Lue keskustelun säännöt.
Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.
29.07.2018 |
Itseäni harmittaa todella paljon lapseni ja itsenikin puolesta, kun vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsestani. Hän on jo 4 v ja alkaa itsekkin ymmärtämään tämän. Harmittaa, kun eivät pidä yhteyttä, ei kutsu kylään ja muiden lapset leikkipuistossa kertoilee mummoista ja papoista. Oma lapseni ei ole koskaan mummon kanssa mitään tehnyt ja miehenikin vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita. Ja siis mielestäni isovanhempien kuuluu auttaa ja ihan sillä perusteella, että ovat vanhempiani. Jos eivät olisi lapsenlapsia halunnut, eikä auttaa, niin olisi ihan alunperin jättänyt minutkin tekemättä. Ja vanhempani ovat n. 55v, että vielä jaksavat, tosin kun esim. Yli 70v, niin eriasia sekin. Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa. Jos lapsia tekee, niin kyllä pitäisi jo tietää, että suurella todennäköisyydellä sinustakin tulee isovanhempi.
Kommentit (566)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Tämä läsnäolo ja sen puute on se, mikä hyvin monia tuntuu puhutavan, ei niinkään hoitoapu tai muu konkreettinen tuki. Mutta näköjään eri lukijat poimivat viesteistä omaan ajatusmalliinsa sopivat ja kommentoivat sitten sen mukaan jättäen muut viestit huomiotta.
Katsos edelleen, kun otsikossa sitä jo ap kaipaa, hoitoapua.
Ja sinä et edelleenkään ole päässyt otsikkoa pidemmälle?
Otsikko kertoo asian ytimen. Sen jälkeen kaikki muu on vain sen täsmentämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei auennut ap. logiikka, mikä ihmeen velvollisuus on auttaa isovanhempien aikuista lasta arkisissa asioissa, jos hän itsekin on hankkinut lapsia? Jos tarvitaan päivähoidon lisäksi lastenhoitoapua esim. sairaanlapsenhoitoon, jäädään itse pois töistä tai palkataan apua.
Ja jos isovanhemmat ovat 55v niin ovat työelämässä mukana ja viikonloput ja lomat menevät tuossa iässä työstä palautumiseen, jotta jaksaa tehdä duunia.
Jos isovanhemmilla on useampi lapsi, niin lapsenlapsia voi olla 4-9 lasta, niin siinä jokainen viikonloppu olisi lastenhoitoa, vaikka perheen lapset olisi vain kerran kuussa yökylässä, ei isovanhemilla vapaa-aikaa olisi lainkaan.
Ja missä on lapsen isä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Tämä läsnäolo ja sen puute on se, mikä hyvin monia tuntuu puhutavan, ei niinkään hoitoapu tai muu konkreettinen tuki. Mutta näköjään eri lukijat poimivat viesteistä omaan ajatusmalliinsa sopivat ja kommentoivat sitten sen mukaan jättäen muut viestit huomiotta.
Meillä isovanhempien läsnäolo tarkoitti lasten elämässä, kun vanhemmat teki vierailuja isovanhemmille, lapsi soitti kuulumisia, käytiin syntymäpäivillä, vietettiin joulua yhdessä jne.
Ja meillä toinen isovanhempi asui 260 km päässä ja toinen 400km.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
No daa? Jos nautit marjastamisesta tms niin siitä vaan. Useimmat eivät nauti, joten miksi isovanhempana yhtäkkiä pitäisi lasta viedä marjaan? Tai torillekaan, sehän on vain yksi torireissu, ei mikään elämysmatka (vaikka toki siitä voisi tehdä elämysmatkan, jos erityisesti nauttisi niistä torireissuista).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä17532 kirjoitti:
Ei ole velvollisuus auttaa. He ovat omat muksunsa jo aikuisiksi tehneet. Teitkö sinä lapsesi sen takia että vanhemmat auttaa huhhuh. Esim minä itse olen muksuni tehnyt ja sen hoidan itse. Tosin ei mua kiinnostakkaan viedä lasta heille. En pyydä enkä ano enkä halua. Näin on hyvä . Tyttäreni on jo iso mutta empä muista että olidin tarvinnut apua. Nykyään saa itse päättää haluaako mennä tai olla menemättä kaikki käy.
