Kuinka paljon ja usein te tapaatte lapsuudenperhettänne?

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teillä on aikaa vierailla noin usein? Joku jopa viikottain?! Meillä tekee tiukkaa sopia 1-2 vierailua/vuosi ja näin ollut siitä lähtien kun muutin kotoa opiskelemaan. Mulla on oma koti ja oma perhe, miksi vielä roikkuisin lapsuuden kodissa? Hyvät ja lämpimät välit kaikkiin. Tämän ketjun vastaukset tuli totaalisena yllärinä.

Me ainakin asutaan niin lähekkäin kaikki, että on helppo vain piipahtaa. Jäätiin asumaan ihan tahän synnyinseudulle, niinkin lähekkäin että asutaan vierekkäisissä lähiöissä. Ei kyllä silti ihan viikoittain kyläillä.

Isäni asuu Argentiinassa, äiti on kuollut eikä minulla ole sisaruksia. Isää tapaan lentämällä kerran vuodessa sinne, toisen kerran isä lentää tänne ja pari kertaa vuodessa tapaamme Kolumbiassa, sinne on isän mukavampi lentää. Puhelimessa puhumme joka kuukausi. Tapaamme liian harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä hyvä esimerkki ketjusta, miksi joillakin perheillä on toimiva tukiverkosto ja toisilla ei jos perhe tarvitsee apua.

Monessa perheessä näyttää nainen olevan perheen pomo ja päällepäsmäri, joka sanelee ehdot, miten usein mies saa tavata vanhempiaan ja lapset isovanhempiaan. Ja sitten seurasvaksi itkettää, kun ei ole tukiverkostoa.

Ja missä on lapsen oikeudet omaan sukuun ja sukujuuriinsa? Vai onko se äidin taskussa?

Meillä tavataan tai soitellaan isovanhemille ja isomummille viikottain ja myös lapset ovat serkkujensa kanssa läheisiä. Kierrätetään vaatteet ja tavarat ja tehdään soittokierros jos tarvitaan jotakin esim. juuri saatiin polkupyörä, kun lapsi tarvitsi uuden.

Ja perheiden välimatka on 5-400km.

Mistähän ihmeestä sinä sellaista luit? Se että nainen on usein on se, jolla on se perheen kokonaiskalenteri.

Jokaiseen lapsuuden perheenjäseneen on omanlainen suhde, mihin vaikuttaa henkilökemiat ja välimatkat. Joitain tavataan kerran vuodessa, joitain 1-2 kertaa kuussa. Ketään ei viikoittain tavata ihan siitä syystä, että meillä on muutakin sosiaalista elämää kuin sukulaiset, ja halutaan viettää vapaa-aikaa oman perheen kesken myös.

Isovanhempiin on hyvät välit, mutta eivät he meidän kanssa arkea elä niin sanotusti. Eli meillä on aika selvästi oma elämämme, ja heitä tavataan välimatkasta johtuen n. 2 kuukauden välein. Jos asuttaisiin samalla paikkakunnalla, niin 2 viikon välein olisi varmaan maksimifrekvenssi millä nähtäisiin. Ja välillä voisi mennä kuukausikin näkemättä.

Olisi mielestäni aika hurjaa pyhittää päiväkoti-ikäisten lasten kanssa viikottain aikaa isovanhemmille. Ja siihen päälle vielä yökyläilyt yms. Kuitenkin vanhempiaan he siellä päiväkodissa eniten kaipaavat. Lapsille on mielestäni tärkeää kokea oma perhe omaksi tiimiksi, jonka yhteinen aika ja hyvinvointi laitetaan etusijalle. Mutta kukin tavallaan. Meidän arjessa elämään ei sellainen sopisi, ja toisille varmaan sopii.

Se kuitenkin pitää jokaisen ymmärtää toisten valinnoista, että suurimmassa osassa tapauksista vanhempi on lapsensa paras asiantuntija ja asianajaja. Isovanhempien halut tavata lastenlasta eivät voi mennä vanhemman ajatusten sopivasta tapaamisvälistä edelle. Vanhempi tietää kuinka kuormittavaa arki on, ja milloin lapsi kaipaa yhdessäoloa vain perheen kesken. Vanhempi näkee sen kokonaiskuvan kuinka paljon sosiaalisia suhteita lapsella on ympärillään.

