Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala, olen lukenut tätä ketjua ja pistää kyllä miettimään.

Mistä tuo ajatus edes kumpuaa, että sitä olisi jotain velkaa aikuisille lapsilleen? Joo, eivät pyytäneet syntyä, mutta toisaalta ovat elämän ja hyvät eväät siihen kuitenkin saaneet meiltä vanhemmilta.

Huomaa, että samaan hengenvetoon todetaan suurten ikäluokkien olevan itsekkäitä ja ajatelleen vain omaa napaansa. Hmmm. :D

Miten ne suuret ikäluokat taas tähän liittyvät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.

Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.

Itse asiassa siinä oli kyse siitä, että joku ihmetteli miten voi olla sellaisia vanhempia, jotka ovat lähinnä kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, ei niinkään enää heidän pienistä lapsistaan. Vauvakupla on yksi ilmiö, jonka useimmat tajuavat (tosin on niitä sellaisiakin ystäviä, jotka lopettavat vauva-aikana kokonaan yhtyedenpidon), mutta pikkulapsivaihe voi kuitenkin kestää perheessä vuosia, jos useita lapsia tulee peräkkäin ja jos suhde on pelkkää sitä pikkulapset-edellä-kuplaa vuositolkulla, ymmärrän kyllä, että siinä voi jo tulla tilanteita, missä isovanhemmat kaipaavat niitä aikuisia lapsiaan, eivät sitä lapsihössötystä.

Lapsilla on taipumus kasvaa. Jos lapsia on tosiaan niin paljon että pikkulapsikuplaa riittää vuosikausiksi, ne vanhemmat lapset eivät enää ole vauvoja tai pikkulapsia silloin, kun kuopus syntyy. Isovanhemmillako ei ole mitään halua luoda suhdetta näihin nuoriin, tuleviin aikuisiin? Kannattakohan sitten vanhainkodissakaan ihmetellä, miksi eivät käy katsomassa...

Aaaahahahahahaaaa. Se ei ole mikään tae, että vanhainkodissa kukaan kävisi, vaikka olisi kuinka aktiivinen isovanhempi.

Vanhainkotikortti pelattu! Ei todellakaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala, olen lukenut tätä ketjua ja pistää kyllä miettimään.

Mistä tuo ajatus edes kumpuaa, että sitä olisi jotain velkaa aikuisille lapsilleen? Joo, eivät pyytäneet syntyä, mutta toisaalta ovat elämän ja hyvät eväät siihen kuitenkin saaneet meiltä vanhemmilta.

Huomaa, että samaan hengenvetoon todetaan suurten ikäluokkien olevan itsekkäitä ja ajatelleen vain omaa napaansa. Hmmm. :D

Miten ne suuret ikäluokat taas tähän liittyvät?

Yhtä omanapaista on kuvitella vanhempien olevan velkaa aikuisille lapsilleen, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala, olen lukenut tätä ketjua ja pistää kyllä miettimään. Lapseni ovat 25, 23 ja 19 (nuorin asuu vielä kotona). Ihania nuoria aikuisia, joista kaikkia olen pyrkinyt auttamaan myös omillaan asuessaan (esim rahoittamalla opintoja, muutoissa, neuvomalla alkuun pankki/vakuutus/jne asioissa) ja hyvät välit ovat tärkeät minulle. Lapsia ei kellään vielä ole.

Mutta siltikin, tuntuu aivan absurdilta, että kun nuorinkin tuosta lähtee, heillä olisi oikeuksia vaatia minulta jotain. Jos haluan, voin muuttaa Bahamasaarille tuhlaamaan rahani tai erämökkiin Lapin perukoille erakoksi tai ihan mitä vaan muuta. Ihan niinkuin heilläkin on oikeus rakentaa täsmälleen sen näköinen elämä, mitä itse oikeaksi kokevat. Apua voidaan puolin ja toisin pyytää, ja sitä on oikeus antaa tai olla antamatta.

