eikä ole ollut väkivaltaa tai muuta sellaista, joka laittaisi suhteen koetukselle. Aluksi yritinkin puhua, että yritetään vielä, ja eikai suhdetta lapsenkaan takia pitäisi heittää romukoppaan tällä tavalla.

Nyt kun olen paljon asiaa ajatellut, en tiedä enää haluaisinko itsekään yrittää. Jos olen miehen mielestä niin vastenmielinen, että mieluummin välttelee myös lapsen kanssa vietettyä aikaa, jottei tarvitse olla seurassani, niin haluanko todella olla tällaisen ihmisen kanssa? Mies siis itse tämän myönsi, kun kysyin tietysti ensin, että johtuuko tästä elämänmuutoksesta ja lapsiarki ahdistaa. Hän kielsi ja sanoi, että lapsi on parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Kysyin sitten, että miksi se ei sitten näy arjessa, ja hän on viettänyt lapsen kanssa aikaa melko vähän ja yleensä vain pyynnöstäni, ja tällöin myönsi ongelman olevan minä. On jotenkin järkyttävää kuulla, että rakastamasi ihminen ei välitä sinusta sen vertaa, että puhuisi tunteistaan hyvissä ajoin ja haluaisi tehdä sen verran aiemman rakkauden eteen, että yrittäisi vielä.

Sovin nyt ensihätään meneväni lapsen kanssa muutamaksi viikoksi pois kotoa ja jos ei mitään ihmeellistä tapahdu, niin sitten täytyy alkaa miettiä käytännön asioita.

Miksi helvetissä sinä ja lapsi kähdette johinkin pois vähäksi aikaa? Miehenhän pitää lähteä, kun ei sua siefä katsella. Hyyi mikä paskakasa se on.

Sillä on toinen nainen. Olen pahoillani. Miehet eivät koskaan lähde Ok suhteesta tyhjän päälle.

Auts. :( Sanooko mies, että ei nimenomaan halua enää olla kanssasi (syystä X, Y tai Z), vai ettei enää rakasta sinua? Meillä oli juuri tuo jälkimmäinen, mikä satutti ihan hirveästi. Mies ei takuulla olisi terapiaan suostunut, koska välttelee aina mahdollisuuden sattuessa kaikkea mahdollista konfrontaatiota, joten itse istutin hänet aloilleen, ja aloin puoliväkisin puristaa "totuutta" ulos (tosin aluksi lähinnä sanoin, "Mitä v*ttua, s*atanan idiootti?!"). Melkein naurattaa näin jälkeenpäin, mutta kävi meidän tapauksessa ilmi, että kyseessä oli juuri tuo "pitkän parisuhteen kriisi, OMG mitä jos en pääse enää koskaan vieraalle pukille???". Mies on kovin tehokas aina tekemään kaikki tehtävät asiat eilen ennemmin kuin huomenna, joten hänen järkeensä kävi, että nyt jätetään hieno parisuhde, koska muuten ei muita päästä kuksimaan. Parisuhteen ja kaikkien sen hyvien puolien menetys ei ollut mukana tuossa yhtälössä, ajattelu oli täysin suoraviivaista. Tulevaisuudenkuviot ei käynyt mielessä lainkaan. Myöntää itsekin olleensa väärässä tuolloin, mutta koko skenaario ei vain mahtunut päähän. Näin meillä, mutta ollaan toki ihan eri ihmisiä. :)

Joten... jos mies ei kirveelläkään suostu käsittelemään omia toiveitaan tai motivaatiotaan, tee sinä, mitä haluat (ja mitä katsot lapselle olevan parhaaksi)? Karmea tilanne kaiken kaikkiaan, olen tosi pahoillani. :( Ehkä isoin kysymys on se, että haluaisitko yhä miehen kotiisi ja osaksi perhettä, tästä kolhoilusta huolimatta?

Minä lähden, koska minun on vielä kotona ollessa helpompi mennä vanhemmilleni vähäksi aikaa. Mies joutuisi taas vuokraamaan jonkun asumuksen, kun emme ole täältäpäin kotoisin. Olen myös enemmän kuin tyytyväinen, jos pääsen pois kotoa jonnekin, jossa voin puhua ja saan seuraa, ettei tarvitse vatvoa tätä asiaa yksin kotona.

Jos olisimme molemmat jo töissä, niin sitten se olisi kyllä miehen homma etsiä tilapäisasunto..

