Lue keskustelun säännöt.
Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.
29.07.2018 |
Itseäni harmittaa todella paljon lapseni ja itsenikin puolesta, kun vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsestani. Hän on jo 4 v ja alkaa itsekkin ymmärtämään tämän. Harmittaa, kun eivät pidä yhteyttä, ei kutsu kylään ja muiden lapset leikkipuistossa kertoilee mummoista ja papoista. Oma lapseni ei ole koskaan mummon kanssa mitään tehnyt ja miehenikin vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita. Ja siis mielestäni isovanhempien kuuluu auttaa ja ihan sillä perusteella, että ovat vanhempiani. Jos eivät olisi lapsenlapsia halunnut, eikä auttaa, niin olisi ihan alunperin jättänyt minutkin tekemättä. Ja vanhempani ovat n. 55v, että vielä jaksavat, tosin kun esim. Yli 70v, niin eriasia sekin. Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa. Jos lapsia tekee, niin kyllä pitäisi jo tietää, että suurella todennäköisyydellä sinustakin tulee isovanhempi.
Kommentit (566)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
No daa? Jos nautit marjastamisesta tms niin siitä vaan. Useimmat eivät nauti, joten miksi isovanhempana yhtäkkiä pitäisi lasta viedä marjaan? Tai torillekaan, sehän on vain yksi torireissu, ei mikään elämysmatka (vaikka toki siitä voisi tehdä elämysmatkan, jos erityisesti nauttisi niistä torireissuista).
Sulla on todella rankat defenssit päällä nyt. Lapsenlapsen kanssa yhdessä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään arkista, joka tuolle pienelle on uutta ja ihmeellistä ja jää ihanana muistona mieleen vuosikymmeniksi?
Itselleni tällaisia muistoja ovat mm. onkiretket, käynnit torilla ja pulujen syöttäminen (joo se oli sitä aikaa), pyöräilyt läheiseen rantaan uimaan, kävelyretket puistossa ja lähimetsässä ötököitä ihmetellen...
Niin, eihän isovanhempana ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään noista. Eikä lapsenlasta tarvitse ottaa mukaan mihinkään muuhunkaan, mitä nyt itse normaalisti tekee. Ei ole mitään velvollisuutta sellaiseen.
On se hyvä, että lapsilla pääsääntöisesti on vähintään kaksi mummua - jos toinen sattuu olemaan sinun kaltaisesi, niin voi hyvinkin olla että edes se toinen haluaa tehdä lapsenlapsensa kanssa jotain, mistä jää kivoja muistoja.
No voi luoja sun kanssasi. Jos sinne torille menee pikaisesti käymään ennen työpäivää (tai markettiin hakemaan ne marjat), niin ei siitä lapsenlapselle saa elämystä tekemälläkään. Joo, lomilla voi joskus panostaa yhdessäoloon, mennä vaikka uimaan, mutta kun se työelämä rajoittaa aika paljon sitä normaalia yhdessäoloa.
Olet varmaan työssä, joka rajoittaa tosi paljon normaalia arkielämää. Onhan sellaisia, vuorotyöt yms.
Miksi koet, että lapsenlapsen kanssa yhdessäoloon pitää ihan vartavasten panostaa ja hänelle valmistella elämyksiä? Eikö normaali yhdesäolo mielestäsi riitä? Se kun kuitenkin on sitä mikä jää lämpiminä muistoina mieleen, ei mitkään "kerran vuodessa Powerparkiin -elämykset".
Mutta niin, aika turhaa vääntämistä tämä. Jos on kerta kaikkiaan päättänyt, että isovanhempana ei ole mitään syytä tai velvollisuutta tutustua lapsenlapseensa ja pitää häntä mukana elämässään, niin eihän kenenkään ole mikään pakko niin tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)
Vierailija kirjoitti:
Itse näen kumma kyllä paljon enemmän sellaisia isovanhempia, jotka venyvät oman jaksamisensa äärirajoilla ja hoitavat lapsenlapsia kuin sellaisia, jotka eivät pidä mitään yhteyksiä.
