Lue keskustelun säännöt.
Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.
29.07.2018 |
Itseäni harmittaa todella paljon lapseni ja itsenikin puolesta, kun vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsestani. Hän on jo 4 v ja alkaa itsekkin ymmärtämään tämän. Harmittaa, kun eivät pidä yhteyttä, ei kutsu kylään ja muiden lapset leikkipuistossa kertoilee mummoista ja papoista. Oma lapseni ei ole koskaan mummon kanssa mitään tehnyt ja miehenikin vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita. Ja siis mielestäni isovanhempien kuuluu auttaa ja ihan sillä perusteella, että ovat vanhempiani. Jos eivät olisi lapsenlapsia halunnut, eikä auttaa, niin olisi ihan alunperin jättänyt minutkin tekemättä. Ja vanhempani ovat n. 55v, että vielä jaksavat, tosin kun esim. Yli 70v, niin eriasia sekin. Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa. Jos lapsia tekee, niin kyllä pitäisi jo tietää, että suurella todennäköisyydellä sinustakin tulee isovanhempi.
Kommentit (566)
Oma äitini ainakin sanoi jo nuorena minulle, että jos lapsia teet niin apua on turha pyytää. Ei ainakaan mitään jäänyt epäselväksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.
Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.
No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.
Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.
Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.
Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.
Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.
Huomaatko eron?
Lapsi huomaa kyllä vähitellen.Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?
Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.
Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.
Se voi olla, mutta silti se kaukana oleva jää väkisin etäisemmäksi kuin jos asuisi lähellä ja olisi kiinnostunut. Ei pysty sylittelemään, lohduttelemaan, viemään puistoon, ... Ei se lapsi opi samalla tavalla tuntemaan sitä ihmistä, joka vaikka kerran viikossa skypettää ja ehkä kerran vuodessa näkee. Ei vaan ole mahdollista. Vanhemmalle sillä voi olla iso psykologinen merkitys, että skypetellään mutta lapselle merkitsee se oikea läsnäolo.
Mitä ihmettä haluat tällä viestittää? Että kannattaa olla se naapurissa asuva välinpitämätön mummi, koska ulkomailta käsin et kuitenkaan voi olla ihan superhyperläheinen? Vaikka voit olla sata kertaa läheisempi kuin tuo mummi jota ei kiinnosta, niin ei kannata koska... Mitä?
Pitääkö se rautalangasta vääntää? Ei se esim 1v saa yhtään mitään ihmissuhdetta jonkun skypen kautta. Eikä 6v joka ei ole koskaan tavannut sitä skypettäjää tai tutustunut tähän oikeasti. Skype toimii vain, jos ollaan jo muutenkin läheisiä. Ei sillä rakenneta ihmissuhteita.
Kuuhunko olit muuttamassa, vai miksi 6-vuotias ei ole koskaan tavannut sinua, jos asut ulkomailla?
Tunnusta vain ihan suoraan, ettei voisi vähempää lapsenlapset kiinnostaa. Sitähän tuo vehtaaminen tarkoittaa.
En asu kuussa eikä minulla ole yhtään lastenlastakaan. Yritän vaan nyt herranen aika sanoa, että vaikka jotain 6v olisi tavannut tyyliin kerran vuodessa ja välillä skypettänyt, ei siinä mitään oikeaa suhdetta lapseen muodostu. Kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Skypet ja muut sopivat suhteen ylläpitoon esim oman lapsen kanssa, ei suhteen rakentamiseen pienen lapsen kanssa. Ja sille omalle lapselle ja itselle tällä yhteydenpidolla on tietenkin merkitystä.
Ja ihan omakohtaista kokemustakin minulla on. Toiset isovanhempani asuivat kaukana ja tapasimme kerran vuoteen, jos sitäkään. Puhelimessa juteltiin, ja välillä laitettiin kirjeitä. Ei minulla mitään merkityksellistä suhdetta heihin koskaan muodostunut, olivat kuin ketä tahansa kaukaisia sukulaisia. Toiset asuivat lähellä, heitä tavattiin useita kertoja kuukaudessa ja etenkin vaarin kanssa olin tosi läheinen. Niin se vaan lapsen maailmassa menee, se joka on läsnä, muodostuu tärkeäksi.
Mitä tulee lahjojen lähettämiseen, kun joku sitäkin tuossa jo syyttely, että olen pihi ja vaikka mitä. Voihan niitä lähettää vaikka joka viikko, jos siltä tuntuu. Materiallako voi mielestänne korvata sen, ettei ole aktiivisesti läsnä? Oikeasti? Väittäisin, että useimmat kehityspsykologit tyrmäisivät tuon aika äkkiä. Tottakai lapsi pitää vaikka leluista, mutta se on vaan tavara joltain random-sukulaiselta, jota ei edes tunne.
