Lue keskustelun säännöt.
Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.
29.07.2018 |
Itseäni harmittaa todella paljon lapseni ja itsenikin puolesta, kun vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsestani. Hän on jo 4 v ja alkaa itsekkin ymmärtämään tämän. Harmittaa, kun eivät pidä yhteyttä, ei kutsu kylään ja muiden lapset leikkipuistossa kertoilee mummoista ja papoista. Oma lapseni ei ole koskaan mummon kanssa mitään tehnyt ja miehenikin vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita. Ja siis mielestäni isovanhempien kuuluu auttaa ja ihan sillä perusteella, että ovat vanhempiani. Jos eivät olisi lapsenlapsia halunnut, eikä auttaa, niin olisi ihan alunperin jättänyt minutkin tekemättä. Ja vanhempani ovat n. 55v, että vielä jaksavat, tosin kun esim. Yli 70v, niin eriasia sekin. Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa. Jos lapsia tekee, niin kyllä pitäisi jo tietää, että suurella todennäköisyydellä sinustakin tulee isovanhempi.
Kommentit (566)
Vierailija kirjoitti:
5 No ei kai siellä vertaile mitään, mutta kertovat kun ollut mummolassa tai mummon tai Papan kanssa jossai jne.
Pojan tyttäreni kertoi päiväkodissa joka maanantai, kuinka oli ollut luonani ja saanut yhdessä mummon kanssa leikkiä. leipoa ja laittaa ruokaa. Alakoulussa kaverinsa pyysivät päästä mukaan luokseni syömään lettuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5 No ei kai siellä vertaile mitään, mutta kertovat kun ollut mummolassa tai mummon tai Papan kanssa jossai jne.
Pojan tyttäreni kertoi päiväkodissa joka maanantai, kuinka oli ollut luonani ja saanut yhdessä mummon kanssa leikkiä. leipoa ja laittaa ruokaa. Alakoulussa kaverinsa pyysivät päästä mukaan luokseni syömään lettuja.
Pojantyttäresi vietti siis luonasi useimmat viikonloput. Miksi näin?
Kumpaan leiriin kuulut: niihin, joista on äärimmäisen rasittavaa ja tympeää riistoa ja hyväksikäyttöä, että lapsi on vaivoinasi jatkuvasti, vai niihin, joista on mukavaa viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa?
Niin tai näin, suhteenne kuitenkin lienee lämmin, koska lapsi kertoi vierailuistaan hyvillä mielin ja (mummoton?) kaverikin tahtoi mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5 No ei kai siellä vertaile mitään, mutta kertovat kun ollut mummolassa tai mummon tai Papan kanssa jossai jne.
Pojan tyttäreni kertoi päiväkodissa joka maanantai, kuinka oli ollut luonani ja saanut yhdessä mummon kanssa leikkiä. leipoa ja laittaa ruokaa. Alakoulussa kaverinsa pyysivät päästä mukaan luokseni syömään lettuja.
Jaa lapsi mummolassa joka viikonloppu? Milloinkas hän viettää aikaa vanhempiensa kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.
Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.
No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.
Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.
Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.
Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.
Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.
Huomaatko eron?
Lapsi huomaa kyllä vähitellen.Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?
Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.
Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.
Se voi olla, mutta silti se kaukana oleva jää väkisin etäisemmäksi kuin jos asuisi lähellä ja olisi kiinnostunut. Ei pysty sylittelemään, lohduttelemaan, viemään puistoon, ... Ei se lapsi opi samalla tavalla tuntemaan sitä ihmistä, joka vaikka kerran viikossa skypettää ja ehkä kerran vuodessa näkee. Ei vaan ole mahdollista. Vanhemmalle sillä voi olla iso psykologinen merkitys, että skypetellään mutta lapselle merkitsee se oikea läsnäolo.
Mitä ihmettä haluat tällä viestittää? Että kannattaa olla se naapurissa asuva välinpitämätön mummi, koska ulkomailta käsin et kuitenkaan voi olla ihan superhyperläheinen? Vaikka voit olla sata kertaa läheisempi kuin tuo mummi jota ei kiinnosta, niin ei kannata koska... Mitä?
Pitääkö se rautalangasta vääntää? Ei se esim 1v saa yhtään mitään ihmissuhdetta jonkun skypen kautta. Eikä 6v joka ei ole koskaan tavannut sitä skypettäjää tai tutustunut tähän oikeasti. Skype toimii vain, jos ollaan jo muutenkin läheisiä. Ei sillä rakenneta ihmissuhteita.
Kuuhunko olit muuttamassa, vai miksi 6-vuotias ei ole koskaan tavannut sinua, jos asut ulkomailla?
Tunnusta vain ihan suoraan, ettei voisi vähempää lapsenlapset kiinnostaa. Sitähän tuo vehtaaminen tarkoittaa.