Arvostus on kyllä tosiaan aika nollissa miestä kohtaan tällä hetkellä, kun hän on tällä tavalla valmis heittämään suhteen ja perheen romukoppaan. Tilanne on vieläpä se, ettei mies pysty tällä hetkellä edes pitämään lasta kuin viikonloppuisin, koska on työn takia niin paljon pois kotoa, mutta edes se ei tunnut haittaavan. Mutta ehkä minusta sitten tuli monen hyvän vuoden jälkeen yhtäkkiä sellainen iljettävä hirviö, ettei minua pysty katsomaan hetkeäkään edes lapsen takia. Olen koittanut kysellä, että mikä minussa sitten on vikana, niin ei mies oikein ole osannut siihen vastata. Ilmeisesti olisi kiva, jos olisin tykännyt harrastaa samoja harrastuksia kuin hän (meillä on aina ollut yhteisiä sekä omia harrastuksia, mutta nyt siitä tuli sitten ylitsepääsemätön ongelma). Oikein mitään muuta konkreettista en ole saanut irti.

Vierailija kirjoitti:

Miksihän miehillä rakkaus loppuu usein vauvavuonna? Niin monta samanlaista tarinaa täällä. Eivät kestä nähdä puolisoaan äitinä? Vai voiko olla niin pinnallinen asia kuin naisen vartalon muuttuminen? Yövalvomiset ja rutiinit? Mikä ihme...

Tai sitten se että nainen ottaa miehen itsestäänselvyytenä kun kerran vauvakin on tullut eikä mies pääse karkuun..

Ja kohtelee miestään kuin paskaa koska on äiti. Ja mies ei osaa tehdä mitään oikein.

Kuinka kauan kukaan jaksaa kaltoinkohtelua?

Ethän vain ole sairaanhoitaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.

Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.

Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...

Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.

Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.

"Vaarallisia suhteita" :D Nuoruus ja seikkailut jääneet elämättä mieheltä. Huonompi juttu, jos alkaa iän karttuessa katkeroitua.

Hän saisi antaa sulle oikeasti arvoa ymmärtäväisyydestä ja pitkäpinnaisuudesta. Suot mahdollisuuden ja tilaisuuden, ymmärrät. Mutta onko se liian paljon? Jos petyt taas? Toisaalta rakkaus on asia, minkä vuoksi taistella, kun taas pahimmillaan se voi olla täysin sokea. Sä tarvitset kuule rutkasti onnea nyt! Sitäpä teille toivotan! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksihän miehillä rakkaus loppuu usein vauvavuonna? Niin monta samanlaista tarinaa täällä. Eivät kestä nähdä puolisoaan äitinä? Vai voiko olla niin pinnallinen asia kuin naisen vartalon muuttuminen? Yövalvomiset ja rutiinit? Mikä ihme...

Tai sitten se että nainen ottaa miehen itsestäänselvyytenä kun kerran vauvakin on tullut eikä mies pääse karkuun..

Ja kohtelee miestään kuin paskaa koska on äiti. Ja mies ei osaa tehdä mitään oikein.

Kuinka kauan kukaan jaksaa kaltoinkohtelua?

Minunkin mieheni lähti toisen matkaan lapsen ollessa pieni. Kroppani ei ollut rupsahtanut, pidin huolta itsestäni ja ulkonäöstä. Hoidin kodin, lapsen, tein miehelle ruuat hänen tullessa kotiin. Seksiä oli monta kertaa viikossa. En koskaan nalkuttanut, arvostellut enkä kohdellut häntä paskasti saati kaltoinkohdelluksi. Öisin toki jouduimme välillä heräämään, ja olimme monesti väsyneitä. Siltikin hän katsoi oikeudekseen lähteä etsimään onneaan muualta.

Kyllähän siinä varmaan tuntee itsensä huonoksi naiseksi, jos mies onkin se, joka lähtee läksimään, kun tilastollisesti se on mies, joka kärvistelee suhteessa ja nainen on se lähtijä. Hieman toivoisinkin tasa-arvoa tähän keskusteluun, ettei lähtevää miestä syyllistettäisi, koska miesten on muutenkin vaikeampi tehdä eropäätöstä.

Tekisikö jonakin päivänä sen, että pakkaat miehen henkilökohtaiset tavarat ja kun hän tulee kotiin, sano ettei pakkaamisesta tarvitse maksaa. Jos ei häivy, nostele seuraavana päivänä tavarat oven ulkopuolelle ja vaihda lukot. Mene lastenvalvojan luo, että hän laittaa vireille elatusmaksut. Sitten otat yhteyttä asianajajaan tai oikeusaputoimistoon ja kysy neuvoa eron saattamiseksi vireille. Sinun ei tarvitse sietää päivääkään sitä miestä.

Tekisikö jonakin päivänä sen, että pakkaat miehen henkilökohtaiset tavarat ja kun hän tulee kotiin, sano ettei pakkaamisesta tarvitse maksaa. Jos ei häivy, nostele seuraavana päivänä tavarat oven ulkopuolelle ja vaihda lukot. Mene lastenvalvojan luo, että hän laittaa vireille elatusmaksut. Sitten otat yhteyttä asianajajaan tai oikeusaputoimistoon ja kysy neuvoa eron saattamiseksi vireille. Sinun ei tarvitse sietää päivääkään sitä miestä.

JÄTÄ SE SIKA !!