Lue keskustelun säännöt.
Lopullinen luovuttaminen
28.07.2018 |
Ja yksinäisyyden hyväksyminen.
Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni täältä ketjua, jossa keskusteltiin aikuisten miesten kokemattomuudesta. Mielipiteitä ketjussa oli useita, mutta mieleen jäi kysymys: Milloin on liian myöhäistä? Vastaus oli muistaakseni joko 28 v tai 32 v. Silloinkin se oli pysäyttävä vastaus, koska olin melkein ylärajalla, mutta nyt kun ajattelen, että olen vuosia vanhempi on oman tilanteensa tajuaminen jotain semmoista mitä en oikein osaa edes käsitellä. Miten voi olla juuri minä, muuten melko normaali, joka ei kykene siihen mihin 99% ihmisistä kykenee? Miten tähän päädyttiin?
Jos oletetaan tuon ikärajan pitävän paikkansa, ja kokemuksieni mukaan se on melko osuva, niin miten löytää se moodi, jossa hyväksyy yksinäisyyden ja oman viallisuutensa? Miten elää, kun kavereiden näkeminen perheineen ja lapsineen muistuttaa omasta epäonnistumisesta? Jos rakkautta, läheisyyttä ja intiimiä kanssakäymistä ei ole minulle suotu voinko vain unohtaa ja keskittyä täysin johonkin muuhun?
Kommentit (84)
No lähinnä sen epätoivon suhteen kai, pystyin siis samastumaan tuohon tunteeseesi, kaipuuseen, tai mitä se sitten onkin. En osaa sanoa, onko se sitten vielä pahempi asia vai ei, kun tietää mitä kaipaa, vai pitäisikö yrittää olla kiitollinen, että on saanut tuonkin verran?
se parisuhteeseen kaipaava nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja siinä, että epäilen olevani suurimman osan mielestä kokematon, kun ei ole ollut kuin yksi. Siinäkin tunnen olevan jotain samaa.
Vierailija kirjoitti:
No lähinnä sen epätoivon suhteen kai, pystyin siis samastumaan tuohon tunteeseesi, kaipuuseen, tai mitä se sitten onkin. En osaa sanoa, onko se sitten vielä pahempi asia vai ei, kun tietää mitä kaipaa, vai pitäisikö yrittää olla kiitollinen, että on saanut tuonkin verran?
se parisuhteeseen kaipaava nainen
Kiitos vastauksestasi. Tuon voin kyllä ymmärtää.
Mulla tosin päällimmäiset tunteet epätoivon edellä ovat häpeä ja pelko. Ja vaikka yritän sulkea asian pois mielestä en saa pois kytkettyä kaipuuta toisen luo, vaikka en edes tiedä mitä se toisen kanssa olo käytännössä olisi. Olen vain olettanut sen olevan jotain mukavaa, koska lähes kaikki sitä tavoittelevat.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko muissa asioissa normaali ja keskiverto? Lähestyitkö naisia? Onko sulla ollut kavereita? Millaisia ihastuksesi ovat olleet?
Mikä on normaali? Olen 175 cm, 75 kg. Urheilen (joskus jopa sm-tasolla), käyn ulkona, töissä, näen kavereitakin silloin kun he perheiltään ehtivät, harrastan. Toki olen sitten myös melkoinen nörtti, kiinnostuksenkohteeni ovat poikkeavia ja en aina nauti ihmisten seurasta. Olen aina osannut puhua naistenkin kanssa, kunhan tilanteessa ei ole kiinnostusta tai vetovoimaa. Sen jälkeen menen lukkoon, koska en nuorena oppinut näitä asioita, eivätkä ne tule mulle luonnostaan. Heitän huonoa läppää, joka saa joskus toisen nauramaan, mutta en osaa viedä asiaa eteenpäin ja se on tässä iässä melkoinen punainen vaate.