En asu kuussa eikä minulla ole yhtään lastenlastakaan. Yritän vaan nyt herranen aika sanoa, että vaikka jotain 6v olisi tavannut tyyliin kerran vuodessa ja välillä skypettänyt, ei siinä mitään oikeaa suhdetta lapseen muodostu. Kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Skypet ja muut sopivat suhteen ylläpitoon esim oman lapsen kanssa, ei suhteen rakentamiseen pienen lapsen kanssa. Ja sille omalle lapselle ja itselle tällä yhteydenpidolla on tietenkin merkitystä.
Ja ihan omakohtaista kokemustakin minulla on. Toiset isovanhempani asuivat kaukana ja tapasimme kerran vuoteen, jos sitäkään. Puhelimessa juteltiin, ja välillä laitettiin kirjeitä. Ei minulla mitään merkityksellistä suhdetta heihin koskaan muodostunut, olivat kuin ketä tahansa kaukaisia sukulaisia. Toiset asuivat lähellä, heitä tavattiin useita kertoja kuukaudessa ja etenkin vaarin kanssa olin tosi läheinen. Niin se vaan lapsen maailmassa menee, se joka on läsnä, muodostuu tärkeäksi.
Mitä tulee lahjojen lähettämiseen, kun joku sitäkin tuossa jo syyttely, että olen pihi ja vaikka mitä. Voihan niitä lähettää vaikka joka viikko, jos siltä tuntuu. Materiallako voi mielestänne korvata sen, ettei ole aktiivisesti läsnä? Oikeasti? Väittäisin, että useimmat kehityspsykologit tyrmäisivät tuon aika äkkiä. Tottakai lapsi pitää vaikka leluista, mutta se on vaan tavara joltain random-sukulaiselta, jota ei edes tunne.
Kumman kanssa olisit ollut läheisempi, jos tuota lähellä asuvaa vaaria et olisi tavannut useita kertoja viikossa? Ei olisi koskaan soitellut, pyytänyt kylään, käynyt synttäreilläsi tai muutenkaan. Olisi jättänyt sinut täysin huomioimatta. (Sehän on tilanne ap:n isovanhempien kanssa.)
Sanot itsekin, että kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Sitä kanssakäymistä voi kaukana asuvan sukulaisen kanssa olla enemmän kuin naapurissa asuvan, jos naapurissa asuvaa ei kiinnosta.
Jos isovanhempi asuu ulkomailla ja toinen naapurissa, olet kuitenkin sitä mieltä, että kaukana asuvan ei kannata edes yrittää antaa suhteelle mahdollisuutta syntyä ja kehittyä. Näinkö? Miksi?
(Kerro muuten, miten kauas olit ajatellut muuttaa, jos tapaaminen onnistuu vain kerran vuodessa? Lämmintä on jo varsin lähelläkin, joten sen takia ei ole mikään pakko muuttaa esim. Australiaan.)
En minä edelleenkään sano, etteikö kannattaisi yhteyttä pitää ja etteikö se olisi tyhjää parempi. Mutta ei se korvaa aitoa jatkuvaa yhdessäoloa ja siitä olen jo etukäteen surullinen. Se mahdollinen lapsenlapsi kokee, että okei on mummo ja vaari jossain ulkomailla, joskus nähdään/soitellaan, mutta siinä se.
Se että kuinka paljon on sitten mahdollista matkustaa kylään puolin ja toisin määrittää hyvin vahvasti elämäntilanteet, rahatilanne jne.
Käsitin, että otat kantaa yleisellä tasolla, mutta sinähän suret tässä jo etukäteen suhdettasi mahdollisiin lapsenlapsiin.
Ei kannata ajatella, että automaattisesti suhde jää etäiseksi, kun se on kiinni niin paljon muustakin kuin siitä fyysisestä läsnäolosta. Läheiseksi voi tulla, vaikkei jatkuvasti tapaisikaan, jos kontaktia kuitenkin pitää yllä koko ajan. Ihan pienen lapsen kanssa tämä ei tietenkään vielä toimi näin, mutta lapsen kasvaessa hän kyllä tajuaa, että välität ja olet kiinnostunut. Kouluikäisen kanssa suhde voi olla jo vaikka miten lämmin ja läheinen, vaikka ette livenä tapaisikaan kuin sen kerran vuodessa.
Kaikki on kiinni siitä välittämisestä, mitä kovin moni tässä ketjussa ei ole tajunnut vaan jankkaa vaan velvollisuuksista ja konkreettisesta hoitoavusta.