Mistä tuo ajatus edes kumpuaa, että sitä olisi jotain velkaa aikuisille lapsilleen? Joo, eivät pyytäneet syntyä, mutta toisaalta ovat elämän ja hyvät eväät siihen kuitenkin saaneet meiltä vanhemmilta.

Itse olen spotannut kejusta ne viestit, joissa sanoudutaan kokonaan irti lapsenlapsista, koska "olen jo hommani hoitanut ja ei ole velvollisuutta ja aina vaaditaan".  Ne, joissa ollaan sitä mieltä, että "kun lapsi täyttää 18 vuotta niin siihen loppuu velvollisuudet ja se on soronnoo, pärjää omillas". Tämä siksi, että oma äitini ei ole koskaan ollut millään tasolla kiinnostunut lapsenlapsistaan. Mitään taloudellista tai muutakaan apua en ole odottanut, vain sitä että lapsilla olisi mummu. Kaipaisin välittämistä. Mutta ei.

Toisenlaisiin viesteihin kiinnittävät puolestaan huomiota ne, jotka kokevat aikuisten lastensa vaativan ja vaativan: apua, rahaa, aikaa. 

Oletan, että näiden kahden leirin näkemykset eivät tässä ketjussa tule kohtaamaan, niin omissa poteroissaan kaikki tuntuvat olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala, olen lukenut tätä ketjua ja pistää kyllä miettimään.

Mistä tuo ajatus edes kumpuaa, että sitä olisi jotain velkaa aikuisille lapsilleen? Joo, eivät pyytäneet syntyä, mutta toisaalta ovat elämän ja hyvät eväät siihen kuitenkin saaneet meiltä vanhemmilta.

Huomaa, että samaan hengenvetoon todetaan suurten ikäluokkien olevan itsekkäitä ja ajatelleen vain omaa napaansa. Hmmm. :D

Miten ne suuret ikäluokat taas tähän liittyvät?

Yhtä omanapaista on kuvitella vanhempien olevan velkaa aikuisille lapsilleen, eikö?

Nojoo, noin ajatellen ymmärrän logiikkasi :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.

Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.

Itse asiassa siinä oli kyse siitä, että joku ihmetteli miten voi olla sellaisia vanhempia, jotka ovat lähinnä kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, ei niinkään enää heidän pienistä lapsistaan. Vauvakupla on yksi ilmiö, jonka useimmat tajuavat (tosin on niitä sellaisiakin ystäviä, jotka lopettavat vauva-aikana kokonaan yhtyedenpidon), mutta pikkulapsivaihe voi kuitenkin kestää perheessä vuosia, jos useita lapsia tulee peräkkäin ja jos suhde on pelkkää sitä pikkulapset-edellä-kuplaa vuositolkulla, ymmärrän kyllä, että siinä voi jo tulla tilanteita, missä isovanhemmat kaipaavat niitä aikuisia lapsiaan, eivät sitä lapsihössötystä.

Lapsilla on taipumus kasvaa. Jos lapsia on tosiaan niin paljon että pikkulapsikuplaa riittää vuosikausiksi, ne vanhemmat lapset eivät enää ole vauvoja tai pikkulapsia silloin, kun kuopus syntyy. Isovanhemmillako ei ole mitään halua luoda suhdetta näihin nuoriin, tuleviin aikuisiin? Kannattakohan sitten vanhainkodissakaan ihmetellä, miksi eivät käy katsomassa...

Aaaahahahahahaaaa. Se ei ole mikään tae, että vanhainkodissa kukaan kävisi, vaikka olisi kuinka aktiivinen isovanhempi.

No ei se lastenlasten ignooraaminen nyt kyllä suoranaisesti taida sitä vierailuintoa edesauttaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.

Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.