Ihastukseni ovat olleet laidasta laitaan. En ihastu ulkonäköön kuin harvoin. Tai ihastun toki, mutta todellisen siitä tekee vasta sen ulkonäön takana oleva persoona. Se takapulpetin ihana punapää, joka oli niin innoissaan ja osaava harrastuksestaan, että olin lähes sanaton. Sitten oli se, jota luulin kylmäksi, mutta hän olikin ystävällinen ja empaattinen, sekä älykäs keskustelija, joka ei tuominnut ketään ja kuunteli kaikki tyhmät juttuni hymy kasvoillaan.
ap
Ei kuulosta normaalilta. Kuulostaa ongelmilta päänsisäisten juttujen kanssa. Selvitä ne ensin alta pois.
Vierailija kirjoitti:
Uskon myös, kuten ap kirjoitti, että kyseessä on sisäänrakennettu juttu. Halu läheisyyteen ja kumppanuuteen on niin vahva, ettei realiteettien tajuaminen sitä murra. Tajusin itse juuri, että olen noin 20 vuotta halunnut eniten elämässäni, että tapaan jonkun, jonka kanssa voin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä ei ole tapahtunut. Kaikella todennäköisyydellä sitä ei tapahdu seuraavan 20 vuoden aikanakaan. Miksi en luovuta??
Tätä mäkin olen pienessä (oikeasti iso) päässäni koettanut järkeillä. Jos ei ole tähän mennessä tapahtunut, niin tapahtuuko muka todennäköisesti koskaan? Ja jos ei ole tapahtunut, niin eikö se tarkoita, että minussa on jotain perusteellisesti vialla?
Olisi helpompaa, jos joku voisi todeta mun olevan kelvoton parisuhteeseen. Tai jos joku voisi kertoa mikä mussa on vialla ja ovatko ne sellaisia juttuja, jotka voisin muuttaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä riippuu täysin mistä kokemattomuus johtuu ja onko sille hyvää syytä.
On nimittäin hyväksyttäviä syitä ja sitten niitä, joista tulee vain creepy fiilis.
Pelon ymmärrän oikein hyvin. Mutta onko se pelkoa siitä, ettei onnistu, tai ettei se olisikaan "kivaa"? Kysyn lähinnä mielenkiinnosta, koska itse yritän harjoitella pois siitä, että pelkään jotain, mitä ei ole vielä tapahtunut eikä ehkä edes tapahdu. No, olen aika alkutekijöissä.
Häpeästä arvelisin, että oikeassa tilanteessa oikean ihmisen kanssa sitä ei ole. Kuulostaa tosi helpolta tämäkin kirjoitettuna, joo. Ja itse voi luulla, että on turvallista, ja jälkikäteen huomata, ettei ollutkaan. Taitaa liitttyä siihen pelkoon... Mutta, aina sanotaan, että miehille se on kauhean kiihottavaa olla neitsyen kanssa. Olen ihan varma, että jollekin naiselle sinun kokemattomuutesi on bonus, ei häpeä. Voitte oppia yhdessä. Minulle esimerkiksi tuo olisi ennemmin etu kuin huono asia.
Se kaipuu olla toisen ihmisen kanssa on juuri se, mitä itse tarkoitin myös. Vaikka nyt tiedän senkin, kuinka kipeästi siinä voikaa siipeensä saada, pidän sitä silti tavoiteltavana.
se nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon aina tämän saman näissä samanlaisissa ketjuissa: maksullisia on olemassa.
Käy siellä, nosta itseluottamus ja etsi sitten se suhde.
Vierailija kirjoitti:
Pelon ymmärrän oikein hyvin. Mutta onko se pelkoa siitä, ettei onnistu, tai ettei se olisikaan "kivaa"? Kysyn lähinnä mielenkiinnosta, koska itse yritän harjoitella pois siitä, että pelkään jotain, mitä ei ole vielä tapahtunut eikä ehkä edes tapahdu. No, olen aika alkutekijöissä.