Ja sitten on sekin vielä joissain tapauksissa, että vanhemman tehtävä on myös varjella lastaan huonolta vuorovaikutuksesta. Joskus isovanhemman käytös on vahingollista lapselle.

En tapaa ollenkaan omia vanhempiani. Äiti lähti kun olin kymmenenvuotias, isällä on uusi vaimo ja meillä välit olleet poikki jo vuosia. 

Miehen lapsuuden perhettä tavataan vähintään kerran kuussa. 

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teillä on aikaa vierailla noin usein? Joku jopa viikottain?! Meillä tekee tiukkaa sopia 1-2 vierailua/vuosi ja näin ollut siitä lähtien kun muutin kotoa opiskelemaan. Mulla on oma koti ja oma perhe, miksi vielä roikkuisin lapsuuden kodissa? Hyvät ja lämpimät välit kaikkiin. Tämän ketjun vastaukset tuli totaalisena yllärinä.

Haluatko, että omat lapsesikin vuosien päästä roikkuvat kodissasi vain 1-2 kertaa vuodessa? Siinä ei ehdi lapsenlastenkaan kanssa muodostua mitään suhdetta.

Aikaa on ainakin mulla tärkeille ihmisille aina. Vähän säälin sinua ja etenkin niitä jotka väenväkisin riitelevät vanhempiensa kanssa.

Käyn pari kolme kertaa vuodessa haudoilla.

Oispa vielä isovanhempia, joiden luokse mennä :( Haudalla käynti vähän helpottaa, kun voi kuvitella juttelevansa mummulle <3 Ja kotitilalla pohjoisessa tulee aina hyvä mieli, kun näkee sohvan jossa vaari otti nokosiaan ja voi miltei elävästi nähdä mummon istumassa suosikkipaikallaan leivinuunin edessä juilivaa selkää lämmittämässä.

Veli asuu Helsingissä ja sinne en halua lähteä, kun kiire tarttuu ja alkaa ahdistaa. Sitten juostaan ratikkaan, vaikka 3 min päästä tulee seuraava :D

Vanhempia näkee joskus useammin joskus harvemmin. Semmonen 3kk väli on aika hyvä arvio.

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teillä on aikaa vierailla noin usein? Joku jopa viikottain?! Meillä tekee tiukkaa sopia 1-2 vierailua/vuosi ja näin ollut siitä lähtien kun muutin kotoa opiskelemaan. Mulla on oma koti ja oma perhe, miksi vielä roikkuisin lapsuuden kodissa? Hyvät ja lämpimät välit kaikkiin. Tämän ketjun vastaukset tuli totaalisena yllärinä.

Tuo tapaamistiheys riippuu niin välimatkoista. Kun omat lapseni olivat pieniä, matka omaan lapsuudenkotiini oli 400 km ja miehellä yli 500 km. Luonnollisestikin tavattiin vain lomilla 2-3 kertaa vuodessa. Nyt asumme samalla paikkakunnalla lasten perheiden kanssa ja tapaamme lähes viikottain, välillä useamminkin. Kesällä mökkeilemme yhdessä ja hoitelen lastenlapsia tarpeen mukaan.

Lapsuudenperheeseeni kuuluu lisäkseni kaksi sisarustani ja vanhempani. Minä ja toinen sisko asumme vanhemmista noin 30 km päässä, vanhin sisko noin 200 km päässä. Tapaan kanssani samassa kaupungissa asuvaa siskoani noin 3-4 krt/vko. Hän on yksi parhaista ystävistäni ja myös meidän poikaystävät viihtyy tosi hyvin yhdessä, aika usein ollaan siis kaikki porukalla eli me neljä + siskon lapsi. Vanhempiamme tapaamme molemmat noin 2 krt/kk.