Näistä viesteistä näkee niin hyvin sen, että ne kenellä on surkeat tai olemattomat välit omiin vanhempiinsa, yrittävät epätoivoisesti ylpeillä sillä, että "mitään velvollisuutta ei isovanhemmilla ole, minä pärjään, minä itse, minä osaan" ja rivien välistä kuultaa se suru, kun kukaan ei välittänyt tarpeeksi lapsuudessa eikä aikuisuudessa.
Meillä on huippuhyvät ja lämpimät välit sekä minun että puolisoni vanhempiin. Kaikki vielä työelämässä. Isovanhemmat pyytävät itse lapsiamme yökylään joitakin kertoja vuodessa, äitini käy pari kertaa viikossa muuten vaan kylässä kahvittelemassa ja juttelemassa lasten kanssa (huom, ei hoitamassa joka kerta, vaan ihan muuten vaan, kun HALUAA nähdä lapsia), anoppi kyläilee, huolehtii ja ompa vienyt jopa minut ja tyttärensä rentoutumisreissulle ilman lapsia. En osaisi kuvitellakaan miten ikävää olisi elämä etäisten vanhempien/isovanhempien kanssa. Omatkin isovanhemmat (näistä 3 elää vielä) ovat erityisen läheisiä ja lapsuuden kesistä muistan kaikki mökki- ja asuntovaunureissut. Meillä oli niin kivaa ja lämpimät muistot mielessä yhä edelleen 30v jälkeenkin :)
Minun lapsillani on onneksi läheiset välit isovanhempiin isän puolelta. Olen siitä onnellinen. Omat vanhempani sen sijaan voisivat yhtä hyvin olla kuolleita. Niin vähän heitä lastenlapset kiinnostavat. Ikävältähän se tuntuu. Onneksi sentään toisia isovanhempia kiinnostaa, niin lapsille tulee myönteisiäkin kokemuksia suhteesta isovanhempiin.
Kuulostaa siltä, että ruokahalu kasvaa syödessä.
Niillä vanhemmilla joiden lasten isovanhemmat asuvat lähellä, vaaditaan yhä enemmän ja enemmän lasten hoitoapua, auttamista ja läsnöoloa, eikä mikään ole riittävästi, toisin kun ne vanhemmat, joiden lasten isovanhemmat asuvat kaukana, osataan iloita muutaman kerran vuodessa tapahtuvista vierailusta tai hoitoavusta ja halutaan tukea lapsen ja isovanhempien suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Kyllä oli mahdottoman kömpelö vertaus kommentin lopussa. Luonnollista on olla vanhanakin kiinnostunut jälkeläisistään ja heidän jälkikasvustaan, ellei sitten ole jo vanhempana ollut pelkkä itsekeskeinen paskakasa.
Omat vanhempani asuvat kaukana, noin 400 kilometrin päässä ja mieheni äiti tuplasti kauempana. Siitä huolimatta lapseni ja isovanhempien välit ovat hyvät. Omat vanhempani jaksavat vielä matkustaa, joten he vierailevat meillämuutaman kerran vuodessa ja me vierailemme heillä. Anoppini sairastaa, joten koetan soittaa hänelle vähintään kerran kuukaudessa ja kertoilla lasten kuulumisia. Pitkän matkan vuoksi pystymme käymään anoppilassa vain kaksi-kolme kertaa vuodessa. Pitämällä itse yhteyttä lasten ja isovanhempien välillä yhteys tuntuu säilyvän. Tapaaminen aina on molemmille osapuolille iloinen asia.
Vanhempani ja sukuni ovat olleet kaukana koko aikuisikäni. Olen oppinut itsenäiseksi, samoin mieheni. Kummankaan mieleen ei ole juolahtanut velvoittaa omia vanhempiamme lastemme hoitajiksi, varmasti osittain siitä syystä, että he asuvat kohtuullisen kaukana. Rankkaa on välillä, mutta eikös se ole osa perhe-elämää? Koetan kasvattaa omat lapseni niin, että itse joskus eläkkeellä ollessani voin toivottavasti nauttia matkustelusta ja tavata mahdollisia lapsenlapsiani oman aikatauluni mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Näin oli myös meillä. Jos pyydettiin lastenhoitoapua, se oli tyyliin synnytys.