Kumman kanssa olisit ollut läheisempi, jos tuota lähellä asuvaa vaaria et olisi tavannut useita kertoja viikossa? Ei olisi koskaan soitellut, pyytänyt kylään, käynyt synttäreilläsi tai muutenkaan. Olisi jättänyt sinut täysin huomioimatta. (Sehän on tilanne ap:n isovanhempien kanssa.)
Sanot itsekin, että kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Sitä kanssakäymistä voi kaukana asuvan sukulaisen kanssa olla enemmän kuin naapurissa asuvan, jos naapurissa asuvaa ei kiinnosta.
Jos isovanhempi asuu ulkomailla ja toinen naapurissa, olet kuitenkin sitä mieltä, että kaukana asuvan ei kannata edes yrittää antaa suhteelle mahdollisuutta syntyä ja kehittyä. Näinkö? Miksi?
(Kerro muuten, miten kauas olit ajatellut muuttaa, jos tapaaminen onnistuu vain kerran vuodessa? Lämmintä on jo varsin lähelläkin, joten sen takia ei ole mikään pakko muuttaa esim. Australiaan.)
En minä edelleenkään sano, etteikö kannattaisi yhteyttä pitää ja etteikö se olisi tyhjää parempi. Mutta ei se korvaa aitoa jatkuvaa yhdessäoloa ja siitä olen jo etukäteen surullinen. Se mahdollinen lapsenlapsi kokee, että okei on mummo ja vaari jossain ulkomailla, joskus nähdään/soitellaan, mutta siinä se.
Se että kuinka paljon on sitten mahdollista matkustaa kylään puolin ja toisin määrittää hyvin vahvasti elämäntilanteet, rahatilanne jne.
Käsitin, että otat kantaa yleisellä tasolla, mutta sinähän suret tässä jo etukäteen suhdettasi mahdollisiin lapsenlapsiin.
Ei kannata ajatella, että automaattisesti suhde jää etäiseksi, kun se on kiinni niin paljon muustakin kuin siitä fyysisestä läsnäolosta. Läheiseksi voi tulla, vaikkei jatkuvasti tapaisikaan, jos kontaktia kuitenkin pitää yllä koko ajan. Ihan pienen lapsen kanssa tämä ei tietenkään vielä toimi näin, mutta lapsen kasvaessa hän kyllä tajuaa, että välität ja olet kiinnostunut. Kouluikäisen kanssa suhde voi olla jo vaikka miten lämmin ja läheinen, vaikka ette livenä tapaisikaan kuin sen kerran vuodessa.
Kaikki on kiinni siitä välittämisestä, mitä kovin moni tässä ketjussa ei ole tajunnut vaan jankkaa vaan velvollisuuksista ja konkreettisesta hoitoavusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ainakin sanoi jo nuorena minulle, että jos lapsia teet niin apua on turha pyytää. Ei ainakaan mitään jäänyt epäselväksi
Millaiset välit sinulla oli äitiisi lapsena?
Entä nykyään? Teitkö niitä lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.
Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.
No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.
Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.
Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.
Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.
Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.
Huomaatko eron?
Lapsi huomaa kyllä vähitellen.Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?
Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.
Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.
Se voi olla, mutta silti se kaukana oleva jää väkisin etäisemmäksi kuin jos asuisi lähellä ja olisi kiinnostunut. Ei pysty sylittelemään, lohduttelemaan, viemään puistoon, ... Ei se lapsi opi samalla tavalla tuntemaan sitä ihmistä, joka vaikka kerran viikossa skypettää ja ehkä kerran vuodessa näkee. Ei vaan ole mahdollista. Vanhemmalle sillä voi olla iso psykologinen merkitys, että skypetellään mutta lapselle merkitsee se oikea läsnäolo.
Mitä ihmettä haluat tällä viestittää? Että kannattaa olla se naapurissa asuva välinpitämätön mummi, koska ulkomailta käsin et kuitenkaan voi olla ihan superhyperläheinen? Vaikka voit olla sata kertaa läheisempi kuin tuo mummi jota ei kiinnosta, niin ei kannata koska... Mitä?
Pitääkö se rautalangasta vääntää? Ei se esim 1v saa yhtään mitään ihmissuhdetta jonkun skypen kautta. Eikä 6v joka ei ole koskaan tavannut sitä skypettäjää tai tutustunut tähän oikeasti. Skype toimii vain, jos ollaan jo muutenkin läheisiä. Ei sillä rakenneta ihmissuhteita.
Kuuhunko olit muuttamassa, vai miksi 6-vuotias ei ole koskaan tavannut sinua, jos asut ulkomailla?
Tunnusta vain ihan suoraan, ettei voisi vähempää lapsenlapset kiinnostaa. Sitähän tuo vehtaaminen tarkoittaa.