Otan kantaa yleisellä tasolla ja pohdin omaa perhettäni samalla. Olen edelleen sitä mieltä, että tyhjää paremman suhteen voi luoda etäältäkin, mutta ei se korvaa lähellä ja läsnä olevaa suhdetta. Aloittajalla on esimerkiksi 4v lapsi. Aika hankalaa sellaisen kanssa on kovin tiivistä suhdetta ylläpitää pääosin etävälinein, koska sen ikäinen elää vielä niin hetkessä ja tilanteessa ja kokemukset muodostuvat konkreettisista kohtaamisista.
Eli edelleen pysyn kannassani, että sille omalle aikuiselle lapselle voi hyvinkin olla tukena ja läsnä kauempaakin, mutta pienelle lapselle vain hyvin rajatussa mittakaavassa. Sitten taas se isompi lapsi ei välttämättä jaksa skypetellä vieraaksi jääneen mummon tai vaarin kanssa.
Ja ihan omalla kohdallani, tottakai parhaani aion silti yrittää.
No sitten niin, jos noin vankasti olet jo kantasi muodostanut.
Terveisin se, jolla on läheinen suhde etämummiin eikä minkäälaista suhdetta naapurissa asuvaan.
Tässä en vertaa lähellä asuvaa nollakiinnostuksella olevaa ja kaukana asuvaa aktiivista. Mitä hedelmällistä siinä olisi, tottakai pienikin yhteydenpito on parempi kuin ei mitään.
Vaan kyse on siitä, että jos on kaksi suhteellisen normaalia vaikkapa sitten mummoa, kyllä väkisinkin parempi suhde muodostuu siihen, jota on mahdollisuus tavata usein. Ellei nyt persoonat sitten mene ihan ristiin.
Saahan sitä keskustelua viedä mille sivupolulle haluaa, tottakai.
Mutta tässä nyt alunperin ihmeteltiin miksi ne isovanhemmat jotka kaikin puolin pystyisivät eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita lastenlapsistaan jopa niin ettei kaikkia lapsenlapsia oltu edes nähty.
Ja kyse oli reissaavista ja juhlivista ihmisistä.
Minusta ei ole hedelmällistä keskustella sellaisista itsestään selvyyksistä kuin esim siitä pystyykö ulkomailla asuva mummo viemään usein leikkipuistoon vai ei, ja pystyykö liikuntakyvytön vanhus hoitamaan pientä lasta.
Tässä olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitä siitä miksi kaikin puolin kykenevät isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita.
Vastauksia ei ole juuri tullut, arvailuja ja filosofointia kyllä niiltä jotka eivät itse ole niitä isovanhempia joita ei kiinnosta.
Jotenkin kuvittelisin, että nuo lapsenlapsistaan viis veisaavat isovanhemmat eivät ole kovin välittäviä vanhempinakaan olleet. Ainakin oman äitini kohdalla on näin.
Sitten puolestaan ne, jotka eivät koe lapsenlapsia rasitteena vaan rikkautena, lienevät olleet omille lapsilleenkin rakastavia vanhempia. (Tämä pitää sisällään sen, että lapsikaan ei ole hyväksikäyttävä lokki vaan välittäminen ja auttaminen on vastavuoroista, sillä jos suhde on riistosuhde, välit eivät voi olla molemmin puolin lämpimät.)
Aina voi olla poikkeuksia (joku niitä tuolla luetteli), mutta pääpiirteissään näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5 No ei kai siellä vertaile mitään, mutta kertovat kun ollut mummolassa tai mummon tai Papan kanssa jossai jne.
Pojan tyttäreni kertoi päiväkodissa joka maanantai, kuinka oli ollut luonani ja saanut yhdessä mummon kanssa leikkiä. leipoa ja laittaa ruokaa. Alakoulussa kaverinsa pyysivät päästä mukaan luokseni syömään lettuja.
Jaa lapsi mummolassa joka viikonloppu? Milloinkas hän viettää aikaa vanhempiensa kanssa?
Perjantai-illasta sunnuntai-iltaan on kaksi kokonaista vuorokautta. Kyllä siinä ehtii olla kotonakin, ellei mummi asu kaukana.
Meillä mummi ja pappa asuivat tien toisella puolella, ja kipaisimme mummolan ja kodin väliä monta kertaa päivässä. Jos ei meitä jonain päivänä näkynyt, mummi kyeseli perään että olemmeko kipeinä, eli tuskin koki tulevansa hyväksikäytetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Kyllä oli mahdottoman kömpelö vertaus kommentin lopussa. Luonnollista on olla vanhanakin kiinnostunut jälkeläisistään ja heidän jälkikasvustaan, ellei sitten ole jo vanhempana ollut pelkkä itsekeskeinen paskakasa.
Mikä sinä olet määrittelemään mikä on luonnollista ja mikä ei. Jos luonnon mukaan mietitään, ihmiset ovat kuolleet hyvin nuorina ja tuskin edes nähneet lastensa lapsia. Biologisesti vanhuudella ei oikeastaan ole mitään merkitystä.