Muistan, oliko vuosi 2001 kun ystäväni ihmetteli ja kyseli mikä on "äidin oma-aika", kun oli jostakin lukenut ja kovasti sitä ihmetteli. Hänestä kun lapsi kuului nyt olennaisesti hänen elämäänsä ja halusi olla lapsen kanssa mahdollisimman paljon, eikä vanhemmat olisi raaskineet antaa kenellekään hoitoon, vaan olla yhdessä. Ja heilläkin oli jo kaksi lasta pienellä ikäerolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Kyllä oli mahdottoman kömpelö vertaus kommentin lopussa. Luonnollista on olla vanhanakin kiinnostunut jälkeläisistään ja heidän jälkikasvustaan, ellei sitten ole jo vanhempana ollut pelkkä itsekeskeinen paskakasa.
Mikä sinä olet määrittelemään mikä on luonnollista ja mikä ei. Jos luonnon mukaan mietitään, ihmiset ovat kuolleet hyvin nuorina ja tuskin edes nähneet lastensa lapsia. Biologisesti vanhuudella ei oikeastaan ole mitään merkitystä.
Ihminen on toki ollut laumaeläin, mutta se lauma on ollut aika paljon laajempi kuin omat lapset ja vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
No daa? Jos nautit marjastamisesta tms niin siitä vaan. Useimmat eivät nauti, joten miksi isovanhempana yhtäkkiä pitäisi lasta viedä marjaan? Tai torillekaan, sehän on vain yksi torireissu, ei mikään elämysmatka (vaikka toki siitä voisi tehdä elämysmatkan, jos erityisesti nauttisi niistä torireissuista).
Sulla on todella rankat defenssit päällä nyt. Lapsenlapsen kanssa yhdessä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään arkista, joka tuolle pienelle on uutta ja ihmeellistä ja jää ihanana muistona mieleen vuosikymmeniksi?
Itselleni tällaisia muistoja ovat mm. onkiretket, käynnit torilla ja pulujen syöttäminen (joo se oli sitä aikaa), pyöräilyt läheiseen rantaan uimaan, kävelyretket puistossa ja lähimetsässä ötököitä ihmetellen...
Niin, eihän isovanhempana ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään noista. Eikä lapsenlasta tarvitse ottaa mukaan mihinkään muuhunkaan, mitä nyt itse normaalisti tekee. Ei ole mitään velvollisuutta sellaiseen.
On se hyvä, että lapsilla pääsääntöisesti on vähintään kaksi mummua - jos toinen sattuu olemaan sinun kaltaisesi, niin voi hyvinkin olla että edes se toinen haluaa tehdä lapsenlapsensa kanssa jotain, mistä jää kivoja muistoja.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani asuvat kaukana, noin 400 kilometrin päässä ja mieheni äiti tuplasti kauempana. Siitä huolimatta lapseni ja isovanhempien välit ovat hyvät. Omat vanhempani jaksavat vielä matkustaa, joten he vierailevat meillämuutaman kerran vuodessa ja me vierailemme heillä. Anoppini sairastaa, joten koetan soittaa hänelle vähintään kerran kuukaudessa ja kertoilla lasten kuulumisia. Pitkän matkan vuoksi pystymme käymään anoppilassa vain kaksi-kolme kertaa vuodessa. Pitämällä itse yhteyttä lasten ja isovanhempien välillä yhteys tuntuu säilyvän. Tapaaminen aina on molemmille osapuolille iloinen asia.
Vanhempani ja sukuni ovat olleet kaukana koko aikuisikäni. Olen oppinut itsenäiseksi, samoin mieheni. Kummankaan mieleen ei ole juolahtanut velvoittaa omia vanhempiamme lastemme hoitajiksi, varmasti osittain siitä syystä, että he asuvat kohtuullisen kaukana. Rankkaa on välillä, mutta eikös se ole osa perhe-elämää? Koetan kasvattaa omat lapseni niin, että itse joskus eläkkeellä ollessani voin toivottavasti nauttia matkustelusta ja tavata mahdollisia lapsenlapsiani oman aikatauluni mukaan.