En asu kuussa eikä minulla ole yhtään lastenlastakaan. Yritän vaan nyt herranen aika sanoa, että vaikka jotain 6v olisi tavannut tyyliin kerran vuodessa ja välillä skypettänyt, ei siinä mitään oikeaa suhdetta lapseen muodostu. Kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Skypet ja muut sopivat suhteen ylläpitoon esim oman lapsen kanssa, ei suhteen rakentamiseen pienen lapsen kanssa. Ja sille omalle lapselle ja itselle tällä yhteydenpidolla on tietenkin merkitystä.
Ja ihan omakohtaista kokemustakin minulla on. Toiset isovanhempani asuivat kaukana ja tapasimme kerran vuoteen, jos sitäkään. Puhelimessa juteltiin, ja välillä laitettiin kirjeitä. Ei minulla mitään merkityksellistä suhdetta heihin koskaan muodostunut, olivat kuin ketä tahansa kaukaisia sukulaisia. Toiset asuivat lähellä, heitä tavattiin useita kertoja kuukaudessa ja etenkin vaarin kanssa olin tosi läheinen. Niin se vaan lapsen maailmassa menee, se joka on läsnä, muodostuu tärkeäksi.
Mitä tulee lahjojen lähettämiseen, kun joku sitäkin tuossa jo syyttely, että olen pihi ja vaikka mitä. Voihan niitä lähettää vaikka joka viikko, jos siltä tuntuu. Materiallako voi mielestänne korvata sen, ettei ole aktiivisesti läsnä? Oikeasti? Väittäisin, että useimmat kehityspsykologit tyrmäisivät tuon aika äkkiä. Tottakai lapsi pitää vaikka leluista, mutta se on vaan tavara joltain random-sukulaiselta, jota ei edes tunne.
Kumman kanssa olisit ollut läheisempi, jos tuota lähellä asuvaa vaaria et olisi tavannut useita kertoja viikossa? Ei olisi koskaan soitellut, pyytänyt kylään, käynyt synttäreilläsi tai muutenkaan. Olisi jättänyt sinut täysin huomioimatta. (Sehän on tilanne ap:n isovanhempien kanssa.)
Sanot itsekin, että kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Sitä kanssakäymistä voi kaukana asuvan sukulaisen kanssa olla enemmän kuin naapurissa asuvan, jos naapurissa asuvaa ei kiinnosta.
Jos isovanhempi asuu ulkomailla ja toinen naapurissa, olet kuitenkin sitä mieltä, että kaukana asuvan ei kannata edes yrittää antaa suhteelle mahdollisuutta syntyä ja kehittyä. Näinkö? Miksi?
(Kerro muuten, miten kauas olit ajatellut muuttaa, jos tapaaminen onnistuu vain kerran vuodessa? Lämmintä on jo varsin lähelläkin, joten sen takia ei ole mikään pakko muuttaa esim. Australiaan.)
En minä edelleenkään sano, etteikö kannattaisi yhteyttä pitää ja etteikö se olisi tyhjää parempi. Mutta ei se korvaa aitoa jatkuvaa yhdessäoloa ja siitä olen jo etukäteen surullinen. Se mahdollinen lapsenlapsi kokee, että okei on mummo ja vaari jossain ulkomailla, joskus nähdään/soitellaan, mutta siinä se.
Se että kuinka paljon on sitten mahdollista matkustaa kylään puolin ja toisin määrittää hyvin vahvasti elämäntilanteet, rahatilanne jne.
Käsitin, että otat kantaa yleisellä tasolla, mutta sinähän suret tässä jo etukäteen suhdettasi mahdollisiin lapsenlapsiin.
Ei kannata ajatella, että automaattisesti suhde jää etäiseksi, kun se on kiinni niin paljon muustakin kuin siitä fyysisestä läsnäolosta. Läheiseksi voi tulla, vaikkei jatkuvasti tapaisikaan, jos kontaktia kuitenkin pitää yllä koko ajan. Ihan pienen lapsen kanssa tämä ei tietenkään vielä toimi näin, mutta lapsen kasvaessa hän kyllä tajuaa, että välität ja olet kiinnostunut. Kouluikäisen kanssa suhde voi olla jo vaikka miten lämmin ja läheinen, vaikka ette livenä tapaisikaan kuin sen kerran vuodessa.
Kaikki on kiinni siitä välittämisestä, mitä kovin moni tässä ketjussa ei ole tajunnut vaan jankkaa vaan velvollisuuksista ja konkreettisesta hoitoavusta.
Otan kantaa yleisellä tasolla ja pohdin omaa perhettäni samalla. Olen edelleen sitä mieltä, että tyhjää paremman suhteen voi luoda etäältäkin, mutta ei se korvaa lähellä ja läsnä olevaa suhdetta. Aloittajalla on esimerkiksi 4v lapsi. Aika hankalaa sellaisen kanssa on kovin tiivistä suhdetta ylläpitää pääosin etävälinein, koska sen ikäinen elää vielä niin hetkessä ja tilanteessa ja kokemukset muodostuvat konkreettisista kohtaamisista.