Ei suinkaan - sinun velvollisuutesi loppuvat siihen, kun lapsesi valmistuu toisen asteen koulusta, lukiosta tai amiksesta. Tietysti jostakin amiksesta voi valmistua 18-vuotiaana, mutta siihen asti olet lapsesi elatuksesta vastuussa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.

Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.

Itse asiassa siinä oli kyse siitä, että joku ihmetteli miten voi olla sellaisia vanhempia, jotka ovat lähinnä kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, ei niinkään enää heidän pienistä lapsistaan. Vauvakupla on yksi ilmiö, jonka useimmat tajuavat (tosin on niitä sellaisiakin ystäviä, jotka lopettavat vauva-aikana kokonaan yhtyedenpidon), mutta pikkulapsivaihe voi kuitenkin kestää perheessä vuosia, jos useita lapsia tulee peräkkäin ja jos suhde on pelkkää sitä pikkulapset-edellä-kuplaa vuositolkulla, ymmärrän kyllä, että siinä voi jo tulla tilanteita, missä isovanhemmat kaipaavat niitä aikuisia lapsiaan, eivät sitä lapsihössötystä.

Lapsilla on taipumus kasvaa. Jos lapsia on tosiaan niin paljon että pikkulapsikuplaa riittää vuosikausiksi, ne vanhemmat lapset eivät enää ole vauvoja tai pikkulapsia silloin, kun kuopus syntyy. Isovanhemmillako ei ole mitään halua luoda suhdetta näihin nuoriin, tuleviin aikuisiin? Kannattakohan sitten vanhainkodissakaan ihmetellä, miksi eivät käy katsomassa...

Aaaahahahahahaaaa. Se ei ole mikään tae, että vanhainkodissa kukaan kävisi, vaikka olisi kuinka aktiivinen isovanhempi.

No ei se lastenlasten ignooraaminen nyt kyllä suoranaisesti taida sitä vierailuintoa edesauttaakaan.

Ehkä ei, mutta elämä on valintoja. En itse ainakaan aio miettiä tuota vanhainkotiasiaa sekuntiakaan siinä vaiheessa, jos lapsenlapsia joskus tulee (lapset ovat vasta pikkukoululaisia), vaan suhdetta lapsiin ja lapsenlapsiin vaalitaan sen mukaan, mikä oikealta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.

Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.

Ei suinkaan - sinun velvollisuutesi loppuvat siihen, kun lapsesi valmistuu toisen asteen koulusta, lukiosta tai amiksesta. Tietysti jostakin amiksesta voi valmistua 18-vuotiaana, mutta siihen asti olet lapsesi elatuksesta vastuussa. 

Väärin, koulutusavustus ei ole sama kuin elatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Nykyisin ihmiset eivät yleensä vielä 55-65-vuotiaina (keskimääräinen mummuksituloikä lienee tuo) ole ihan noin rahinaisia. Toki yksilöllistä tämä, jotkut ovat raihnaisia jo kaksikymppisinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Tämä! Esim oma äitini (57v) on täysin terve muuten, mutta juuri kuulossa tapahtuneet muutokset aiheuttavat sen, ettei yhtään kestä esimerkiksi vauvan itkua. Ja toisaalta pelkää, ettei pysy vilkasliikkeisen taaperon perässä. Siksi en pyydä häneltä hoitoapuja, käymme kyllä kylässä puolin jos toisinkin, mutta ymmärrän täysin hyvin, että ei halua yksin olla vastuussa vauvasta tai taaperosta. Tällaisia "ongelmia" voi olla kenellä tahansa ikääntyvällä, eikä niistä välttämättä mielellään lastensa kanssa juttele, moni kuitenkin häpeilee niitä vanhentumisen tuomia rajoitteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Tuollaiset ihmiset keksivät aina jonkun mielestään juuri siihen tilanteeseen sopivan hyvän selityksen sille, miksi juuri nyt on hyvä hetki olla etäinen ja poissaoleva. Sekä lastensa että lastenlastensa elämässä. Todellinen syy: ei ole kykyä olla lämmin ja läsnäoleva ihminen toisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Nykyisin ihmiset eivät yleensä vielä 55-65-vuotiaina (keskimääräinen mummuksituloikä lienee tuo) ole ihan noin rahinaisia. Toki yksilöllistä tämä, jotkut ovat raihnaisia jo kaksikymppisinä.