Ihminen on toki ollut laumaeläin, mutta se lauma on ollut aika paljon laajempi kuin omat lapset ja vanhemmat.
Etkö ole kuullut tuosta tutkimuksesta josta on ollut viime aikoina monessakin paikassa että ihmiset ovat siksi( kin) menestyneet ja lisääntyneet niin hyvin kun isoäidit ovat huolehtineet lastenlapsistaan oman lisääntymisen päätyttyä.
Olen mummoikäinen ja minulla on yksi lapsi, joka jo nuorena ilmoitti ei-haluavansa lapsia. Sanoin ookoo, koska valintahan on hänen.
Mutta että minua inhottavat nämä "valokuvamummot" (tämän termin joku lanseerasi)! Ihan oikeesti, ei minua kiinnosta lapsenlapsien kuvat tai seikkailut tippaakaan! Ja se, kuinka nämä voivottelevat, kun minulla ei ole lapsenlapsia. Niiiiin paljosta jään kuulemma paitsi!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Kyllä oli mahdottoman kömpelö vertaus kommentin lopussa. Luonnollista on olla vanhanakin kiinnostunut jälkeläisistään ja heidän jälkikasvustaan, ellei sitten ole jo vanhempana ollut pelkkä itsekeskeinen paskakasa.
Mikä sinä olet määrittelemään mikä on luonnollista ja mikä ei. Jos luonnon mukaan mietitään, ihmiset ovat kuolleet hyvin nuorina ja tuskin edes nähneet lastensa lapsia. Biologisesti vanhuudella ei oikeastaan ole mitään merkitystä.
Ihminen on toki ollut laumaeläin, mutta se lauma on ollut aika paljon laajempi kuin omat lapset ja vanhemmat.
Etkö ole kuullut tuosta tutkimuksesta josta on ollut viime aikoina monessakin paikassa että ihmiset ovat siksi( kin) menestyneet ja lisääntyneet niin hyvin kun isoäidit ovat huolehtineet lastenlapsistaan oman lisääntymisen päätyttyä.
On varmasti kuullut, mutta ei ole halunnut ymmärtää. Oma kapea maailmankuva rikkoutuisi muuten liian pahasti. Joutuisi käsittelemään samalla sen, että ei olekaan psyykkisesti terve ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani asuvat kaukana, noin 400 kilometrin päässä ja mieheni äiti tuplasti kauempana. Siitä huolimatta lapseni ja isovanhempien välit ovat hyvät. Omat vanhempani jaksavat vielä matkustaa, joten he vierailevat meillämuutaman kerran vuodessa ja me vierailemme heillä. Anoppini sairastaa, joten koetan soittaa hänelle vähintään kerran kuukaudessa ja kertoilla lasten kuulumisia. Pitkän matkan vuoksi pystymme käymään anoppilassa vain kaksi-kolme kertaa vuodessa. Pitämällä itse yhteyttä lasten ja isovanhempien välillä yhteys tuntuu säilyvän. Tapaaminen aina on molemmille osapuolille iloinen asia.
Vanhempani ja sukuni ovat olleet kaukana koko aikuisikäni. Olen oppinut itsenäiseksi, samoin mieheni. Kummankaan mieleen ei ole juolahtanut velvoittaa omia vanhempiamme lastemme hoitajiksi, varmasti osittain siitä syystä, että he asuvat kohtuullisen kaukana. Rankkaa on välillä, mutta eikös se ole osa perhe-elämää? Koetan kasvattaa omat lapseni niin, että itse joskus eläkkeellä ollessani voin toivottavasti nauttia matkustelusta ja tavata mahdollisia lapsenlapsiani oman aikatauluni mukaan.
Tämä. Vaatii tosin viitseliäisyyttä, vaivannäköä ja vähän taloudellista panostamistakin, joten lienee siitä syystä niin iso nou-nou monille nykyvanhemmille ja isovanhemmille.
Ja kun kysymyksessä on anoppi, niin nykynaiselta se on mahdoton tehtävä, ainakin jos uskominen on anoppiketjuja.
Ja jos on uskominen miniäketjuja, kauheita luonnehäiriöisiä hirviöitä ovat kaikki ;)
Josko emme kuitenkaan muodostaisi kuvaamme maailmasta pelkästään av:n perusteella, jooko. :)
Ei ole miniäketjuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani asuvat kaukana, noin 400 kilometrin päässä ja mieheni äiti tuplasti kauempana. Siitä huolimatta lapseni ja isovanhempien välit ovat hyvät. Omat vanhempani jaksavat vielä matkustaa, joten he vierailevat meillämuutaman kerran vuodessa ja me vierailemme heillä. Anoppini sairastaa, joten koetan soittaa hänelle vähintään kerran kuukaudessa ja kertoilla lasten kuulumisia. Pitkän matkan vuoksi pystymme käymään anoppilassa vain kaksi-kolme kertaa vuodessa. Pitämällä itse yhteyttä lasten ja isovanhempien välillä yhteys tuntuu säilyvän. Tapaaminen aina on molemmille osapuolille iloinen asia.