Eli edelleen pysyn kannassani, että sille omalle aikuiselle lapselle voi hyvinkin olla tukena ja läsnä kauempaakin, mutta pienelle lapselle vain hyvin rajatussa mittakaavassa. Sitten taas se isompi lapsi ei välttämättä jaksa skypetellä vieraaksi jääneen mummon tai vaarin kanssa.
Ja ihan omalla kohdallani, tottakai parhaani aion silti yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.
Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.
No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.
Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.
Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.
Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.
Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.
Huomaatko eron?
Lapsi huomaa kyllä vähitellen.Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?
Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.
Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.
Se voi olla, mutta silti se kaukana oleva jää väkisin etäisemmäksi kuin jos asuisi lähellä ja olisi kiinnostunut. Ei pysty sylittelemään, lohduttelemaan, viemään puistoon, ... Ei se lapsi opi samalla tavalla tuntemaan sitä ihmistä, joka vaikka kerran viikossa skypettää ja ehkä kerran vuodessa näkee. Ei vaan ole mahdollista. Vanhemmalle sillä voi olla iso psykologinen merkitys, että skypetellään mutta lapselle merkitsee se oikea läsnäolo.
Mitä ihmettä haluat tällä viestittää? Että kannattaa olla se naapurissa asuva välinpitämätön mummi, koska ulkomailta käsin et kuitenkaan voi olla ihan superhyperläheinen? Vaikka voit olla sata kertaa läheisempi kuin tuo mummi jota ei kiinnosta, niin ei kannata koska... Mitä?
Pitääkö se rautalangasta vääntää? Ei se esim 1v saa yhtään mitään ihmissuhdetta jonkun skypen kautta. Eikä 6v joka ei ole koskaan tavannut sitä skypettäjää tai tutustunut tähän oikeasti. Skype toimii vain, jos ollaan jo muutenkin läheisiä. Ei sillä rakenneta ihmissuhteita.
Kuuhunko olit muuttamassa, vai miksi 6-vuotias ei ole koskaan tavannut sinua, jos asut ulkomailla?
Tunnusta vain ihan suoraan, ettei voisi vähempää lapsenlapset kiinnostaa. Sitähän tuo vehtaaminen tarkoittaa.
En asu kuussa eikä minulla ole yhtään lastenlastakaan. Yritän vaan nyt herranen aika sanoa, että vaikka jotain 6v olisi tavannut tyyliin kerran vuodessa ja välillä skypettänyt, ei siinä mitään oikeaa suhdetta lapseen muodostu. Kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Skypet ja muut sopivat suhteen ylläpitoon esim oman lapsen kanssa, ei suhteen rakentamiseen pienen lapsen kanssa. Ja sille omalle lapselle ja itselle tällä yhteydenpidolla on tietenkin merkitystä.
Ja ihan omakohtaista kokemustakin minulla on. Toiset isovanhempani asuivat kaukana ja tapasimme kerran vuoteen, jos sitäkään. Puhelimessa juteltiin, ja välillä laitettiin kirjeitä. Ei minulla mitään merkityksellistä suhdetta heihin koskaan muodostunut, olivat kuin ketä tahansa kaukaisia sukulaisia. Toiset asuivat lähellä, heitä tavattiin useita kertoja kuukaudessa ja etenkin vaarin kanssa olin tosi läheinen. Niin se vaan lapsen maailmassa menee, se joka on läsnä, muodostuu tärkeäksi.
Mitä tulee lahjojen lähettämiseen, kun joku sitäkin tuossa jo syyttely, että olen pihi ja vaikka mitä. Voihan niitä lähettää vaikka joka viikko, jos siltä tuntuu. Materiallako voi mielestänne korvata sen, ettei ole aktiivisesti läsnä? Oikeasti? Väittäisin, että useimmat kehityspsykologit tyrmäisivät tuon aika äkkiä. Tottakai lapsi pitää vaikka leluista, mutta se on vaan tavara joltain random-sukulaiselta, jota ei edes tunne.
Kumman kanssa olisit ollut läheisempi, jos tuota lähellä asuvaa vaaria et olisi tavannut useita kertoja viikossa? Ei olisi koskaan soitellut, pyytänyt kylään, käynyt synttäreilläsi tai muutenkaan. Olisi jättänyt sinut täysin huomioimatta. (Sehän on tilanne ap:n isovanhempien kanssa.)
Sanot itsekin, että kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Sitä kanssakäymistä voi kaukana asuvan sukulaisen kanssa olla enemmän kuin naapurissa asuvan, jos naapurissa asuvaa ei kiinnosta.
