Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä yli, mies ilmoittaa ettei rakasta enää?
Maassa
31.07.2018 |
Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja naimisissa neljä vuotta. Viime vuonna syntyi yhteisestä toiveesta ensimmäinen lapsi.
Jo pitkään mies on ollut todella etäinen, ei ole halunnut seksiä eikä läheisyyttä. Ei ole halunnut viettää kanssani aikaa eikä edes perheenä kolmisin. Ei ole halunnut miettiä mitään tulevaisuutta.
Aluksi mies väitti kirkkain silmin, että kaikki on hyvin, mutta nyt vihdoin sain sen puhumaan, eikä kuulemma rakasta minua enää. Ei ole halunnut olla edes lapsen kanssa sen takia, ettei tarvitsisi olla minun seurassani. Ei halunnut sanoa aiemmin mitään, koska odotti, jos se menisi ohi ja nyt on minun kanssani vain lapsen takia.
Emme ole riidelleet juurikaan, eikä ole tapahtunut mitään, mikä selittäisi tämän. Yhteisiä vuosia kuitenkin niin paljon, että luulin tuntevamme jo toisemme hyvässä ja pahassa. Luulin myös, että meillä oli erittäin onnellinen suhde aina viime kesään asti, jolloin tämä alkoi.
Nyt mies on jo luovuttanut eikä halua esimerkiksi pariterapiaan.
Tuntuu niin pahalta. Ihminen, jota rakastat ja johon pitäisi luottaa 100% sanoo, ettei rakasta eikä siedä seuraani edes sen vertaa, että voisi olla lapsen kanssa.
Tuntuu että olen arvoton, enkä jaksa kerätä itsetunnon rippeitäno ja järjestää elämäni uudelleen.
Kommentit (77)
Kommenttini siis 17:lle, terveisin 23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllästynyt. Mua myös kyllästyttää pitkät liitot
Se tavallinen tarina on, että äiti on symbioosissa vauvan kanssa ja isä jätetään ulkopuolelle. Ei mene kauaa, kun isä ei enää edes yritä sisäpiiriin.
Jos näin on päässyt käymään, että hoidit vauvaa niin innolla, että unohdit hoitaa parisuhdetta, niin kaikki ei ole vielä menetetty, mutta töitä se vaatii.
Valitettavasti on hyvin mahdollista (tai ehkä jopa todennäköistä?), että mies on jo ehtinyt rakastua toiseen.
joo liekki väliltäme sammui sun pohjattomaan kuiluun, jolle ei mikään riitä. parisuhde ei ole mikään terapiasuhde, jos et vielä ole älynnyt. se maksaa enemmän - ja mä en vaan ole enää sua varten. vaan ihmistä varten, joka haluaa parisuhdetta, ei paria kolmea suhdetta sinne tänne rääpiäkseen psyykettään kasaan. sä hajotat kaiken kauniin.. always.
etkä tule parantumaan, ennenkö tai jos et edes myönnä missä menet. muut ei jaksa sua parantaa eikä voi.
hae apua.
Mulle tuli muijalta vastaava ilmoitus viime kesänä. Kauhee rumba erilleen muuton takia. Sitten kolmen kuukauden jälkeen kertoi, että rakastaa taas, ei ole ketään rakastanut, kuten minua.
Nyt ollaan yhdessä taas. Ihan hyvä nainen hän on, varmaan hormoonit naisilla sekoittaa joskus päätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toinen nainen - perinteinen stoori.
(tai toinen parempi mies.. ;) ) tai vain halu päästä riippakivestä eroon, joka vie kaiken energian. no balance.
Kiitos viesteistä ja tsempeistä..
Minulla on hyvä työpaikka, johon palaan syksyllä, joten eiköhän käytännön asiat saada järjestykseen. Eniten ehkä ahdistaa, ettei tällä seudulla ole juuri tukiverkkoa.
Minäkin olen sitä mieltä, ettei pitkässä suhteessa tunteet ole aina loputonta rakkautta ja seesteisistä kausista pääsee yli, kun näkee vähän vaivaa ja odottaa parempia aikoja. Me kuitenkin lähtökohtaisesti tulemme hyvin toimeen, eikä ole ollut väkivaltaa tai muuta sellaista, joka laittaisi suhteen koetukselle. Aluksi yritinkin puhua, että yritetään vielä, ja eikai suhdetta lapsenkaan takia pitäisi heittää romukoppaan tällä tavalla.