Luuletko että ne vanhuuden vaivat rysähtävät päälle yhdessä yössä, kun täyttää vaikkapa 70v? Kyllä ne pikku hiljaa tulevat, joillain aiemmin jolloin myöhemmin, mutta biologinen vanhentuminen alkaa viimeistään noin 20v meillä ihan jokaisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Tuollaiset ihmiset keksivät aina jonkun mielestään juuri siihen tilanteeseen sopivan hyvän selityksen sille, miksi juuri nyt on hyvä hetki olla etäinen ja poissaoleva. Sekä lastensa että lastenlastensa elämässä. Todellinen syy: ei ole kykyä olla lämmin ja läsnäoleva ihminen toisille.

Tuollaiset ihmiset keksivät aina jonkun mielestään juuri siihen tilanteeseen sopivan selityksen sille, miksi jonkun toisen ihmisen ongelma tai vaiva ei ole todellinen. Todellinen syy: on vaan niin minäminäminä-kurjuus-kuplassaan ja täysin empatiakyvytön.

Luin ensimmäisen neljä sivua ja ap vaikuttaa niin itsepäiseltä riipalta, että tekisi mieli sanoa ”en yhtään ihmettele miksi ottavat etäisyyttä”.

Mutta siis, onhan se nyt helvatan kurjaa jos isovanhempi ei ole mukana lapsenlapsensa elämässä. Asiat ei vaan aina mene kuten haluaisi, eikä ketään voi pakottaa ylläpitämään ihmissuhteita joita ei halua. Surullista, mutta totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.

Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.

Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?

Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?

Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?

Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.

Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...

No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.

Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.

Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta. 

Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.

Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...

No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua. 

Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)

Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä. 

Sellaisten ihmisten ei ylipäätään pitäisi lisääntyä, jotka eivät pidä lapsista. Se on väärin.

Lapsista voi pitää, vaikkei vauvoista tai taaperoista nauttisikaan. Tai lapsista on voinut pitää itse ollessaan nuorempi, mutta vanhemmiten vaikkapa kuulon ja reaktiokyvyn heikentyminen tuo ahdistusta pikkulasten suhteen. Esimerkiksi kimeät äänet voivat tuntua ihan eri tavalla pahalta kuin nuorempana.

Nykyisin ihmiset eivät yleensä vielä 55-65-vuotiaina (keskimääräinen mummuksituloikä lienee tuo) ole ihan noin rahinaisia. Toki yksilöllistä tämä, jotkut ovat raihnaisia jo kaksikymppisinä.

Enemmänhän meillä on työkyvyttömyyseläkeläisiä kuin koskaan ennen. Aika raihnaiselta kuulostaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.

Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.

No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.

Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.

Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.

Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.

Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.

Huomaatko eron?

Lapsi huomaa kyllä vähitellen.

Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?

Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.

Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.

Se voi olla, mutta silti se kaukana oleva jää väkisin etäisemmäksi kuin jos asuisi lähellä ja olisi kiinnostunut. Ei pysty sylittelemään, lohduttelemaan, viemään puistoon, ... Ei se lapsi opi samalla tavalla tuntemaan sitä ihmistä, joka vaikka kerran viikossa skypettää ja ehkä kerran vuodessa näkee. Ei vaan ole mahdollista. Vanhemmalle sillä voi olla iso psykologinen merkitys, että skypetellään mutta lapselle merkitsee se oikea läsnäolo.

Mitä ihmettä haluat tällä viestittää? Että kannattaa olla se naapurissa asuva välinpitämätön mummi, koska ulkomailta käsin et kuitenkaan voi olla ihan superhyperläheinen? Vaikka voit olla sata kertaa läheisempi kuin tuo mummi jota ei kiinnosta, niin ei kannata koska... Mitä?