Jos isovanhempi asuu ulkomailla ja toinen naapurissa, olet kuitenkin sitä mieltä, että kaukana asuvan ei kannata edes yrittää antaa suhteelle mahdollisuutta syntyä ja kehittyä. Näinkö? Miksi?
(Kerro muuten, miten kauas olit ajatellut muuttaa, jos tapaaminen onnistuu vain kerran vuodessa? Lämmintä on jo varsin lähelläkin, joten sen takia ei ole mikään pakko muuttaa esim. Australiaan.)
En minä edelleenkään sano, etteikö kannattaisi yhteyttä pitää ja etteikö se olisi tyhjää parempi. Mutta ei se korvaa aitoa jatkuvaa yhdessäoloa ja siitä olen jo etukäteen surullinen. Se mahdollinen lapsenlapsi kokee, että okei on mummo ja vaari jossain ulkomailla, joskus nähdään/soitellaan, mutta siinä se.
Se että kuinka paljon on sitten mahdollista matkustaa kylään puolin ja toisin määrittää hyvin vahvasti elämäntilanteet, rahatilanne jne.
Käsitin, että otat kantaa yleisellä tasolla, mutta sinähän suret tässä jo etukäteen suhdettasi mahdollisiin lapsenlapsiin.
Ei kannata ajatella, että automaattisesti suhde jää etäiseksi, kun se on kiinni niin paljon muustakin kuin siitä fyysisestä läsnäolosta. Läheiseksi voi tulla, vaikkei jatkuvasti tapaisikaan, jos kontaktia kuitenkin pitää yllä koko ajan. Ihan pienen lapsen kanssa tämä ei tietenkään vielä toimi näin, mutta lapsen kasvaessa hän kyllä tajuaa, että välität ja olet kiinnostunut. Kouluikäisen kanssa suhde voi olla jo vaikka miten lämmin ja läheinen, vaikka ette livenä tapaisikaan kuin sen kerran vuodessa.
Kaikki on kiinni siitä välittämisestä, mitä kovin moni tässä ketjussa ei ole tajunnut vaan jankkaa vaan velvollisuuksista ja konkreettisesta hoitoavusta.
Otan kantaa yleisellä tasolla ja pohdin omaa perhettäni samalla. Olen edelleen sitä mieltä, että tyhjää paremman suhteen voi luoda etäältäkin, mutta ei se korvaa lähellä ja läsnä olevaa suhdetta. Aloittajalla on esimerkiksi 4v lapsi. Aika hankalaa sellaisen kanssa on kovin tiivistä suhdetta ylläpitää pääosin etävälinein, koska sen ikäinen elää vielä niin hetkessä ja tilanteessa ja kokemukset muodostuvat konkreettisista kohtaamisista.
Eli edelleen pysyn kannassani, että sille omalle aikuiselle lapselle voi hyvinkin olla tukena ja läsnä kauempaakin, mutta pienelle lapselle vain hyvin rajatussa mittakaavassa. Sitten taas se isompi lapsi ei välttämättä jaksa skypetellä vieraaksi jääneen mummon tai vaarin kanssa.
Ja ihan omalla kohdallani, tottakai parhaani aion silti yrittää.
No sitten niin, jos noin vankasti olet jo kantasi muodostanut.
Terveisin se, jolla on läheinen suhde etämummiin eikä minkäälaista suhdetta naapurissa asuvaan.
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.
Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.
No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.
Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.
Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.
Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.
Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.
Huomaatko eron?
Lapsi huomaa kyllä vähitellen.Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?
Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.
Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.
Se voi olla, mutta silti se kaukana oleva jää väkisin etäisemmäksi kuin jos asuisi lähellä ja olisi kiinnostunut. Ei pysty sylittelemään, lohduttelemaan, viemään puistoon, ... Ei se lapsi opi samalla tavalla tuntemaan sitä ihmistä, joka vaikka kerran viikossa skypettää ja ehkä kerran vuodessa näkee. Ei vaan ole mahdollista. Vanhemmalle sillä voi olla iso psykologinen merkitys, että skypetellään mutta lapselle merkitsee se oikea läsnäolo.
Mitä ihmettä haluat tällä viestittää? Että kannattaa olla se naapurissa asuva välinpitämätön mummi, koska ulkomailta käsin et kuitenkaan voi olla ihan superhyperläheinen? Vaikka voit olla sata kertaa läheisempi kuin tuo mummi jota ei kiinnosta, niin ei kannata koska... Mitä?
Pitääkö se rautalangasta vääntää? Ei se esim 1v saa yhtään mitään ihmissuhdetta jonkun skypen kautta. Eikä 6v joka ei ole koskaan tavannut sitä skypettäjää tai tutustunut tähän oikeasti. Skype toimii vain, jos ollaan jo muutenkin läheisiä. Ei sillä rakenneta ihmissuhteita.
Kuuhunko olit muuttamassa, vai miksi 6-vuotias ei ole koskaan tavannut sinua, jos asut ulkomailla?