Sitä näkee mitä lähipiirissä on nähtävissä. Mulla äiti ei koskaan ole ollut kiinnostunut lapsenlapsistaan. Ei kyllä ollut kiinnostunut meistä lapsistakaan silloin kun olimme pieniä, joten ihan johdonmukaistahan tämä on. (Meistä lapsistaan on toki "kiinnostunut" nyt, kun itse tarvitsee apua meiltä.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
No daa? Jos nautit marjastamisesta tms niin siitä vaan. Useimmat eivät nauti, joten miksi isovanhempana yhtäkkiä pitäisi lasta viedä marjaan? Tai torillekaan, sehän on vain yksi torireissu, ei mikään elämysmatka (vaikka toki siitä voisi tehdä elämysmatkan, jos erityisesti nauttisi niistä torireissuista).
Sulla on todella rankat defenssit päällä nyt. Lapsenlapsen kanssa yhdessä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään arkista, joka tuolle pienelle on uutta ja ihmeellistä ja jää ihanana muistona mieleen vuosikymmeniksi?
Itselleni tällaisia muistoja ovat mm. onkiretket, käynnit torilla ja pulujen syöttäminen (joo se oli sitä aikaa), pyöräilyt läheiseen rantaan uimaan, kävelyretket puistossa ja lähimetsässä ötököitä ihmetellen...
Niin, eihän isovanhempana ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään noista. Eikä lapsenlasta tarvitse ottaa mukaan mihinkään muuhunkaan, mitä nyt itse normaalisti tekee. Ei ole mitään velvollisuutta sellaiseen.
On se hyvä, että lapsilla pääsääntöisesti on vähintään kaksi mummua - jos toinen sattuu olemaan sinun kaltaisesi, niin voi hyvinkin olla että edes se toinen haluaa tehdä lapsenlapsensa kanssa jotain, mistä jää kivoja muistoja.
No voi luoja sun kanssasi. Jos sinne torille menee pikaisesti käymään ennen työpäivää (tai markettiin hakemaan ne marjat), niin ei siitä lapsenlapselle saa elämystä tekemälläkään. Joo, lomilla voi joskus panostaa yhdessäoloon, mennä vaikka uimaan, mutta kun se työelämä rajoittaa aika paljon sitä normaalia yhdessäoloa.
Olet varmaan työssä, joka rajoittaa tosi paljon normaalia arkielämää. Onhan sellaisia, vuorotyöt yms.
Miksi koet, että lapsenlapsen kanssa yhdessäoloon pitää ihan vartavasten panostaa ja hänelle valmistella elämyksiä? Eikö normaali yhdesäolo mielestäsi riitä? Se kun kuitenkin on sitä mikä jää lämpiminä muistoina mieleen, ei mitkään "kerran vuodessa Powerparkiin -elämykset".
Mutta niin, aika turhaa vääntämistä tämä. Jos on kerta kaikkiaan päättänyt, että isovanhempana ei ole mitään syytä tai velvollisuutta tutustua lapsenlapseensa ja pitää häntä mukana elämässään, niin eihän kenenkään ole mikään pakko niin tehdä.
Alat kuulostaa ihan omalta äidiltäni (se ei ole mikään hyvä asia). Hänenkin oli aikanaan äärettömän vaikeaa tajuta, että normaali työpäivä on matkoineen esim 7-17. Sitten jos ei ihan naapurissa asuta, menee ehkä puolisen tuntia siirtyä sinne "kyläpaikkaan". Siinä hengataan tunti, kunnes taas pitää lähteä kotiin, koska lapsen nukkumaanmenot yms. Samalla huomioiden, että pieni on päiväkodissa ja kaipaa myös ihan rauhoittumisaikaa. Tuollainen kovin tiiviisti toteutettuna on rankkaa, eikä se töistä väsynyt isovanhempi välttämättä vaan jaksa "syöttää puluja", tai "mennä marjaan" tai mitä kaikkea muuta onkaan ehdotettu. Sen kauppareissunkin haluaa tehdä nopeasti ja tehokkaasti.