Häpeästä arvelisin, että oikeassa tilanteessa oikean ihmisen kanssa sitä ei ole. Kuulostaa tosi helpolta tämäkin kirjoitettuna, joo. Ja itse voi luulla, että on turvallista, ja jälkikäteen huomata, ettei ollutkaan. Taitaa liitttyä siihen pelkoon... Mutta, aina sanotaan, että miehille se on kauhean kiihottavaa olla neitsyen kanssa. Olen ihan varma, että jollekin naiselle sinun kokemattomuutesi on bonus, ei häpeä. Voitte oppia yhdessä. Minulle esimerkiksi tuo olisi ennemmin etu kuin huono asia.
Se kaipuu olla toisen ihmisen kanssa on juuri se, mitä itse tarkoitin myös. Vaikka nyt tiedän senkin, kuinka kipeästi siinä voikaa siipeensä saada, pidän sitä silti tavoiteltavana.
se nainen
Se on lähinnä pelkoa siitä, että toinen ei ymmärrä. Tietenkin myös pelkoa siitä, että se ei onnistu, mutta se on huomattavasti pienempi pelko, koska tiedän että edes kokeneemmilla ei aina onnistu ekalla kerralla. Lähinnä se on siis pelkoa avautua toiselle ihmiselle omasta todella poikkeavasta tilanteesta ja pelko siitä, että liiallinen luottamus johtaa nöyryytykseen ja satuttamiseen.
Häpeä on melko samaa. Siinä on enemmän häpeä omasta tilanteesta ja siitä, että en ole kyennyt täyttämään normaalin miehen merkkejä. Häpeä, kun pitäisi olla jotain, mutta olen kaukana siitä kaikesta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No lähinnä sen epätoivon suhteen kai, pystyin siis samastumaan tuohon tunteeseesi, kaipuuseen, tai mitä se sitten onkin. En osaa sanoa, onko se sitten vielä pahempi asia vai ei, kun tietää mitä kaipaa, vai pitäisikö yrittää olla kiitollinen, että on saanut tuonkin verran?
se parisuhteeseen kaipaava nainen
Kiitos vastauksestasi. Tuon voin kyllä ymmärtää.
Mulla tosin päällimmäiset tunteet epätoivon edellä ovat häpeä ja pelko. Ja vaikka yritän sulkea asian pois mielestä en saa pois kytkettyä kaipuuta toisen luo, vaikka en edes tiedä mitä se toisen kanssa olo käytännössä olisi. Olen vain olettanut sen olevan jotain mukavaa, koska lähes kaikki sitä tavoittelevat.
ap
Taasko tämä sama itseään häpeävä homo kirjoittelee puuttuvasta puoliskostaan? Sua jo viimeksi neuvottiin tulemaan kaapista ulos ja deittailemaan omaa sukupuoltasi!
Näihin on yleensä kolme syytä:
- ujous
- huono ulkonäkö
- pieni penis
Sitten jäädään kotiin katkeroitumaan, kun pitäisi vain mennä. Lopulta huomataan, että on liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko muissa asioissa normaali ja keskiverto? Lähestyitkö naisia? Onko sulla ollut kavereita? Millaisia ihastuksesi ovat olleet?
Mikä on normaali? Olen 175 cm, 75 kg. Urheilen (joskus jopa sm-tasolla), käyn ulkona, töissä, näen kavereitakin silloin kun he perheiltään ehtivät, harrastan. Toki olen sitten myös melkoinen nörtti, kiinnostuksenkohteeni ovat poikkeavia ja en aina nauti ihmisten seurasta. Olen aina osannut puhua naistenkin kanssa, kunhan tilanteessa ei ole kiinnostusta tai vetovoimaa. Sen jälkeen menen lukkoon, koska en nuorena oppinut näitä asioita, eivätkä ne tule mulle luonnostaan. Heitän huonoa läppää, joka saa joskus toisen nauramaan, mutta en osaa viedä asiaa eteenpäin ja se on tässä iässä melkoinen punainen vaate.