Tunnusta vain ihan suoraan, ettei voisi vähempää lapsenlapset kiinnostaa. Sitähän tuo vehtaaminen tarkoittaa.
En asu kuussa eikä minulla ole yhtään lastenlastakaan. Yritän vaan nyt herranen aika sanoa, että vaikka jotain 6v olisi tavannut tyyliin kerran vuodessa ja välillä skypettänyt, ei siinä mitään oikeaa suhdetta lapseen muodostu. Kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Skypet ja muut sopivat suhteen ylläpitoon esim oman lapsen kanssa, ei suhteen rakentamiseen pienen lapsen kanssa. Ja sille omalle lapselle ja itselle tällä yhteydenpidolla on tietenkin merkitystä.
Ja ihan omakohtaista kokemustakin minulla on. Toiset isovanhempani asuivat kaukana ja tapasimme kerran vuoteen, jos sitäkään. Puhelimessa juteltiin, ja välillä laitettiin kirjeitä. Ei minulla mitään merkityksellistä suhdetta heihin koskaan muodostunut, olivat kuin ketä tahansa kaukaisia sukulaisia. Toiset asuivat lähellä, heitä tavattiin useita kertoja kuukaudessa ja etenkin vaarin kanssa olin tosi läheinen. Niin se vaan lapsen maailmassa menee, se joka on läsnä, muodostuu tärkeäksi.
Mitä tulee lahjojen lähettämiseen, kun joku sitäkin tuossa jo syyttely, että olen pihi ja vaikka mitä. Voihan niitä lähettää vaikka joka viikko, jos siltä tuntuu. Materiallako voi mielestänne korvata sen, ettei ole aktiivisesti läsnä? Oikeasti? Väittäisin, että useimmat kehityspsykologit tyrmäisivät tuon aika äkkiä. Tottakai lapsi pitää vaikka leluista, mutta se on vaan tavara joltain random-sukulaiselta, jota ei edes tunne.
Kumman kanssa olisit ollut läheisempi, jos tuota lähellä asuvaa vaaria et olisi tavannut useita kertoja viikossa? Ei olisi koskaan soitellut, pyytänyt kylään, käynyt synttäreilläsi tai muutenkaan. Olisi jättänyt sinut täysin huomioimatta. (Sehän on tilanne ap:n isovanhempien kanssa.)
Sanot itsekin, että kiintymys tulee runsaasta kanssakäymisestä. Sitä kanssakäymistä voi kaukana asuvan sukulaisen kanssa olla enemmän kuin naapurissa asuvan, jos naapurissa asuvaa ei kiinnosta.
Jos isovanhempi asuu ulkomailla ja toinen naapurissa, olet kuitenkin sitä mieltä, että kaukana asuvan ei kannata edes yrittää antaa suhteelle mahdollisuutta syntyä ja kehittyä. Näinkö? Miksi?
(Kerro muuten, miten kauas olit ajatellut muuttaa, jos tapaaminen onnistuu vain kerran vuodessa? Lämmintä on jo varsin lähelläkin, joten sen takia ei ole mikään pakko muuttaa esim. Australiaan.)
En minä edelleenkään sano, etteikö kannattaisi yhteyttä pitää ja etteikö se olisi tyhjää parempi. Mutta ei se korvaa aitoa jatkuvaa yhdessäoloa ja siitä olen jo etukäteen surullinen. Se mahdollinen lapsenlapsi kokee, että okei on mummo ja vaari jossain ulkomailla, joskus nähdään/soitellaan, mutta siinä se.
Se että kuinka paljon on sitten mahdollista matkustaa kylään puolin ja toisin määrittää hyvin vahvasti elämäntilanteet, rahatilanne jne.
Käsitin, että otat kantaa yleisellä tasolla, mutta sinähän suret tässä jo etukäteen suhdettasi mahdollisiin lapsenlapsiin.
Ei kannata ajatella, että automaattisesti suhde jää etäiseksi, kun se on kiinni niin paljon muustakin kuin siitä fyysisestä läsnäolosta. Läheiseksi voi tulla, vaikkei jatkuvasti tapaisikaan, jos kontaktia kuitenkin pitää yllä koko ajan. Ihan pienen lapsen kanssa tämä ei tietenkään vielä toimi näin, mutta lapsen kasvaessa hän kyllä tajuaa, että välität ja olet kiinnostunut. Kouluikäisen kanssa suhde voi olla jo vaikka miten lämmin ja läheinen, vaikka ette livenä tapaisikaan kuin sen kerran vuodessa.
Kaikki on kiinni siitä välittämisestä, mitä kovin moni tässä ketjussa ei ole tajunnut vaan jankkaa vaan velvollisuuksista ja konkreettisesta hoitoavusta.