Normaali työelämä verottaa huomattavan paljon käytössä olevaa aikaa ja jaksamista. Viikonloppuina ja lomilla toki aikaa voi ollakin, mutta siitäkin ajasta iso osa menee ihan palautumiseen. Ainakin itsellä, ja itsellä ei siis vielä ole lapsenlapsia, mutta ymmärrän erittäin hyvin että työssäkäyvät isovanhemmat ovat väsyneitä ja pikkulapsen kanssa oleminen ei ole prio 1.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)
Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä.
Kyllähän se oman lapsuudenperheen malli luo ihmiselle alitajuisia odotuksia. Jos on itse lapsena ollut läheinen isovanhempiensa kanssa, ja omat vanhemmat ovat kuskanneet enemmän tai vähemmän isovanhemmille hoitoon, ei välttämättä tule edea ajatelleeksi, että perhedynamiikka tältä osin tulee uuden sukupolven myötä muuttumaan. Ellei kyseessä ole se, että omat vanhemmat ovat erityisen itsekeskeisiä, laiminlyöviä tai poissaolevia. Jos omat vanhemmat ovat luonteeltaan normaaleja, on vaikeaa oikeasti varautua käytäntöjen muutokseen, vaikka koittaisikin ajatella kyynisemmin. Kyllä se monelle tulee ihan oikeasti yllätyksenä, miten vähän omat vanhemmat auttavat. Se oman lapsuuden esimerkki ja malli on niin vahva, ja "normaaleista" vanhemmista on vaikea uskoa, että he käyttäytyisivät muulla tavoin, kuin miten perheessä isovanhemmat ovat aiemmin toimineet. Omien tukiverkkojen punnitseminen ennen lapsen yrittämistä lienee aika tavallista. Tosin tässäkin voi tehdä monella tapaa väärin - tukiverkkoihinsa luottavalle pettyneelle ilkutaan, että "itse on selvittävä, et voi laskea tätä muiden varaan, miksi teit lapsia jos et yksin pysty kantamaan niistä vastuuta?". Ja tukiverkottomalle pulaan joutuneelle ilkutaan, että "miksi teit lapsen ilman tukiverkkoa?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani asuvat kaukana, noin 400 kilometrin päässä ja mieheni äiti tuplasti kauempana. Siitä huolimatta lapseni ja isovanhempien välit ovat hyvät. Omat vanhempani jaksavat vielä matkustaa, joten he vierailevat meillämuutaman kerran vuodessa ja me vierailemme heillä. Anoppini sairastaa, joten koetan soittaa hänelle vähintään kerran kuukaudessa ja kertoilla lasten kuulumisia. Pitkän matkan vuoksi pystymme käymään anoppilassa vain kaksi-kolme kertaa vuodessa. Pitämällä itse yhteyttä lasten ja isovanhempien välillä yhteys tuntuu säilyvän. Tapaaminen aina on molemmille osapuolille iloinen asia.
Vanhempani ja sukuni ovat olleet kaukana koko aikuisikäni. Olen oppinut itsenäiseksi, samoin mieheni. Kummankaan mieleen ei ole juolahtanut velvoittaa omia vanhempiamme lastemme hoitajiksi, varmasti osittain siitä syystä, että he asuvat kohtuullisen kaukana. Rankkaa on välillä, mutta eikös se ole osa perhe-elämää? Koetan kasvattaa omat lapseni niin, että itse joskus eläkkeellä ollessani voin toivottavasti nauttia matkustelusta ja tavata mahdollisia lapsenlapsiani oman aikatauluni mukaan.