Vanhempani ja sukuni ovat olleet kaukana koko aikuisikäni. Olen oppinut itsenäiseksi, samoin mieheni. Kummankaan mieleen ei ole juolahtanut velvoittaa omia vanhempiamme lastemme hoitajiksi, varmasti osittain siitä syystä, että he asuvat kohtuullisen kaukana. Rankkaa on välillä, mutta eikös se ole osa perhe-elämää? Koetan kasvattaa omat lapseni niin, että itse joskus eläkkeellä ollessani voin toivottavasti nauttia matkustelusta ja tavata mahdollisia lapsenlapsiani oman aikatauluni mukaan.
Tämä. Vaatii tosin viitseliäisyyttä, vaivannäköä ja vähän taloudellista panostamistakin, joten lienee siitä syystä niin iso nou-nou monille nykyvanhemmille ja isovanhemmille.
Ja kun kysymyksessä on anoppi, niin nykynaiselta se on mahdoton tehtävä, ainakin jos uskominen on anoppiketjuja.
Ja jos on uskominen miniäketjuja, kauheita luonnehäiriöisiä hirviöitä ovat kaikki ;)
Josko emme kuitenkaan muodostaisi kuvaamme maailmasta pelkästään av:n perusteella, jooko. :)
Ei ole miniäketjuja.
https://www.vauva.fi/haku?search_term=mini%C3%A4&more=more%3Adiscussions
Ole hyvä.
Aika tasan 50-50 menny ylä ja alapeukut tässä aloituksessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika tasan 50-50 menny ylä ja alapeukut tässä aloituksessa
Kertoo siitä, että ketjuun osallistuneista noin puolella on välinpitämättömät vanhemmat/isovanhemmat ja toisella puolella vaativat ja lokkeilevat lapset.
Toivon todella että on olemassa myös perheitä, joissa sukupolvien väliset suhteet eivät ole näin vaikeita ja katkeria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tasan 50-50 menny ylä ja alapeukut tässä aloituksessa
Kertoo siitä, että ketjuun osallistuneista noin puolella on välinpitämättömät vanhemmat/isovanhemmat ja toisella puolella vaativat ja lokkeilevat lapset.
Toivon todella että on olemassa myös perheitä, joissa sukupolvien väliset suhteet eivät ole näin vaikeita ja katkeria.
Olemme Suomalaisia. Ei suomalainen osaa olla toisten kanssa, ei osaa joustaa, ei neuvotella eikä sopia riitoja. Osaamme vain vittuilla, jurottaa, riidellä ja mököttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Komppaan (1979, lapsi 2001). Maailma oli muutenkin aika erilainen vuosituhannen vaihteessa, niitä pakollisiakaan menoja ei ollut kovin paljoa. :) - Olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet menivät ennenkuin internet valtasi koko maailman, sillä nykyvanhemmuuden paineet vaikuttavat vain kasvaneen, kun ystävien lapsiperhe-elämää on seurannut. Tietoa, (ristiriitaisia) ohjeita ja odotuksia on ihan eri tavalla, puhumattakaan jatkuvasta yhteydenpidon tarpeesta. Kaikesta täytyy olla nykyään jyvällä koko ajan, tai ehkä se vain tuntuu siltä vielä kiihkeiden wilmavuosien jälkeen...
Tämä. Some vie tämänpäivän vanhempien ajan, jopa niin, ettei ole aikaa riittäviin yöuneen, kun vietetätään aikaa somessa päivittäin ja useampi tunti.
Se näkyy myös lastensuojelussa, kun vanhemmilla ei ole aikaa hoitaa lasta, eikä huolehtia lapsen perustarpeita, vaikka vanhemmat ovat kotona.
Tässä sekoillaan nyt jo monella tasolla. Joku tuolla aiemmin kiteytti hyvin: keskustellaan niistä isovanhemmista, jotka VOISIVAT hoitaa lapsenlapsiaan, mutta eivät HALUA.
Silloin päästään asian ytimeen. Suljetaan pois ne tapaukset, joissa kyse on erilaisista esteistä, joita elämä voi eteen tuoda.
Ja sitten otetaan esiin ap:n otsikko, jossa hän ilmoittaa mielipiteenään olevan, että isovanhempien tehtävä on hoitaa lapsenlapsiaan.