Otan kantaa yleisellä tasolla ja pohdin omaa perhettäni samalla. Olen edelleen sitä mieltä, että tyhjää paremman suhteen voi luoda etäältäkin, mutta ei se korvaa lähellä ja läsnä olevaa suhdetta. Aloittajalla on esimerkiksi 4v lapsi. Aika hankalaa sellaisen kanssa on kovin tiivistä suhdetta ylläpitää pääosin etävälinein, koska sen ikäinen elää vielä niin hetkessä ja tilanteessa ja kokemukset muodostuvat konkreettisista kohtaamisista.
Eli edelleen pysyn kannassani, että sille omalle aikuiselle lapselle voi hyvinkin olla tukena ja läsnä kauempaakin, mutta pienelle lapselle vain hyvin rajatussa mittakaavassa. Sitten taas se isompi lapsi ei välttämättä jaksa skypetellä vieraaksi jääneen mummon tai vaarin kanssa.
Ja ihan omalla kohdallani, tottakai parhaani aion silti yrittää.
No sitten niin, jos noin vankasti olet jo kantasi muodostanut.
Terveisin se, jolla on läheinen suhde etämummiin eikä minkäälaista suhdetta naapurissa asuvaan.
Tässä en vertaa lähellä asuvaa nollakiinnostuksella olevaa ja kaukana asuvaa aktiivista. Mitä hedelmällistä siinä olisi, tottakai pienikin yhteydenpito on parempi kuin ei mitään.
Vaan kyse on siitä, että jos on kaksi suhteellisen normaalia vaikkapa sitten mummoa, kyllä väkisinkin parempi suhde muodostuu siihen, jota on mahdollisuus tavata usein. Ellei nyt persoonat sitten mene ihan ristiin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Tämä läsnäolo ja sen puute on se, mikä hyvin monia tuntuu puhutavan, ei niinkään hoitoapu tai muu konkreettinen tuki. Mutta näköjään eri lukijat poimivat viesteistä omaan ajatusmalliinsa sopivat ja kommentoivat sitten sen mukaan jättäen muut viestit huomiotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Tämä läsnäolo ja sen puute on se, mikä hyvin monia tuntuu puhutavan, ei niinkään hoitoapu tai muu konkreettinen tuki. Mutta näköjään eri lukijat poimivat viesteistä omaan ajatusmalliinsa sopivat ja kommentoivat sitten sen mukaan jättäen muut viestit huomiotta.
Katsos edelleen, kun otsikossa sitä jo ap kaipaa, hoitoapua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Tämä läsnäolo ja sen puute on se, mikä hyvin monia tuntuu puhutavan, ei niinkään hoitoapu tai muu konkreettinen tuki. Mutta näköjään eri lukijat poimivat viesteistä omaan ajatusmalliinsa sopivat ja kommentoivat sitten sen mukaan jättäen muut viestit huomiotta.
Katsos edelleen, kun otsikossa sitä jo ap kaipaa, hoitoapua.
Ja sinä et edelleenkään ole päässyt otsikkoa pidemmälle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.
Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.
Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.
Elämä on epätäydellistä .Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.
Kylläpä kuulostaa nykyaikaisen vaikealta.
Luulisi tuosta selviävän ihan sellaisella avarakatseisuudella ja edelleen sillä ymmärryksellä että elämä on epätäydellistä.
Ja suvaitsevaisuudella.
Mutta ei niin ei.
Ei kannata ei.Edelleen et vaan tajua. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä suhteessa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa. Ja syy siihen on, että kohdellaan omaa lasta hyvitellen sitä omaa sisäistä lastaan, joka kaipaa jotain tiettyä omilta vanhemmiltaan. Mutta kun sillä toisella ei välttämättä ole mitään samankaltaisia tarpeita, jolloin syntyy vaan uusi sisäinen lapsi kaivaten jotain ihan muuta. Ei voi ajatella, että toimimalla täsmälleen eri tavalla kuin oma äiti tai isä saavuttaisi jotain parempaa. Ainoa keino oikeasti katkaista negatiivinen kierre on päästä eroon omasta kaipuustaan sen verran, että kykenee näkemään mitä se toinen tarvitsee. Ja siihen pitää oikeasti olla ihan pirun vahva ihminen, jotta se onnistuu.
En jaksa uskoa, että jos lasta rakastaa (hänestä välittää ja häntä huomioi, pitää sylissä ja on läsnä), voi mennä kovin kovinkaan pieleen.
Tai ainakin todennäköisemmin menee pieleen, jos ei lapsi ja hänen asiansa kiinnosta.
Nyt taidetaan puhua pienistä lapsista, ei aikuisista lapsista ja heidän tarpeistaan?
Lapsi kuin lapsi. Vai mistä ne aikuiset lapset tarpeineen ilmestyvät, elleivät kasva niistä pienistä lapsista?