Tämä. Vaatii tosin viitseliäisyyttä, vaivannäköä ja vähän taloudellista panostamistakin, joten lienee siitä syystä niin iso nou-nou monille nykyvanhemmille ja isovanhemmille.
Ja kun kysymyksessä on anoppi, niin nykynaiselta se on mahdoton tehtävä, ainakin jos uskominen on anoppiketjuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Komppaan (1979, lapsi 2001). Maailma oli muutenkin aika erilainen vuosituhannen vaihteessa, niitä pakollisiakaan menoja ei ollut kovin paljoa. :) - Olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet menivät ennenkuin internet valtasi koko maailman, sillä nykyvanhemmuuden paineet vaikuttavat vain kasvaneen, kun ystävien lapsiperhe-elämää on seurannut. Tietoa, (ristiriitaisia) ohjeita ja odotuksia on ihan eri tavalla, puhumattakaan jatkuvasta yhteydenpidon tarpeesta. Kaikesta täytyy olla nykyään jyvällä koko ajan, tai ehkä se vain tuntuu siltä vielä kiihkeiden wilmavuosien jälkeen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani asuvat kaukana, noin 400 kilometrin päässä ja mieheni äiti tuplasti kauempana. Siitä huolimatta lapseni ja isovanhempien välit ovat hyvät. Omat vanhempani jaksavat vielä matkustaa, joten he vierailevat meillämuutaman kerran vuodessa ja me vierailemme heillä. Anoppini sairastaa, joten koetan soittaa hänelle vähintään kerran kuukaudessa ja kertoilla lasten kuulumisia. Pitkän matkan vuoksi pystymme käymään anoppilassa vain kaksi-kolme kertaa vuodessa. Pitämällä itse yhteyttä lasten ja isovanhempien välillä yhteys tuntuu säilyvän. Tapaaminen aina on molemmille osapuolille iloinen asia.
Vanhempani ja sukuni ovat olleet kaukana koko aikuisikäni. Olen oppinut itsenäiseksi, samoin mieheni. Kummankaan mieleen ei ole juolahtanut velvoittaa omia vanhempiamme lastemme hoitajiksi, varmasti osittain siitä syystä, että he asuvat kohtuullisen kaukana. Rankkaa on välillä, mutta eikös se ole osa perhe-elämää? Koetan kasvattaa omat lapseni niin, että itse joskus eläkkeellä ollessani voin toivottavasti nauttia matkustelusta ja tavata mahdollisia lapsenlapsiani oman aikatauluni mukaan.
Tämä. Vaatii tosin viitseliäisyyttä, vaivannäköä ja vähän taloudellista panostamistakin, joten lienee siitä syystä niin iso nou-nou monille nykyvanhemmille ja isovanhemmille.
Ja kun kysymyksessä on anoppi, niin nykynaiselta se on mahdoton tehtävä, ainakin jos uskominen on anoppiketjuja.
Ja jos on uskominen miniäketjuja, kauheita luonnehäiriöisiä hirviöitä ovat kaikki ;)
Josko emme kuitenkaan muodostaisi kuvaamme maailmasta pelkästään av:n perusteella, jooko. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)
Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä.
Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.
Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)
Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä.
Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.
Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.
Itse asiassa siinä oli kyse siitä, että joku ihmetteli miten voi olla sellaisia vanhempia, jotka ovat lähinnä kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, ei niinkään enää heidän pienistä lapsistaan. Vauvakupla on yksi ilmiö, jonka useimmat tajuavat (tosin on niitä sellaisiakin ystäviä, jotka lopettavat vauva-aikana kokonaan yhtyedenpidon), mutta pikkulapsivaihe voi kuitenkin kestää perheessä vuosia, jos useita lapsia tulee peräkkäin ja jos suhde on pelkkää sitä pikkulapset-edellä-kuplaa vuositolkulla, ymmärrän kyllä, että siinä voi jo tulla tilanteita, missä isovanhemmat kaipaavat niitä aikuisia lapsiaan, eivät sitä lapsihössötystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
Mä olen täysillä työelämässä vielä, enkä edes mummi, mutta kyllä mä silti käyn marjassa ja pesen mattoja. Voisko ne lapset ottaa mukaan torille? Ai ei? Niin onhan se toki paljo helpompaa kun ei pennut kintuissa kitise.