Nyt kun olen paljon asiaa ajatellut, en tiedä enää haluaisinko itsekään yrittää. Jos olen miehen mielestä niin vastenmielinen, että mieluummin välttelee myös lapsen kanssa vietettyä aikaa, jottei tarvitse olla seurassani, niin haluanko todella olla tällaisen ihmisen kanssa? Mies siis itse tämän myönsi, kun kysyin tietysti ensin, että johtuuko tästä elämänmuutoksesta ja lapsiarki ahdistaa. Hän kielsi ja sanoi, että lapsi on parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Kysyin sitten, että miksi se ei sitten näy arjessa, ja hän on viettänyt lapsen kanssa aikaa melko vähän ja yleensä vain pyynnöstäni, ja tällöin myönsi ongelman olevan minä. On jotenkin järkyttävää kuulla, että rakastamasi ihminen ei välitä sinusta sen vertaa, että puhuisi tunteistaan hyvissä ajoin ja haluaisi tehdä sen verran aiemman rakkauden eteen, että yrittäisi vielä.
Sovin nyt ensihätään meneväni lapsen kanssa muutamaksi viikoksi pois kotoa ja jos ei mitään ihmeellistä tapahdu, niin sitten täytyy alkaa miettiä käytännön asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauva-aika on raskasta. Ottakaa etäisyyttä ja sopikaa, että katsotte suhdettanne uudelleen puolen vuoden päästä. Että nyt keskitytte lapseen. Älkää asettako paineita suhteelle vaan antakaa sille ison muutoksen jälkeen aikaa löytää oma paikkansa.
Anna miehellwsi luettavaksi jotain sivusyoja joilla kerrotaan suhteen olevan täysmyllerryksrssä vauvan synnyttyä ja noiden ajatusten olevan ihan normaaleja.Tavallisestihan mies on tossa vaiheessa löytänyt toisen naisen, joka ymmärtää ja rakastaa hän niin pyytettömästi. Jotkut nyt vaan tekee mitä tahansa vältelläkseen vastuutaan. En jäisi tilannetta yhtään pitempään vatvomaan.
ymmärtäjänaiset on niin klassikko. se hivelee heidän itsistuntoaan tasan niin kauan, kunnes hokaavat että nainen taisikin jättää heille mustanpekan käteensä ja ihan tarkoituksella. että oli oikeastaan ihan suunnitellut hienovaraisesti kaiken, mutta antaen miehelleenkin käsityksen toimivansa ihan omin päin. näää on kyl herkullisia tilanteit ko se valkenee. ja sit seki nainen jättää, koska ei jätetyssä miehessä ole enää saaliin makua..
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en suostuisi roikkumaan löysässä hirressä, vaan laittaisin lusikat jakoon saman tien ja alkaisin tarkastella tilannetta todella rehellisin silmin. Millainen miehesi oli aiemmin ja onko hänessä jotain puolia jotka periaatteessa korostuvat tuossa?
Ja AP:lle... ainoa neuvo, minkä voin antaa, on se että teet vain ja ainoastaan sen, mitä itse haluat. Minä halusin pysyä yhdessä mieheni kanssa ja tein hemmetisti töitä parisuhteen eteen. Vaikka mies munasi eeppisellä asteikolla, näin silti niin paljon hyvää sekä hänessä että suhteessamme, että päätin ainakin yrittää. Olisinko onnellisempi, jos olisin toisin toiminut? Mahdollista, hyvinkin. Mutta tämä oli nimenomaan minun päätökseni yrittää korjata asioita (plus tietty miehen vastaava päätös)--ihan yhtä validi päätös olisi ollut lähteä. On jokaisen oma päätös, mitä kestää ja mitä ei. Tsemppiä kovasti, en osaa edes kuvitella tuollaista tilannetta pienen lapsen kanssa. Kysymys tässä lienee se, haluatko A) olla miehen X kanssa, piste, vai B) haluatko olla miehen X kanssa, vaikka hän on tehnyt mitä on tehnyt. Hengähdystauko lienee tosi hyvä idea. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
Meillä oli vähän vastaavanlainen tilanne ja oltiin jonkin aikaa erossakin. Mies haikaili paitsi mahdollisten tulevien myös yhden exänsä perään. Palatiin yhteen. Paljon vaikutti se, että yhteinen aika oli ollut paljolti hyvää ja haluttiin pitää perhe ehjänä.
Yhteenpaluun jälkeen asiat on sitten menneet vähän toisin... mies sanoi, että ero sai hänet näkemään tämän suhteen arvon eikä enää haikaile menneitä tai tulevia. Mulle kävi vähän toisin päin... erossa olo jotenkin buustasi itsetuntoani ja aloin ajatella niitä muitakin vaihtoehtoja... miehen haikailut muiden perään satutti ja synnytti sitten sellaisen tunteen, että "Helvetti, joku muu olisi osannut ehkä paremmin arvostaa tällaista suhdetta ja sitä mitä minä suhteelle annan". Eli nyt se ajatus jostain toisesta on mulla ja tavallaan miehen entisten haikailujen vuoksi annan itselleni luvan haikailla.