Tämä. Vaatii tosin viitseliäisyyttä, vaivannäköä ja vähän taloudellista panostamistakin, joten lienee siitä syystä niin iso nou-nou monille nykyvanhemmille ja isovanhemmille.
Tässä näkyy jotenkin hirveän hyvin eri ikäisten katsantokannat. Nuorethan ovat tällä hetkellä arvoiltaan perhekeskeisempiä ja konservatiivisempia kuin vanhempansa.
Itse olen teini-ikäisten (17 ja 14) äiti, ja itselle on ollut tärkeää irrottautua vanhemmista ja elää oman näköistä elämää itsenäisesti. Se ei tarkoita tietenkään mitään välien poikkilaittoa, vaan ainoastaan sitä, että en ole kokenut vanhempisuhdetta muita sukulaissuhteita merkityksellisemmäksi kotoa muutettuani. Yhteyksiä pidetään, mutta jokainen elää omaa elämäänsä vailla vaatimuksia toisille.
Omat teinini taas ovat hyvinkin kiinni vielä minussa, eivät ollenkaan niin omatoimisia kuin mitä itse olin saman ikäisenä. Toisaalta se tuntuu hyvältä, kivahan se on että luottavat ja ovat läheisiä, toisaalta vähän mietityttää miten sitten osaavat tuosta kasvaa omilleen. Ja ymmärtävätkö sen, että jos lapsia joskus tekevät, ovat siinä ikäänkuin omillaan. Mikä ei taaskaan tarkoita hylkäämistä vaan sitä, että vastuuta ja velvoitteita emme aio lasten isän kanssa heidän lapsistaan kantaa - yhdessä ollaan sen, mikä hyvältä tuntuu ja luontevasti tapahtuu. Jos kiva suhde muodostuu lapsenlapsiin, hyvä niin, mutta miksikään pakkovelvoitteeksi en aio asiaa kokea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
No daa? Jos nautit marjastamisesta tms niin siitä vaan. Useimmat eivät nauti, joten miksi isovanhempana yhtäkkiä pitäisi lasta viedä marjaan? Tai torillekaan, sehän on vain yksi torireissu, ei mikään elämysmatka (vaikka toki siitä voisi tehdä elämysmatkan, jos erityisesti nauttisi niistä torireissuista).
Sulla on todella rankat defenssit päällä nyt. Lapsenlapsen kanssa yhdessä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään arkista, joka tuolle pienelle on uutta ja ihmeellistä ja jää ihanana muistona mieleen vuosikymmeniksi?
Itselleni tällaisia muistoja ovat mm. onkiretket, käynnit torilla ja pulujen syöttäminen (joo se oli sitä aikaa), pyöräilyt läheiseen rantaan uimaan, kävelyretket puistossa ja lähimetsässä ötököitä ihmetellen...
Niin, eihän isovanhempana ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään noista. Eikä lapsenlasta tarvitse ottaa mukaan mihinkään muuhunkaan, mitä nyt itse normaalisti tekee. Ei ole mitään velvollisuutta sellaiseen.
On se hyvä, että lapsilla pääsääntöisesti on vähintään kaksi mummua - jos toinen sattuu olemaan sinun kaltaisesi, niin voi hyvinkin olla että edes se toinen haluaa tehdä lapsenlapsensa kanssa jotain, mistä jää kivoja muistoja.
No voi luoja sun kanssasi. Jos sinne torille menee pikaisesti käymään ennen työpäivää (tai markettiin hakemaan ne marjat), niin ei siitä lapsenlapselle saa elämystä tekemälläkään. Joo, lomilla voi joskus panostaa yhdessäoloon, mennä vaikka uimaan, mutta kun se työelämä rajoittaa aika paljon sitä normaalia yhdessäoloa.
Itse näen kumma kyllä paljon enemmän sellaisia isovanhempia, jotka venyvät oman jaksamisensa äärirajoilla ja hoitavat lapsenlapsia kuin sellaisia, jotka eivät pidä mitään yhteyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
On viikon kohokohta kun menemme tapaamaan lapsenlasta. He ovat lisäksi aina tervetulleita meille. Olen lisäksi valmis auttamaan taloudellisestikkin jos tarvetta on.
Kyllä lapsi tuottaa paljon iloa elämäämme.