No daa? Jos nautit marjastamisesta tms niin siitä vaan. Useimmat eivät nauti, joten miksi isovanhempana yhtäkkiä pitäisi lasta viedä marjaan? Tai torillekaan, sehän on vain yksi torireissu, ei mikään elämysmatka (vaikka toki siitä voisi tehdä elämysmatkan, jos erityisesti nauttisi niistä torireissuista).
Sulla on todella rankat defenssit päällä nyt. Lapsenlapsen kanssa yhdessä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään arkista, joka tuolle pienelle on uutta ja ihmeellistä ja jää ihanana muistona mieleen vuosikymmeniksi?
Itselleni tällaisia muistoja ovat mm. onkiretket, käynnit torilla ja pulujen syöttäminen (joo se oli sitä aikaa), pyöräilyt läheiseen rantaan uimaan, kävelyretket puistossa ja lähimetsässä ötököitä ihmetellen...
Niin, eihän isovanhempana ole yhtäkkiä pakko tehdä mitään noista. Eikä lapsenlasta tarvitse ottaa mukaan mihinkään muuhunkaan, mitä nyt itse normaalisti tekee. Ei ole mitään velvollisuutta sellaiseen.
On se hyvä, että lapsilla pääsääntöisesti on vähintään kaksi mummua - jos toinen sattuu olemaan sinun kaltaisesi, niin voi hyvinkin olla että edes se toinen haluaa tehdä lapsenlapsensa kanssa jotain, mistä jää kivoja muistoja.
No voi luoja sun kanssasi. Jos sinne torille menee pikaisesti käymään ennen työpäivää (tai markettiin hakemaan ne marjat), niin ei siitä lapsenlapselle saa elämystä tekemälläkään. Joo, lomilla voi joskus panostaa yhdessäoloon, mennä vaikka uimaan, mutta kun se työelämä rajoittaa aika paljon sitä normaalia yhdessäoloa.
Olet varmaan työssä, joka rajoittaa tosi paljon normaalia arkielämää. Onhan sellaisia, vuorotyöt yms.
Miksi koet, että lapsenlapsen kanssa yhdessäoloon pitää ihan vartavasten panostaa ja hänelle valmistella elämyksiä? Eikö normaali yhdesäolo mielestäsi riitä? Se kun kuitenkin on sitä mikä jää lämpiminä muistoina mieleen, ei mitkään "kerran vuodessa Powerparkiin -elämykset".
Mutta niin, aika turhaa vääntämistä tämä. Jos on kerta kaikkiaan päättänyt, että isovanhempana ei ole mitään syytä tai velvollisuutta tutustua lapsenlapseensa ja pitää häntä mukana elämässään, niin eihän kenenkään ole mikään pakko niin tehdä.
Alat kuulostaa ihan omalta äidiltäni (se ei ole mikään hyvä asia). Hänenkin oli aikanaan äärettömän vaikeaa tajuta, että normaali työpäivä on matkoineen esim 7-17. Sitten jos ei ihan naapurissa asuta, menee ehkä puolisen tuntia siirtyä sinne "kyläpaikkaan". Siinä hengataan tunti, kunnes taas pitää lähteä kotiin, koska lapsen nukkumaanmenot yms. Samalla huomioiden, että pieni on päiväkodissa ja kaipaa myös ihan rauhoittumisaikaa. Tuollainen kovin tiiviisti toteutettuna on rankkaa, eikä se töistä väsynyt isovanhempi välttämättä vaan jaksa "syöttää puluja", tai "mennä marjaan" tai mitä kaikkea muuta onkaan ehdotettu. Sen kauppareissunkin haluaa tehdä nopeasti ja tehokkaasti.