Vierailija kirjoitti:
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan.
Hei, mä voin kertoa. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Sitä ei saa takaisin.
Itse olen yrittäny saada luottamusta takaisin jo 13 vuotta. Ei onnistu. Ja nyt tajuan, ettei tule koskaan onnistumaankaan. Kunpa olisinkin vain juossut silloin aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
Meillä oli vähän vastaavanlainen tilanne ja oltiin jonkin aikaa erossakin. Mies haikaili paitsi mahdollisten tulevien myös yhden exänsä perään. Palatiin yhteen. Paljon vaikutti se, että yhteinen aika oli ollut paljolti hyvää ja haluttiin pitää perhe ehjänä.
Yhteenpaluun jälkeen asiat on sitten menneet vähän toisin... mies sanoi, että ero sai hänet näkemään tämän suhteen arvon eikä enää haikaile menneitä tai tulevia. Mulle kävi vähän toisin päin... erossa olo jotenkin buustasi itsetuntoani ja aloin ajatella niitä muitakin vaihtoehtoja... miehen haikailut muiden perään satutti ja synnytti sitten sellaisen tunteen, että "Helvetti, joku muu olisi osannut ehkä paremmin arvostaa tällaista suhdetta ja sitä mitä minä suhteelle annan". Eli nyt se ajatus jostain toisesta on mulla ja tavallaan miehen entisten haikailujen vuoksi annan itselleni luvan haikailla.
Mulle kävi ihan samoin. Sallin itselleni tuntemattoman haikailun, koska mies oli se, joka salaa piti yhteyttä eksään pitkäänkin ja haikaili sen perään. Silmä silmästä jne.
Mies silloin jo hajotti kaiken. Joten deal with it.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...
Olet täysin oikeassa. Siksi tuo tuntuikin niin pahalta, kun ideana oli, että "kuka tahansa paitsi minä", eikä mikään tietty toinen nainen. Myönnän, etten yhä vieläkään ymmärrä tuota mentaliteettia, kun mies sanoo, että olet ihana, kaunis, fiksu, paras asia maailmassa jne., haluan olla ja pysyä yhdessä, ... ja sitten, "Mutta mitä jos mä en enää koskaan pääse panemaan muita? Mihin jää nuoruuden kokemukset?" (Miehellä oli ennen minua vain yksi pidempi suhde ja kaksi enemmän tai vähemmän yhdenillanjuttua.) Oli aika vaikeaa tasata omat tunteet ja keskustella ongelmasta objektiivisella ja rationaalisella tavalla, mutta tässä tapauksessa se toimi.
Ja olet myös oikeassa sen suhteen, että luottamus kyllä kärsi ja kovalla kädellä. Kun se 100% luotto menee, se ei tule helposti takaisin. Mulla ei ole tullut vieläkään, enkä tiedä, tuleeko koskaan. Pystyn kuitenkin elämään tämän kanssa. Ja toivon minäkin, että mies on rehellinen ollut--tosin myös uskon siihen. Sen verran haavoja revittiin toisiimme, etten tuossa olisi nähnyt valehtelulle edes mahdollisuutta. Toki voin myös olla väärässä, mutta toivottavasti en ole. Tätä miestä aiempi eksä tykkäsi oikein nauttien kehuskella pettämisellään (koskien sekä minua että hänen eksiään), joten jotakin olen toivottavasti mahdollisista käytösmalleista/valeista oppinut... aika näyttää.
Meillä oli vähän vastaavanlainen tilanne ja oltiin jonkin aikaa erossakin. Mies haikaili paitsi mahdollisten tulevien myös yhden exänsä perään. Palatiin yhteen. Paljon vaikutti se, että yhteinen aika oli ollut paljolti hyvää ja haluttiin pitää perhe ehjänä.
Yhteenpaluun jälkeen asiat on sitten menneet vähän toisin... mies sanoi, että ero sai hänet näkemään tämän suhteen arvon eikä enää haikaile menneitä tai tulevia. Mulle kävi vähän toisin päin... erossa olo jotenkin buustasi itsetuntoani ja aloin ajatella niitä muitakin vaihtoehtoja... miehen haikailut muiden perään satutti ja synnytti sitten sellaisen tunteen, että "Helvetti, joku muu olisi osannut ehkä paremmin arvostaa tällaista suhdetta ja sitä mitä minä suhteelle annan". Eli nyt se ajatus jostain toisesta on mulla ja tavallaan miehen entisten haikailujen vuoksi annan itselleni luvan haikailla.