Vanhinta siskoa ja hänen perhettään tulee nähtyä vähän harvemmin välimatkan takia. Hän tapaa vanhempiamme ehkä noin 2-3 kk välein ja niin myös toista siskoani. Minua hiukan useammin, koska lapsettomuuteni ja työni sallivat sen, että pystyn ja ehdin ja jaksan helpommin lähteä käymään hänen luonaan vaikka vaan päiväkylässä tai miksei koko viikonlopun vietossakin.

Meidän perhe on aina ollut tosi läheinen, kaikki on superhyvissä väleissä kaikkien kanssa. Yhteyksissä ollaan aktiivisesti puhelimen ja whatsappin välityksellä ja innolla aina odotetaan joululomaa ja juhannusta, jotka on meidän perinteiset perhejuhlat. Kokoonnutaan jouluna kaikki vanhempiemme luokse pariksi päiväksi ja juhannuksena puolestaan kokoonnutaan mökille. Se on oikeasti ihan laatuaikaa aina ja kaikilla on kivaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äidilläni on aina ollut tuota vaikeutta tajuta, että hänellä ei ole mitään oikeuksia tavata lasta tiettyä määrää. Kyläillään kyllä useamman kerran kuussa, ja annetaan lasta hoitoon ja yökylään ehkä kerran kuukaudessa, mutta se ei kuulemma riitä alkuunkaan. Etenkin kesäaika on vaikeaa, koko ajan pitäisi olla suunnittelemassa seuraavaa visiittiä ja hoitokeikkaa ja pidempää mökilläoloa yhdessä. Aaaargh. 

Toisaalta osallistuva isovanhempi on ihana asia, toisaalta se johtaa välillä ihan tyhmiin oletuksiin.

Juuri tämä. Saman tien pitää euveta ruikuttamaan seuraavaa kertaa ja pitää jotenkin lukita päiviä pitkin kesää jne.

Ap

Meillä mummo alkoi surkeana valittamaan aina kun oltiin pois lähdössä, että "milloin te tulette käymään". Se oli hyvin hämmentävää sillä olimme juuri sillä hetkellä hänen luonaan käymässä.

Ja siihen aikaan tavattiin vähintään kerran viikossa.

Eikä ole edes mikään dementikko.

Ihan vaan tavallinen kontrollinhaluinen besserwisser.

On ollut pakko vähentää yhteydenpitoa kun alkoi tuntumaan ettei enää tiedä kuka elää kenenkin elämää kun mummo sekaantui perheeni asioihin ja esitti vaatimuksia siitä kuinka minun pitäisi neuvoa (!) sisaruksiani (kaikki yli 30 v) milloin missäkin.

Nykyään pidetään yhteyttä harvemmin kuin kerran kuukaudessa. Pakko myöntää että elämä on helpompaa ja kevyempää näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat kuolleet, miehen vanhempia nähdään muutaman kerran kuukaudessa.

Arvostakaa nyt hyvät ihmiset, jos teillä on isovamhemmat, jotka ovat kiinnostuneita ja haluavat tavata ja hoitaa lapsianne. 

Samaa mieltä! Yleensähän täällä valitetaan, että isovanhemmilla ei ole aikaa; tuhlaavat vain lastensa perintöjä Espanjassa viiniä naukkaillen.🤪. Mikään ei ole hyvä!!

Sinä aivan selvästi tarvitset kontrollifriikin mummon kotiisi sanelemaan kuinka sinun kuuluu elää ja millaisia mielipiteitä sinulla saa olla. Hän voi ihan kysymättä arvostella myös vaatteesi, hiuksesi, ilmeesi ja kävelytyylisi. Ihan vaan hyvää hyvyyttään.

Sulle varmaan sellainen olisi hyvä.

Minusta on tosi ihanaa ❤️ että joku ihan aidosti osaisi arvostaa sellaista välittävää ja huolehtivaa mummoa.

Itse en oikein jaksa.

Isäni kuoli olin itse vielä pieni lapsi, viimeiset isovanhempani. Osa oli kuollut jo ennen syntymääni.

Äiti sitten pääsi luomaan sairaan suhteen minuun ja sisaruksiini, eikä osaa luopua matriarkkaroolistaan.