Mitä tässä maailmassa on pakko tehdä ja mitä ei? Totta kai voidaan olettaa, että vanhempien on hoidettava itse tekemänsä lapset. Siitä huolimatta on vanhempia, jotka eivät sitä tee. Onko tällaisten vanhempien sitten vaan pakko hoitaa lapsensa? Vastaus: ei ole. Lapset voidaan ns. heittää yhteiskunnan harteille. On paljonkin syitä, miksi vanhemmat eivät hoida lapsiaan, ja niitäkin on, jotka eivät vain halua. Yhteiskunta voi yrittää tukea ja auttaa, mutta entä jos siitä ei ole apua? Onhan tässäkin ketjussa tuotu esille omia vanhempia, jotka ei ole hoitaneet lapsiaan, vaan sysänneet ne isovanhemmille. Eli nämä vanhemmat ovat viis veisanneet tehtävästään hoitaa lapsiaan. He ovat siis voineet jättää lapsensa hoitamatta, koska eivät ole halunneet heitä hoitaa. Kuinka pitkälle voidaan olettaa heidän olevan yhtään sen enempää kiinnostuneita lapsenlapsistaan?
No sitten se isovanhempien osuus. Missä laissa sanotaan, että isovanhempien tehtävä on hoitaa lapsenlapsiaan? Ei missään. Yhtä lailla on isovanhempia, jotka eivät vain halua hoitaa lapsia. Tuleeko yhteiskunta apuun tässä asiassa? Vanhempia siis tuetaan ja autetaan heitä jaksamisessa erilaisin tukitoimin, on tukiperheitä ja avohuollon tukitoimia, mutta kuka tukee isovanhempia, jotka eivät vain viitsisi ja haluaisi hoitaa ketään? Ovatko he se viimeinen niitti, jonka vain täytyy tehdä, vaikka heitä ei yhtään kiinnostaisi eikä haluttaisi? Vai onko isovanhempien haluttomuus niin kauhea tabu, että sitä ei saa paljastaa missään nimessä ja heidän on hoidettava lapsenlapsiaan, tahtoivat tai eivät?
Tästä vois siis keskustella, että onko ihmisen pakko tehdä sellaista, mitä ei halua. Ja jättää tästä nyt pois sellaiset, kuin ansiotyön teko yms. Ja itse asiassa, eihän siihenkään kenelläkään mikään pakko ole. Maailmassa on aika vähän asioita, mitä on ihan pakollinen pakko tehdä.
Silloin saatettais puhua asiasta, eikä sen vierestä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä sekoillaan nyt jo monella tasolla. Joku tuolla aiemmin kiteytti hyvin: keskustellaan niistä isovanhemmista, jotka VOISIVAT hoitaa lapsenlapsiaan, mutta eivät HALUA.
Silloin päästään asian ytimeen. Suljetaan pois ne tapaukset, joissa kyse on erilaisista esteistä, joita elämä voi eteen tuoda.
Ja sitten otetaan esiin ap:n otsikko, jossa hän ilmoittaa mielipiteenään olevan, että isovanhempien tehtävä on hoitaa lapsenlapsiaan.
Mitä tässä maailmassa on pakko tehdä ja mitä ei? Totta kai voidaan olettaa, että vanhempien on hoidettava itse tekemänsä lapset. Siitä huolimatta on vanhempia, jotka eivät sitä tee. Onko tällaisten vanhempien sitten vaan pakko hoitaa lapsensa? Vastaus: ei ole. Lapset voidaan ns. heittää yhteiskunnan harteille. On paljonkin syitä, miksi vanhemmat eivät hoida lapsiaan, ja niitäkin on, jotka eivät vain halua. Yhteiskunta voi yrittää tukea ja auttaa, mutta entä jos siitä ei ole apua? Onhan tässäkin ketjussa tuotu esille omia vanhempia, jotka ei ole hoitaneet lapsiaan, vaan sysänneet ne isovanhemmille. Eli nämä vanhemmat ovat viis veisanneet tehtävästään hoitaa lapsiaan. He ovat siis voineet jättää lapsensa hoitamatta, koska eivät ole halunneet heitä hoitaa. Kuinka pitkälle voidaan olettaa heidän olevan yhtään sen enempää kiinnostuneita lapsenlapsistaan?
No sitten se isovanhempien osuus. Missä laissa sanotaan, että isovanhempien tehtävä on hoitaa lapsenlapsiaan? Ei missään. Yhtä lailla on isovanhempia, jotka eivät vain halua hoitaa lapsia. Tuleeko yhteiskunta apuun tässä asiassa? Vanhempia siis tuetaan ja autetaan heitä jaksamisessa erilaisin tukitoimin, on tukiperheitä ja avohuollon tukitoimia, mutta kuka tukee isovanhempia, jotka eivät vain viitsisi ja haluaisi hoitaa ketään? Ovatko he se viimeinen niitti, jonka vain täytyy tehdä, vaikka heitä ei yhtään kiinnostaisi eikä haluttaisi? Vai onko isovanhempien haluttomuus niin kauhea tabu, että sitä ei saa paljastaa missään nimessä ja heidän on hoidettava lapsenlapsiaan, tahtoivat tai eivät?