Ai hitsi, ihan sama tilanne! Aina silloin tällöin käy mielessä, että kuuluisiko mulle sittenkin kumppani, joka ei olisi moista temppua tehnyt. Mitä jos voittaisin lotossa, lähtisinkö sen kummempia sanomatta...? En edes itse osaa sanoa, menisinkö vai en (ja en siis ole taloudellisesti riippuvainen miehestä, siitä ei ole kyse). Mies taas on nykyisin jo vuositolkulla ollut 10/10 huomioonottavainen eikä muista naisista ole puhunut (ja ihan aktiivisesti ja rehellisesti aiheesta keskustellaan kyllä). Melkein tuntuu siltä, että tämä tekee minusta sen huonomman osapuolen. Anteeksianto on asia sinänsä, mutta menetinkö sittenkin jotakin mahdollista tulevaisuudesta? Olen onnellinen, mutta olisiko jotakin parempaa sittenkin ollut jossakin? Hienoa, mieheni käytös sai minut omaksumaan täysin saman ajatusmallin. Yäk, kiitti. :D
Epäilisin mielenterveysongelmia, masennusta ja toista naista. Minulle kävi samoin ja olen eronnut kahden lapsen yh-äiti. Samat kommentit että ei halunnut olla enää minun kanssa, ei rakasta. Oli jo tehnyt aloitteen toiselle naiselle ja syy ei kuulemma ollut juuri tuo nainen erityisesti vaan syy oli että halusi eroon minusta. Yritä kuitenkin pitää välit niin saat jatkossa omaa aikaa vaikka sen joka toinen viikonloppu. Ongelmat meillä alkoi lapsen syntymän jälkeen ja minulle jätettiin kotityöt ja lapsenhoito kokonaan tehtäväksi yksin. Koetin huomioida miestä mutta olin kovilla kun tein kokopäivätyötä ja hoidin lapset ja kodin yksin. Tukiverkkoa ei ollut silloin mutta nyt minulla on ystävistä jotka auttaa. Olin silloin kovemmilla kun lapset oli pienempiä mutta kun status on yh niin ihmiset auttaa ehkä helpommin. Jos olet nuori voit saada vielä lapsen jonkun toisen kanssa. Kohdallesi osui itsekäs mies, pahoittelen.
Tämän takia tunneihmisiin ei ikinä voi luottaa. Ihminen, jolle rakkaus merkitsee ennen kaikkea hallitsematonta tunnetta ei pysty koskaan todella sitoutumaan, koska se tunne voi aina mystisesti hiipua ja sitten on pakko erota. Mieluummin kumppani joka ymmärtää miksi pappi kysyy tahdotko rakastaa, ei tuntuuko sinusta siltä että rakastat.
Ap:ta tämä ei toki enää auta. Hurjasti tsemppiä sinne ja voimia tulevaan eroon.
Vierailija kirjoitti:
Se tavallinen tarina on, että äiti on symbioosissa vauvan kanssa ja isä jätetään ulkopuolelle. Ei mene kauaa, kun isä ei enää edes yritä sisäpiiriin.
Jos näin on päässyt käymään, että hoidit vauvaa niin innolla, että unohdit hoitaa parisuhdetta, niin kaikki ei ole vielä menetetty, mutta töitä se vaatii.
Valitettavasti on hyvin mahdollista (tai ehkä jopa todennäköistä?), että mies on jo ehtinyt rakastua toiseen.
Tätä en usko, koska etääntyminen alkoi jo vähän ennen vauvan syntymää, enkä todellakaan jättänyt miestä paitsioon. Kysyin ensimmäisiä kertoja jo aika pian vauvan syntymän jälkeen mieheltä, että onko joku hullusti, kun ei halua enää lähelle, koska MINÄ kaipasin sitä. Silloin mies valehteli, ettei ole mikään vialla.
"Abstrakti käsite jostakusta muusta, eikä pääse panemaan toisia"? Hui, tuohan on jo melkein "kännipanohairahdukseen" verrattavissa. Haave on, toteutus, eli pikkujoulubileet vielä uupuu.
Mä ainakin eläisin koko ajan takova tunne takaraivossa, haluaakohan se taas jonkun toisen...vaikka tajuan, että kriisejä tulee ja niitä myös menee. Ei todellakaan ole itsetunto-ongelma vaivana, mutta eipä tuo mitenkään naista imartelekaan.
Tuo kyllä kuulostaa jo sen lajin kriisiltä, etten pystyisi luottamaan, vaikka kuinka keskustelisin. Entäs, kun edessä on neljänkympin kriisi tai sitä ennen joku muu tunteita järkyttävä kriisi? Nuoria ja kiinteitä naisia pörrää ympärillä, houkutuksia tulee...ja on sentään jo yli kolmenkympin. Jonkun parikymppisen epätoivon vain yhdestä naisesta loppuelämäksi ymmärtäisin. Mutta kaipa sinä omasi tunnet. Toivottavasti mies oli rehellinen noissa juttelutuokioissaan...