Ja jos vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita omasta lapsestaan, on aika vaikea kuvitella että heistä yhtäkkiä sukeutuu välittäviä isovanhempia. Ja toisaalta jos vanhemmat välittävät lapsestaan, on aika vaikea kuvetella että he täysin ignooraisivat lapsenlapsiaan. Oletko tästä eri mieltä?
Aikuisen lapsen tarpeet suhteessa vanhempiinsa ovat kuitenkin aivan eri asia kuin pienen lapsen, joten sikäli kyseessä ei ole lapsi kuin lapsi. Ja erilaisia perheitä on paljon. On perheitä, joissa on ollut hyvät vanhemmat ja edelleen ovat kiinnostuneita aikuisista lapsistaan, mutta eivät juurikaan lapsenlapsista. On perheitä, joissa on ollut lapsena laiminlyöntejä, joita sitten vanhemmalla iällä yritetään hyvitellä lastenlasten kautta (omani on tälläinen). On perheitä, joissa on ollut ihan hyvä lapsuus, ja silti lapsi ei halua aikuisiällä pitää yhteyksiä. Eli sikäli olen eri mieltä. Kaikki eivät kasva ja muutu elinaikanaan, mutta moni muuttuu.
Onko? Vanhemmat välittävät lapsestaan ja ovat kiinnostuneita hänen elämästään mutta eivät välitä lapsensa elämän tärkemmästä henkilöstä, omasta lapsenlapsestaan? Aika erikoiselta kuulostaa, mutta näinhän se lienee jos kerran näin sanot...
No esim siskoni miehen vanhemmat ovat tällaisia. Pyytävät siskoa ja poikaansa aktiivisesti ulos syömään, teatteriin, erilaisiin aikuisten menoihin, mutta eivät ole innostuneita mistään perheillallisista tai kysele lasten kuulumisia kuin muodollisen kiinnostuneina. Eli kyllä näitä on, jotka haluavat pitää suhdetta aikuisiin lapsiinsa mutta eivät ehkä enää jaksa lapsia.
Onhan monella ystäviäkin, jotka ovat kiinnostuneet siitä omasta ystävästään, ei tämän lapsista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä jatkuva isovanhempien kaipuu ja jatkuva hoidontarve on melko uusi ilmiö ja tullut vasta 2010-luvun jälkeen, ainakin kun vilkaisee aloitusten määrää. Ja lasten iästä päätellen vanhemmat ovat syntyneet 80-luvulla.
Olen ollut täällä alusta alkaen, enkä muista kenenkään tehneen aloituksia tai ainakin niitä oli vähemmän, jossa olisi isovanhempia kaivattu pienten lasten perhe-elämään tai kaivattu hoitoapua vielä 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Silloin isovanhemmat kuuluivat lähes poikkeuksetta suuriin ikäluokkiin ja olivat mukana työelämässä, ei aikaa ollut.
Ja missä on tämän päivän isät, kun perheessä on loputon tarve lastenhoidolle ja auttamiselle, niin kuin ap. otsikossa kertoi.
Ja eikö ap.lasten isovanhemmat ole mukana vielä työelämässä, jos ovat syntyneet 60-luvulla.
Meillä on kolme lasta ja syntyneet 1998-2004 ja isovanhemmat ovat olleet läsnä, mutta hoitoapua ei ole juuri saatu, kun lapset oli pieniä, he kaikki oli mukana työelämässä, eikä ylimääräistä aikaa ollut
Ihan sama kokemus. Olen itse syntynyt 77, ja lapseni 2000-2010. Sekä omat että miehen vanhemmat ihan kivoja ja normaalit välit, mutta hoitoapua en ole saanut kuin johonkin satunnaisiin pakkomenoihin (tyyliin synnytys), enkä ole oikein osannut kaivatakaan.
Eivätkö isovanhemmat käy kylässä, seurustele lastenlasten kanssa, ota koskaan yökylään, käy heidän kanssaan marjassa tai pesemässä mattoja... Mitä näitä yhteisiä tekemisiä nyt onkaan?
Kuinka surullista.
Joo eivät ota pesemään mattoja tai marjaan, kun ostavat marjat torilta ja pesettävät matot pesulassa. Ovat katsos ihan täysillä työelämässä vielä, eivät mitään maatilan mummoja ja pappoja.
En minä edelleenkään sano, etteikö kannattaisi yhteyttä pitää ja etteikö se olisi tyhjää parempi. Mutta ei se korvaa aitoa jatkuvaa yhdessäoloa ja siitä olen jo etukäteen surullinen. Se mahdollinen lapsenlapsi kokee, että okei on mummo ja vaari jossain ulkomailla, joskus nähdään/soitellaan, mutta siinä se.
Se että kuinka paljon on sitten mahdollista matkustaa kylään puolin ja toisin määrittää hyvin vahvasti elämäntilanteet, rahatilanne jne.