Tästä vois siis keskustella, että onko ihmisen pakko tehdä sellaista, mitä ei halua. Ja jättää tästä nyt pois sellaiset, kuin ansiotyön teko yms. Ja itse asiassa, eihän siihenkään kenelläkään mikään pakko ole. Maailmassa on aika vähän asioita, mitä on ihan pakollinen pakko tehdä.
Silloin saatettais puhua asiasta, eikä sen vierestä.
Nälkävuosina Suomessa jotkut vanhemmat söivät lapsensa selvitäkseen hengissä. Mutta tuskin tällainen tilanne oli kovinkaan monen mielestä ideaali.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vois sitä nämä nuoret itsekin vähän miettiä omaa käytöstään. Jos ollaan vaan vaatimassa kaikkea mutta muuten ei välitetä, niin ei ihme ettei välit toimi. Vanhempien pitäis kaikkensa näitten eteen tehdä ja antaa, mutta kiitosta ei tule. Miniät nostelee nokkaansa ja haukkuu anoppejaan minkä ehtii. Näitä palstoja kun lukee, niin suurimmalla osalla on joku hirviöanoppi, jota arvostellaan ja haukutaan ja syytetään miehen ja lapsen omimisesta. Omasta mustasukkaisuudesta on kyse. Mies halutaan irrottaa lapsuudenperheestään niin täysin, että varmasti tietävät ja oppivat, kuka on se miehen ykkönen ja kenen pillin mukaan se tanssii.
En ihmettele, ettei äitini hoitanut veljen lapsia sen jälkeen enää, kun sai aina ja jatkuvasti kuulla, miten väärin oli tehnyt minkäkin asian. Velikin liittyi viimein kuoroon moittimaan äitiään, että tämä tekee niin ja niin, eikä just näin. Lapsia ei olisi saanut viedä kylään vieraille ihmisille, niin kuin ne siitä olisivat pilalle menneet, että kävivät mummon ystävättären kotona. Ja kun mummo syötti niille perunaa eikä pastaa. Voi saakeli en paremmin sano. Ja kun mummo ei joka kerta lasten pois lähtiessä antanut niille satasta kouraan.
Joskus se vaan on niinkin, että malkaa voi kaivaa omastakin silmästään. Miettikää sitä.
Oletpa omahyväinen. Asiat kun olis toisinpäin (äitis hoitaisi vain veljen lapsia eikä sinun) niin olisi toinen ääni kellossa. Helppo se on saamapuolella olevan kylpeä erinomaisuudessaan ja ajatella että tämä on kaikki omaa ansiota, oon niin hieno ihminen.
Veljesi on varmasti surullinen.. mutta sehän ei ole sinun ongelmasi tietenkään.
Anteeksi mutta mitä? Olenko kirjoittanut yhtään mitään siitä, että minulla olisi lapsia? Missä asiassa olen muka saamapuolella?
Veljenikö surullinen? Eipä näytä siltä ja miten se olisi minun ongelmani? Ja mistä pirusta sinä edes tuollaisen repäisit?
En YHTÄÄN ihmettele, että joidenkin ihmisten kanssa ei vaan voi tulla juttuun. Tämäkin kirjoitukseeni vastaaja vetelee täysin virheellisiä, hatustaan vedettyjä keksittyjä olettamuksia! Mikään argumenttinsa ei pidä paikkaansa, eikä voikaan pitää, koska ei ole mitään, mihin ne perustaisi. Jos olet mielestäsi viisas, niin annahan tulla perustelu joka ikiseen väittämääsi.
Ja todella, en ihmettele, että ihmissuhteet voi mennä solmuun, kun on olemassa ihmisiä, jotka ei pysy asiassa, vaan vääntelee niitä oman mielensä mukaan ihan miten sattuu. Rasittavaa.
[/quote]Pojan tyttäreni kertoi päiväkodissa joka maanantai, kuinka oli ollut luonani ja saanut yhdessä mummon kanssa leikkiä. leipoa ja laittaa ruokaa. Alakoulussa kaverinsa pyysivät päästä mukaan luokseni syömään lettuja.[/quote]
Jaa lapsi mummolassa joka viikonloppu? Milloinkas hän viettää aikaa vanhempiensa kanssa?[/quote]
Ihan samaa ihmettelen. Siis päiväkoti-ikäinen lapsi oli joka viikonloppuna isoäidillä hoidossa??? Missähän lapsen vanhemmat olivat? Eikö lapsen äiti ja isä osannut leikkiä, leipoa ja laittaa ruokaa, kun lapsi piti lähettää mummolaan? Säälin lapsia, joitten hoito ulkoistetaan isovanhemmille! Ja mukavuudenhaluisille, laiskoille ja uusavuttomille vanhemmille keppiä persuksille, ei porkkanaa!