Normaali työelämä verottaa huomattavan paljon käytössä olevaa aikaa ja jaksamista. Viikonloppuina ja lomilla toki aikaa voi ollakin, mutta siitäkin ajasta iso osa menee ihan palautumiseen. Ainakin itsellä, ja itsellä ei siis vielä ole lapsenlapsia, mutta ymmärrän erittäin hyvin että työssäkäyvät isovanhemmat ovat väsyneitä ja pikkulapsen kanssa oleminen ei ole prio 1.
1. Sinulla on huonot välit äitiisi.
2. Koet elämäsi hirveän kiireiseksi ja raskaaksi.
3. Lastenlasten kanssa oleminen on sinulle työtä ja suorittamista, joka on pois sinulta itseltäsi ja palautumiseltasi.
Ok.
Joku muu voisi pitää lastenlasten seuraa mukavana ja saada siitä itselleen iloa ja voimaa, sinulle se olisi yksi ikävä velvollisuus lisää. Koska näin on, lienee jokaisen kannalta paras ratkaisu, että olet aikanaan se valokuvamummu. Eihän meidän kaikkien tarvitse olla samanlaisia, ja kuka tietää: ehkä lapsesi ei kaipaakaan sinua omien lastensa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpö höpö. Eipäs nyt vedetä syy-seuraus - suhteita ihan hihasta. Toiset ovat terveitä ja lisääntymiskykyisiä, siinä kaikki.
Ai kamala, olen lukenut tätä ketjua ja pistää kyllä miettimään. Lapseni ovat 25, 23 ja 19 (nuorin asuu vielä kotona). Ihania nuoria aikuisia, joista kaikkia olen pyrkinyt auttamaan myös omillaan asuessaan (esim rahoittamalla opintoja, muutoissa, neuvomalla alkuun pankki/vakuutus/jne asioissa) ja hyvät välit ovat tärkeät minulle. Lapsia ei kellään vielä ole.
Mutta siltikin, tuntuu aivan absurdilta, että kun nuorinkin tuosta lähtee, heillä olisi oikeuksia vaatia minulta jotain. Jos haluan, voin muuttaa Bahamasaarille tuhlaamaan rahani tai erämökkiin Lapin perukoille erakoksi tai ihan mitä vaan muuta. Ihan niinkuin heilläkin on oikeus rakentaa täsmälleen sen näköinen elämä, mitä itse oikeaksi kokevat. Apua voidaan puolin ja toisin pyytää, ja sitä on oikeus antaa tai olla antamatta.
Mistä tuo ajatus edes kumpuaa, että sitä olisi jotain velkaa aikuisille lapsilleen? Joo, eivät pyytäneet syntyä, mutta toisaalta ovat elämän ja hyvät eväät siihen kuitenkin saaneet meiltä vanhemmilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)
Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä.
Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.
Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.
Itse asiassa siinä oli kyse siitä, että joku ihmetteli miten voi olla sellaisia vanhempia, jotka ovat lähinnä kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, ei niinkään enää heidän pienistä lapsistaan. Vauvakupla on yksi ilmiö, jonka useimmat tajuavat (tosin on niitä sellaisiakin ystäviä, jotka lopettavat vauva-aikana kokonaan yhtyedenpidon), mutta pikkulapsivaihe voi kuitenkin kestää perheessä vuosia, jos useita lapsia tulee peräkkäin ja jos suhde on pelkkää sitä pikkulapset-edellä-kuplaa vuositolkulla, ymmärrän kyllä, että siinä voi jo tulla tilanteita, missä isovanhemmat kaipaavat niitä aikuisia lapsiaan, eivät sitä lapsihössötystä.