Hän käyttäytyy lapsiaan kohtaan lähinmä mustasukkaisen puolison tavoin. On ottanut meidät puolison korvikkeeksi. Vaatii raporttia siitä missä käydään ja ketä tavataan. Ja vetää marttyyrikohtauksia kun ei eletä hänen toiveidensa mukaan.

En todellakaan osaa iloita rajattoman äiti ni tarjoamasta huolenpidosta vaikka hän nyt viimeinen isovanhempi onkin. (Miehen vanhemmat ovat jo kuolleet)

Minun vanhempia tavataan noin kuukausittain (ovat eronneet, eli vähän vuorotellen) tai aina kun ehtivät käymään. Olen siis autoton kahden koiran omistaja, joka selittää liikkumisen hankaluutta, kun molemmat asuvat 2-4h matkan päässä.

Mies tapaa omia vanhempiaan kerran-muutaman kuussa (eronnet hekin), mutta tämä on helpompaa kun kaikki asuvat samassa kaupungissa ja suht lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan koskaan, vanhemmat kuolleet eikä sisarukset pidä juuri yhteyttä joten se siitä.

Olkaa iloisia te kenellä sitä perhettä vielä on. Voi kun itse saisi tapella vanhempien kanssa lasten lomanvietosta. Ei voi käsittää kuinka epäkiitollisia ihmiset olette.

Mitä jos ottaisit itse yhteyttä sukulaisiisi etkä täällä mussuttaisi?

Vaikka et tilanteestani ymmärrä sen enempää niin sen verran sulle vielä mussutan tässä että ei se kivalta tunnu kun itse aina aloitteen tekijänä yhteydenpidossa. Mukava olisi jos myös sisarukset joskus pitäisi yhteyttä muutoinkin kun silloin kun itselle sopii. Voi tuntua aika yksinäiseltä pidemmän päälle.

Ymmärrän sinua ihan täysin. Minulla on ihan hyvä perhe, vanhemmat ja sisko, mutta he eivät pidä paljoa yhteyttä. Kutsun heitä itse aina kylään ja menen käymään, mutta jos en soita tai kutsu, niin voi mennä kuukausia ilman että kenestäkään kuuluu juuri mitään. Asumme aika lähellä toisiamme ja tämä käytös satuttaa, sillä haluaisin olla paljon enemmän tekemisissä, mutta he kai eivät halua, kun on vaan muut jutut mielessä. Kyse ei ole riidoista tai siitä, että he olisivat niin kiireisiä, he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita muista ihmisistä juurikaan, ja se on ihan kamalaa. Jos saisimme lapsia, niin eivät he varmaan olisi kiinnostuneita heistäkään... Mieheni suku on onneksi erilainen. 

Mulle tämä on jännä, että tuntuu pahalta ettei pidetä yhteyttä. Itse olen juuri niitä ihmisiä, jotka ei pidä muihin yhteyttä juuri koskaan. Kyse ei ole siitä, etteikö toinen olisi tärkeä, vaan siitä, että viihdyn vaan niin mielettömän hyvin yksin. Elämässäni on tasan yksi henkilö (aviomies) jonka poistuminen elämästäni lopulta vaikuttaisi mihinkään suuntaan. Kuulostaa kylmältä, vaikka oikeasti en ole kylmä ihminen. En vaan jaa elämääni kenenkään muun kuin miehen kanssa. Muiden harrastukset ja työssäkäynnit ja lasten saamiset ja avio-ongelmat eivät vaikuta minuun millään tasolla, vaikka tarvittaessa muiden huolia ihan mielelläni kuuntelenkin.

Miten voit väittää toista sinulle tärkeäksi, jos hänen elämänsä ei mitenkään kiinnosta sinua, eikä hänen poismenonsa vaikuttaisi mitenkään itseesi? Eihän hän ole silloin tärkeä sinulle, vaan täysin vähäpätöinen, ei mitään merkitystä. Eivät muiden huolet minuakaan hetkauta, siis ne eivät muuta elämääni, mutta pidän tärkeänä, että ystävykset voivat keskenään jakaa niin ilot ja surut ja että se on vastavuoroista.  