Oma lukunsa ovat kermankuorijaisovanhemmat. Nämä isovanhemmat kuorivat vain kermat päältä lapsenlapsistaan, liioittelevat tekemisiään ja jopa valehtelevat. Mummojen ja vaarien muisti pätkii. Omasta mielestään he "hoitavat" lapsenlapsiaan hyvinkin ahkerasti. Tosiasiassa he eivät hoida lapsenlapsiaan, vaan haluavat vain kehuskella itseään ja kiillottaa omaa egoaan.
Minusta hoitamisen puute ei ole ollenkan ongelma. Toki sekin harmittaa joskus mutta hoitovastuu on aina itselläni. Tämä hoitaminen tässä on otettu riidanaiheeksi koko ketjussa. Se ei ole pahin asia. Välittämisen puute on.
Kummatkaan isovanhemmat ei välitä tippaakaan. Ovat terveitä, reissaavat, eläkkeellä oltu jo vuosikaudet, harrastavat, käyvät tansseissa jne. Lapsenlapsia ei jakseta tavata yhtään. Ei tulla ristiäisiin eikä synttäreille, ei nähdä jouluna tai muina pyhinä, ei vierailla eikä soitella, aina on kiire jos yritän soittaa.
Se mitä toivoisin, huom toivoisin enkä vaadi olisi esim:
- lapsi sai stipendin, olisi ollut ihana kertoa se isovanhemmille
- lapsi oppi puhumaan/kävelemään/ajamaan pyörällä, olisi ollut kiva jakaa ilo jonkun kanssa
- lapselle tärkeä muskarijuhla, olisi ollut kiva saada isovanhemmat yleisöön
- tarhan isovanhmpipäivä, olisi tarvittu ne isovanhemmat
- joku jolle joskus soittaa kuulumisia
- joku joka joskus oikein rankassa tilanteessa sanoisi mulle pari kannustavaa sanaa
- isovanhemmat kävisi edes JOSKUS synttäreillä tai jouluna
- joskus kävisivät vaikka huvipuistossa, minä ilmanmuuta mkaksaisin kaiken
Muelestäni toiveeni eivät ole ihan kohtuuttomia. Mitään näistä en saa kuitenkaan. Kerta vuoteen omat vanhemmat soittaa ja silloinkin kaakattaa omia asioitaan eikä kysy mitään lapsista. Appikset sentään soittaa 2-3 krt miehelle, lähinnä vaatien että miehen pitää käydä heille korjaamassa mökillä asia X ja Y.
En tiedä... jotenkin oon tosi surullinen ja pettynyt. Olisin niin hslunnut lämpimät läheiset välit, molemmat isovanhemmat on aina otettuavosylin vastaan, kutsuttu ja toivotettu tervetulleiksi. Mutta molemmat niistä ovat kovin itsekeskeisiä ja piittaamattomia.
Sitä ne oli kullä lapsenakin. Siis että sina mentiin aikuisten ehdolla, sina täytettiin aikuisten tarpeet - lasten tarpeet sivuutettiin, ja aina tehtiin sitä mitä sikuiset hslus vaikka se olisi ollut lapsille kurjaa. Ehkä on niin että jotkut vaan tottuu siihen ”minä minä, minun tarpeet ensin” - malliin eikä koskaan enää opi siitä pois.
Olen pohjattoman surullinen tilanteesta. Isovanhempien puutetta ei korvaa mikään ostettu apu. Lastenhoitaja ei tule muskariin, soita ja kysele kuulumisia, tule jouluna tai synttärinä.
Mull on järkyttävän paskat vanhemmat ja appivanhemmat. Ja mulla on oikeus mielipiteeseeni vaikka mitä puolustusargumentteja isovanhempien käytökselle olisikin.
Saahan sitä keskustelua viedä mille sivupolulle haluaa, tottakai.
Mutta tässä nyt alunperin ihmeteltiin miksi ne isovanhemmat jotka kaikin puolin pystyisivät eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita lastenlapsistaan jopa niin ettei kaikkia lapsenlapsia oltu edes nähty.
Ja kyse oli reissaavista ja juhlivista ihmisistä.
Minusta ei ole hedelmällistä keskustella sellaisista itsestään selvyyksistä kuin esim siitä pystyykö ulkomailla asuva mummo viemään usein leikkipuistoon vai ei, ja pystyykö liikuntakyvytön vanhus hoitamaan pientä lasta.
Tässä olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitä siitä miksi kaikin puolin kykenevät isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita.
Vastauksia ei ole juuri tullut, arvailuja ja filosofointia kyllä niiltä jotka eivät itse ole niitä isovanhempia joita ei kiinnosta.