Lapsilla on taipumus kasvaa. Jos lapsia on tosiaan niin paljon että pikkulapsikuplaa riittää vuosikausiksi, ne vanhemmat lapset eivät enää ole vauvoja tai pikkulapsia silloin, kun kuopus syntyy. Isovanhemmillako ei ole mitään halua luoda suhdetta näihin nuoriin, tuleviin aikuisiin? Kannattakohan sitten vanhainkodissakaan ihmetellä, miksi eivät käy katsomassa...
Vierailija kirjoitti:
Biologisesti isovanhempien tarkoitus nimenomaan ON auttaa lastenhoidossa. Tämän voi huomata esim siitä, että kun on tarkasteltu kirkonkirjoja viideltä viimeiseltä vuosisadalta, voidaan tulla siihen tulokseen, että jokainen lapsenlapsi pidentää isoäitinsä elinikää vuodella, ja isoisänsä elinikää puolella vuodella.
(Omien lapsien teko taas on raskasta, ainakin äideille: jos saa lapsia, muttei lapsenlapsia, jokainen poikalapsi lyhentää äitinsä ikää vuodella. Tytöt eivät lyhennä ja isien eliniässä ei näy eroja verrattuna lapsettomiin miehiin.).
Höpö höpö. Eipäs nyt vedetä syy-seuraus - suhteita ihan hihasta. Toiset ovat terveitä ja lisääntymiskykyisiä, siinä kaikki.
Siis tämän piti olla vastaus tuohon
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Ehkä heillä ei ole ystäviä, joiden kanssa mennä? Kuulostaa nimittäin enemmän kaverisuhteelta kuin perhesuhteelta.
Äh, nyt menee jo ihan vänkäämiseksi. Hyvä suhde heillä on, nauttivat yhdessäolemisesta. Ehkä olet unohtanut, että ihmisten tulisi nauttia toistensa seurasta, jotta ylipäätään haluaisivat olla yhdessä, oli lapsenlapsia tai ei. Se voi olla se syy, miksi jotkut isovanhemmat eivät lapsiinsa aktiivisesti yhteyksiä pidä. Kun eivät saa suhteesta mitään muuta kuin pikkulapsiarkea.
Aika ison ja tärkeän osan lapsensa elämästä vanhemmat blokkaavat, jos sulkevat lapsenlapset kokonaan kiinnostuskentän ulkopuolelle. Jos lastenlasten takia lakkaavat pitämästä yhteyttä lapsiinsa, niin sopii kyllä kysyä, onko niistä omistakaan lapsista oikeasti välitetty...
No, jos aikaisempi suhde muuttuu vain lapsista puhumiseksi ja vain lasten ympärillä pyörimiseksi, niin en kyllä yhtään ihmettele, että yhteydenpito voi harventua.
Tunnistan itsestäni tuon: esikoisen synnyttyä elin todella tiiviissä vauvakuplassa. Kummasti tuosta selvisivät jopa lapsettomat ystäväni, äidistä ja anopista puhumattakaan... Välit ovat säilyneet ja nykyään voidaan jo puhua muustakin. :)
Sehän on hirveän pitkälle riippuvaista siitä, kuinka paljon ylipäätään ne anopit yms pitävät vauvoista ja pikkulapsista. Kaikki eivät pidä, joidenkin mielestä parempaa ei olekaan, suurin osa jotain siltä väliltä.
Tuossa edellä oli kyse siitä, että yhteydenpito lapsen äitiinkin lopetetaan kun ei jakseta sitä vauvahössötystä. Eivät kaikki minun lapsettomat ystäväni pidä vauvoista ja pikkulapsista, mutta ovat edelleen ystäviäni, vaikka lähes vuoden ajan puhuin raskaudesta ja reilun parin vuoden ajan vain ja ainoastaan vauvoista, lapsista ja pikkulapsiarjesta. Ystävyys kesti sen ja jatkuu nykyään kuin ennenkin.
Siksipä hämmästyttää että on äitejä, jotka ottavat etäisyyttä omiin lapsiinsa koska eivät jaksa vauvajuttuja.