Kirjoituksesi, ja monet muut kirjoitukset täällä, auttavat ymmärtämään, että meitä on täällä moneen junaan. Sitä vaan mietin, että miksi tällaiset toisista kiinnostumattomat ihmiset, kuten vaikka sinä ja omat vanhempani, hankkivat esimerkiksi lapsia? Tottakai he rakastavat, mutta ei siltä tunnu, kun eivät välitä pitää yhteyttä, erityisesti kun vertaan niihin, jotka ovat aktiivisesti koko sukunsa kanssa tekemisissä ja niin suuren rakkauden ympäröimiä.

Ihan ensimmäiseksi korjaan, että meillä ei ole lapsia. Jaan tosiaan elämäni vain mieheni kanssa. Olen liian introvertti tekemään lapsia, en kestä edes tuntia jos joku on koko ajan vieressä että ”katso, katso katso”, ajatuskin ahdistaa.

Ystävieni poismeno toki vaikuttaisi sinänsä, ja tekisi minut surulliseksi. Käytännössä muuten kuin henkisellä tasolla vaan vaikutus on pieni. Olen käynyt asiaa läpi nyt, kun äitini on kuolemassa. En asu heidän kanssaan. Heidän menonsa eivät vaikuta minun menoihini (käydään yhdessä paikoissa jos aikataulut sopii, mutta jos eivät sovi, menen sitten yksin. Eli se sopiiko heille vai ei, ei vaikuta minun menemiseeni), jos heillä on riitaa miehensä kanssa, se ei näy minun elämässäni juurikaan. Jos heillä on lapsi sairas, se ei vaikuta minun työssäkäyntiini ja kotona olemiseeni millään tavalla. Minun elämäni jatkuu pitkällä aikavälillä samanlaisena arkisena töihin-kotiin-välillä jotain kivaa, vaikka äitini pian kuoleekin. Suru siinä tulee, mutta lopulta elämä jatkuu silti hyvinkin samanlaisena. Sitä lähinnä tarkoitan, ettei kukaan muu kuin mieheni varsinaisesti vaikuta elämääni. Tunteisiini voi vaikuttaa, mutta tämä arkielämä jatkuu ihan samanlaisena muuten. Ehkä vaan lokeroin asioita enemmän.

Taitaa olla reilut neljä vuotta kun viimeksi olen käynyt vanhemmillani. Ja yli vuosi sisarusteni näkemisestä. Eli ihan riittävän usein. En kutsu kotiinikaan (arvostelemaan) koskaan. Ihana rauha!

Kaikki isovanhemmat kuolleet ennen syntymääni. Äiti täysin rajaton henkilö joka ei muuta tee kuin vaatii ja kiukuttelee. Sisko asuu kaukana, puolison isovanhemmat yhtä alzheimer-potilasta lukuunottamatta kuolleet ja vanhemmat alkoholisoituneita. Puolison sisko on mukava, ja minun isäni on mukava. Heitä nähdään kun vaan aikataulut sopivat, eli aika harvoin, johtuen kaikkien osapuolien elämäntilanteista.

Tapaan keskimäärin kerran 1-2 viikossa. N24

Isääni en näe kuin muutaman vuoden välein.

Äitiä ehkä 2kk välein, joskus harvemmin.

Vanhenpani ovat eronneet. Äitiä näen joka toinen vuosi. Isääni viikottain. Sisaruksiani välillä tiuhaankin joskus voi mennä kuukaus kaksi. Riippuu aikatauluista.

Jäin muuten aikoinaan äidille asumaan 5 vuotiaana ja hän yritti kaikkensa että en olisi nähnyt isääni. Kun viralliset elarit loppu niin sitä muijaa ei oo näkynyt.

Vanhempiani näen 1-2 kertaa kuussa, yhteyttä pidetään viikoittain. Lapset tapaavat isovanhempiaan muutaman kerran vuodessa. Olivat viikon isovanhempien kanssa mökillä alkukesästä ja sen jälkeen eivät ole tavanneet, näkevät seuraavan kerran tässä heti koulun alun aikoihin ja muutaman kerran syksyn mittaan. Miehellä sama tapa.