Pitääkö se rautalangasta vääntää? Ei se esim 1v saa yhtään mitään ihmissuhdetta jonkun skypen kautta. Eikä 6v joka ei ole koskaan tavannut sitä skypettäjää tai tutustunut tähän oikeasti. Skype toimii vain, jos ollaan jo muutenkin läheisiä. Ei sillä rakenneta ihmissuhteita.

Kuuhunko olit muuttamassa, vai miksi 6-vuotias ei ole koskaan tavannut sinua, jos asut ulkomailla? 

Tunnusta vain ihan suoraan, ettei voisi vähempää lapsenlapset kiinnostaa. Sitähän tuo vehtaaminen tarkoittaa.

En asu kuussa eikä minulla ole yhtään lastenlastakaan. Yritän vaan nyt herranen aika sanoa, että vaikka jotain 6v olisi tavannut tyyliin kerran vuodessa ja välillä skypettänyt, ei siinä mitään oikeaa suhdetta lapseen muodostu. Kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Skypet ja muut sopivat suhteen ylläpitoon esim oman lapsen kanssa, ei suhteen rakentamiseen pienen lapsen kanssa. Ja sille omalle lapselle ja itselle tällä yhteydenpidolla on tietenkin merkitystä.

Ja ihan omakohtaista kokemustakin minulla on. Toiset isovanhempani asuivat kaukana ja tapasimme kerran vuoteen, jos sitäkään. Puhelimessa juteltiin, ja välillä laitettiin kirjeitä. Ei minulla mitään merkityksellistä suhdetta heihin koskaan muodostunut, olivat kuin ketä tahansa kaukaisia sukulaisia. Toiset asuivat lähellä, heitä tavattiin useita kertoja kuukaudessa ja etenkin vaarin kanssa olin tosi läheinen. Niin se vaan lapsen maailmassa menee, se joka on läsnä, muodostuu tärkeäksi.

Mitä tulee lahjojen lähettämiseen, kun joku sitäkin tuossa jo syyttely, että olen pihi ja vaikka mitä. Voihan niitä lähettää vaikka joka viikko, jos siltä tuntuu. Materiallako voi mielestänne korvata sen, ettei ole aktiivisesti läsnä? Oikeasti? Väittäisin, että useimmat kehityspsykologit tyrmäisivät tuon aika äkkiä. Tottakai lapsi pitää vaikka leluista, mutta se on vaan tavara joltain random-sukulaiselta, jota ei edes tunne.

No joo, ehkä sitten on paras että todella pysyt siellä lämpimässä maassa itseksesi etkä pidä yhteyttä kun on niin vaikeaa.

Lapsenlapsesi voi sitten etsiskellä sinua vaikka jonkun tulevan kadonneen jäljillä - ohjelman kautta.

Ihmisillä on tarve tuntea juurensa ja sukunsa jostain kumman syystä.

Mutta älä toki anna sen estää itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.

Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.

Ja suvaitsevaisuudella.

Mutta ei niin ei.

Ei kannata ei.

Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.

Uskoisin kyllä että tajuan. Tuntuu silti itsestäänselvyydeltä tuo juttusi.

sinusta saa vaikutelman että haluat keksimällä keksiä jotain verukkeita sille miksi et vaan halua olla tekemisissä lastenlasten/ omien vanhempiesi kanssa.

Kaikkia ihmissuhteita rasittaa osapuolten vaillejäämiset yms.

Ei silti ole mieltä siinä että jättää ne siksi muodostamatta.

Jotkut tekevät sen ratkaisun mutta silloin jää myös ne korjaavat ja hyvät kokemukset saamatta.

Liikaa filosofointia , jotkut tarvitsevat tietenkin apua ja terapiaa muut voivat heittää mittatikut hemmettiin ja välittää/ sietää toinen toistansa.