Ihastukseni ovat olleet laidasta laitaan. En ihastu ulkonäköön kuin harvoin. Tai ihastun toki, mutta todellisen siitä tekee vasta sen ulkonäön takana oleva persoona. Se takapulpetin ihana punapää, joka oli niin innoissaan ja osaava harrastuksestaan, että olin lähes sanaton. Sitten oli se, jota luulin kylmäksi, mutta hän olikin ystävällinen ja empaattinen, sekä älykäs keskustelija, joka ei tuominnut ketään ja kuunteli kaikki tyhmät juttuni hymy kasvoillaan.
ap
Musta kuulostat ihanalta! :D ite oon ihastunut yleensä juuri vähän massasta poikkeaviin miehiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon myös, kuten ap kirjoitti, että kyseessä on sisäänrakennettu juttu. Halu läheisyyteen ja kumppanuuteen on niin vahva, ettei realiteettien tajuaminen sitä murra. Tajusin itse juuri, että olen noin 20 vuotta halunnut eniten elämässäni, että tapaan jonkun, jonka kanssa voin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä ei ole tapahtunut. Kaikella todennäköisyydellä sitä ei tapahdu seuraavan 20 vuoden aikanakaan. Miksi en luovuta??
Tätä mäkin olen pienessä (oikeasti iso) päässäni koettanut järkeillä. Jos ei ole tähän mennessä tapahtunut, niin tapahtuuko muka todennäköisesti koskaan? Ja jos ei ole tapahtunut, niin eikö se tarkoita, että minussa on jotain perusteellisesti vialla?
Olisi helpompaa, jos joku voisi todeta mun olevan kelvoton parisuhteeseen. Tai jos joku voisi kertoa mikä mussa on vialla ja ovatko ne sellaisia juttuja, jotka voisin muuttaa.
ap
Hyväksy itsesi homona miehenä. Siitä se lähtee!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No lähinnä sen epätoivon suhteen kai, pystyin siis samastumaan tuohon tunteeseesi, kaipuuseen, tai mitä se sitten onkin. En osaa sanoa, onko se sitten vielä pahempi asia vai ei, kun tietää mitä kaipaa, vai pitäisikö yrittää olla kiitollinen, että on saanut tuonkin verran?
se parisuhteeseen kaipaava nainen
Kiitos vastauksestasi. Tuon voin kyllä ymmärtää.
Mulla tosin päällimmäiset tunteet epätoivon edellä ovat häpeä ja pelko. Ja vaikka yritän sulkea asian pois mielestä en saa pois kytkettyä kaipuuta toisen luo, vaikka en edes tiedä mitä se toisen kanssa olo käytännössä olisi. Olen vain olettanut sen olevan jotain mukavaa, koska lähes kaikki sitä tavoittelevat.
ap
Taasko tämä sama itseään häpeävä homo kirjoittelee puuttuvasta puoliskostaan? Sua jo viimeksi neuvottiin tulemaan kaapista ulos ja deittailemaan omaa sukupuoltasi!
Kiva kun sinäkin olet taas täällä.
Haluaisitko vastata kysymykseeni? Jos olen homo, miksi minua ei nähdä ikinä myöskään miesseurassa?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko muissa asioissa normaali ja keskiverto? Lähestyitkö naisia? Onko sulla ollut kavereita? Millaisia ihastuksesi ovat olleet?
Mikä on normaali? Olen 175 cm, 75 kg. Urheilen (joskus jopa sm-tasolla), käyn ulkona, töissä, näen kavereitakin silloin kun he perheiltään ehtivät, harrastan. Toki olen sitten myös melkoinen nörtti, kiinnostuksenkohteeni ovat poikkeavia ja en aina nauti ihmisten seurasta. Olen aina osannut puhua naistenkin kanssa, kunhan tilanteessa ei ole kiinnostusta tai vetovoimaa. Sen jälkeen menen lukkoon, koska en nuorena oppinut näitä asioita, eivätkä ne tule mulle luonnostaan. Heitän huonoa läppää, joka saa joskus toisen nauramaan, mutta en osaa viedä asiaa eteenpäin ja se on tässä iässä melkoinen punainen vaate.