Itse asiassa siinä oli kyse siitä, että joku ihmetteli miten voi olla sellaisia vanhempia, jotka ovat lähinnä kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, ei niinkään enää heidän pienistä lapsistaan. Vauvakupla on yksi ilmiö, jonka useimmat tajuavat (tosin on niitä sellaisiakin ystäviä, jotka lopettavat vauva-aikana kokonaan yhtyedenpidon), mutta pikkulapsivaihe voi kuitenkin kestää perheessä vuosia, jos useita lapsia tulee peräkkäin ja jos suhde on pelkkää sitä pikkulapset-edellä-kuplaa vuositolkulla, ymmärrän kyllä, että siinä voi jo tulla tilanteita, missä isovanhemmat kaipaavat niitä aikuisia lapsiaan, eivät sitä lapsihössötystä.
Lapsilla on taipumus kasvaa. Jos lapsia on tosiaan niin paljon että pikkulapsikuplaa riittää vuosikausiksi, ne vanhemmat lapset eivät enää ole vauvoja tai pikkulapsia silloin, kun kuopus syntyy. Isovanhemmillako ei ole mitään halua luoda suhdetta näihin nuoriin, tuleviin aikuisiin? Kannattakohan sitten vanhainkodissakaan ihmetellä, miksi eivät käy katsomassa...
Aaaahahahahahaaaa. Se ei ole mikään tae, että vanhainkodissa kukaan kävisi, vaikka olisi kuinka aktiivinen isovanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Ai kamala, olen lukenut tätä ketjua ja pistää kyllä miettimään.
Mistä tuo ajatus edes kumpuaa, että sitä olisi jotain velkaa aikuisille lapsilleen? Joo, eivät pyytäneet syntyä, mutta toisaalta ovat elämän ja hyvät eväät siihen kuitenkin saaneet meiltä vanhemmilta.
Huomaa, että samaan hengenvetoon todetaan suurten ikäluokkien olevan itsekkäitä ja ajatelleen vain omaa napaansa. Hmmm. :D
Mielestäni olet osin väärässä. Näitä mukavuudenhaluisia, laiskoja ja uusavuttomia äitejä ja isiä, jotka eivät viitsi huolehtia omasta jälkikasvustaan, on valitettavasti ollut aina. Etenkin 1940-50-luvuilla syntyneet, suuret ikäluokat harrastivat lastensa hoidattamista mummoloissa. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat isät loistivat poissaolollaan lastenhoidossa ja kotitöissä. Isät ovat olleet kotona fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissaolevina. Ja läheskään kaikki suuriin ikäluokkiin kuuluvat äidit eivät ole olleet työelämässä. Joissakin yhteiskuntaluokissa miehen tehtävänä on ollut elättää perhe - vaimo ja lapset. Kaupungeissa tai lähiöissä asuvia, pieniäkin lapsia on 1960-1980-luvuilla kuskattu mummoille hoitoon. Tai lapset on laitettu kaupungissa junaan ja lähetetty mummolaan kesäksi asumaan.
Sama touhu jatkuu 2010-luvulla. Mukavuudenhaluisia, laiskoja ja uusavuttomia äitejä ja isiä on paljon. En ymmärrä, miksi vanhemmat, joista toinen on jopa kotiäitinä 24/7, eivät viitsi itse lapsiaan hoitaa! Ikäloput ja raihnaiset, noin 70+-vuotiaat mummot ja vaarit hoitavat lapsenlapsia arkisin, viikonloppuisin, lomilla ja kesälomilla. Lapsenlapset tuupataan isovanhempien mukaan kesämökeille, leirintäalueille ja lomamatkoille. Kun koulut alkavat, lapset menevät koulupäivän jälkeen mummolaan hoitoon. Missä on vanhemmuus? Miksi äidit ja isät eivät huolehdi jälkikasvustaan? Miksi pariskunnat haluavat lapsia, kun lastenhoito sysätään isovanhempien vastuulle?