Ihastukseni ovat olleet laidasta laitaan. En ihastu ulkonäköön kuin harvoin. Tai ihastun toki, mutta todellisen siitä tekee vasta sen ulkonäön takana oleva persoona. Se takapulpetin ihana punapää, joka oli niin innoissaan ja osaava harrastuksestaan, että olin lähes sanaton. Sitten oli se, jota luulin kylmäksi, mutta hän olikin ystävällinen ja empaattinen, sekä älykäs keskustelija, joka ei tuominnut ketään ja kuunteli kaikki tyhmät juttuni hymy kasvoillaan.
ap
Musta kuulostat ihanalta! :D ite oon ihastunut yleensä juuri vähän massasta poikkeaviin miehiin.
Kiitos. En halua mitenkään mollata sua, mutta tämä oli vain yksi kommentti anonyymillä keskustelupalstalla. Jos olit tosissasi, nosti kommenttisi itseluottamustani, mutta lopulta se on vain kommentti, eikä mitään konkreettista.
ap
Elämä on muutakin kuin pelkkää seksiä.
Sen pelon kanssa tavallaan on vaan opittava kai tulemaan toimeen, kun se voi sitten missä vaiheessa vaan pulpahtaa pintaan, siis se, ettei toinen ymmärräkään. Ja kaikkea muutakin. Jotenkin mun mielestä elämä pohjimmiltaankin on sitä, että yrittää päästä pelkojensa herraksi, koska muuten ei voi elää ollenkaan. Tietyissä tapauksissa kynnys voi kyllä kasvaa liian suureksi, ja silloin olisi ehkä hyvä jos uskaltais kokeilla suoraan syvään päähän hyppäämistä. Joskus kannattaa punnita, että no mikä se pahin sitten on, mitä jostain vois seurata. Jos se on se, että joku nauraa mulle, niin ei ole paha. Jos se on se, että saan elämänkokemusta, niin voi miettiä, että millä hinnalla olen siihen valmis. Aina voi sattua. Olis ihanaa, jos osais elää niin, että satuttais mahdollisimman vähän muita ja itseään.
se nainen
Ja täällä kyllä ilmaiset itseäsi hyvin, onko se sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Vai onko se kynnys tai paine kasvanut jo niin suureksi, että sen yli vaikea oikeassa elämässä kiivetä? Isossa päässä voi pyöriä liikaa, olispa ihanaa kun osais vaan heittää osan niistä ajatuksista jonnekin kauas pois. No, mulla joskus ollu liian pienikin pää, ja silti pyörii liikaa, hah!
se nainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No lähinnä sen epätoivon suhteen kai, pystyin siis samastumaan tuohon tunteeseesi, kaipuuseen, tai mitä se sitten onkin. En osaa sanoa, onko se sitten vielä pahempi asia vai ei, kun tietää mitä kaipaa, vai pitäisikö yrittää olla kiitollinen, että on saanut tuonkin verran?
se parisuhteeseen kaipaava nainen
Kiitos vastauksestasi. Tuon voin kyllä ymmärtää.
Mulla tosin päällimmäiset tunteet epätoivon edellä ovat häpeä ja pelko. Ja vaikka yritän sulkea asian pois mielestä en saa pois kytkettyä kaipuuta toisen luo, vaikka en edes tiedä mitä se toisen kanssa olo käytännössä olisi. Olen vain olettanut sen olevan jotain mukavaa, koska lähes kaikki sitä tavoittelevat.
ap
Taasko tämä sama itseään häpeävä homo kirjoittelee puuttuvasta puoliskostaan? Sua jo viimeksi neuvottiin tulemaan kaapista ulos ja deittailemaan omaa sukupuoltasi!
Kiva kun sinäkin olet taas täällä.
Haluaisitko vastata kysymykseeni? Jos olen homo, miksi minua ei nähdä ikinä myöskään miesseurassa?
ap
Viimeksi kun kuvailit täällä kokemuksesi naisista niistä kävi hyvin selväksi, että et tunne vetoa naisiin. Olet todennäköisesti homo, muttet myönnä sitä itsellesi.
Miehet aikuistuvat vasta noin 37-vuotiaana joten sanoisin että luovuttaa kannattaa vasta joskus yli nelikymppisenä tai ehkä vasta viisikymppisenä.