Lue keskustelun säännöt.
Kuinka paljon ja usein te tapaatte lapsuudenperhettänne?
Varsinkin lapsenne. Meillä nyt asiasta koko ajan vääntöä.
Kommentit (199)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeastaan koskaan, vanhemmat kuolleet eikä sisarukset pidä juuri yhteyttä joten se siitä.
Olkaa iloisia te kenellä sitä perhettä vielä on. Voi kun itse saisi tapella vanhempien kanssa lasten lomanvietosta. Ei voi käsittää kuinka epäkiitollisia ihmiset olette.Mitä jos ottaisit itse yhteyttä sukulaisiisi etkä täällä mussuttaisi?
Vaikka et tilanteestani ymmärrä sen enempää niin sen verran sulle vielä mussutan tässä että ei se kivalta tunnu kun itse aina aloitteen tekijänä yhteydenpidossa. Mukava olisi jos myös sisarukset joskus pitäisi yhteyttä muutoinkin kun silloin kun itselle sopii. Voi tuntua aika yksinäiseltä pidemmän päälle.
Ymmärrän sinua ihan täysin. Minulla on ihan hyvä perhe, vanhemmat ja sisko, mutta he eivät pidä paljoa yhteyttä. Kutsun heitä itse aina kylään ja menen käymään, mutta jos en soita tai kutsu, niin voi mennä kuukausia ilman että kenestäkään kuuluu juuri mitään. Asumme aika lähellä toisiamme ja tämä käytös satuttaa, sillä haluaisin olla paljon enemmän tekemisissä, mutta he kai eivät halua, kun on vaan muut jutut mielessä. Kyse ei ole riidoista tai siitä, että he olisivat niin kiireisiä, he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita muista ihmisistä juurikaan, ja se on ihan kamalaa. Jos saisimme lapsia, niin eivät he varmaan olisi kiinnostuneita heistäkään... Mieheni suku on onneksi erilainen.
Mulle tämä on jännä, että tuntuu pahalta ettei pidetä yhteyttä. Itse olen juuri niitä ihmisiä, jotka ei pidä muihin yhteyttä juuri koskaan. Kyse ei ole siitä, etteikö toinen olisi tärkeä, vaan siitä, että viihdyn vaan niin mielettömän hyvin yksin. Elämässäni on tasan yksi henkilö (aviomies) jonka poistuminen elämästäni lopulta vaikuttaisi mihinkään suuntaan. Kuulostaa kylmältä, vaikka oikeasti en ole kylmä ihminen. En vaan jaa elämääni kenenkään muun kuin miehen kanssa. Muiden harrastukset ja työssäkäynnit ja lasten saamiset ja avio-ongelmat eivät vaikuta minuun millään tasolla, vaikka tarvittaessa muiden huolia ihan mielelläni kuuntelenkin.
Ainahan sitä voi kaikkea sanoa, mutta kyllä se totuus paljastuu teoista. Muut ihmiset eivät vain ole sinulle tärkeitä vaikka niin väität, itsekin olen introvertti enkä kaipaa päivittäistä tai edes viikoittaista kuulumisten vaihtelua sisarusten tai ystävien kanssa, mutta ei sellainen ihminen ole tärkeä, jonka poismeno ei vaikuta millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse käyn lapsuuden kodissani joka viikonloppu :) tällä tavoin tekevät myös sisarukseni joten heitäkin tulee nähtyä kerran viikossa! On siis todella läheiset ja lämpimät välit perheeseeni
Tämä on ihanaa ! <3
Taidat olla vanhapiika?
Kasvaako viikset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeastaan koskaan, vanhemmat kuolleet eikä sisarukset pidä juuri yhteyttä joten se siitä.
Olkaa iloisia te kenellä sitä perhettä vielä on. Voi kun itse saisi tapella vanhempien kanssa lasten lomanvietosta. Ei voi käsittää kuinka epäkiitollisia ihmiset olette.Mitä jos ottaisit itse yhteyttä sukulaisiisi etkä täällä mussuttaisi?
Vaikka et tilanteestani ymmärrä sen enempää niin sen verran sulle vielä mussutan tässä että ei se kivalta tunnu kun itse aina aloitteen tekijänä yhteydenpidossa. Mukava olisi jos myös sisarukset joskus pitäisi yhteyttä muutoinkin kun silloin kun itselle sopii. Voi tuntua aika yksinäiseltä pidemmän päälle.
Miten voi pitää yhteyttä silloin kun se ei sovi?
Jos on vain hyöty mielessä.
Eli kaikki pitää olla mahdollisimman hankalaa toiselle osapuolelle? Miksi? Eikö ole jörkevämpää esim viedä lapsi yökylään silloin kun sille on tarveyta, eikä silloin kun ei ole? Tätä en tajua.
Yökylään? En tässä mistään sellaisesta ole puhunut.
Tarkoitin yleisesti että on melko ikävää kun sukulaiset ovat yhteydessä ainoastaan silloin kun heille on siitä jotakin hyötyä. Eli kuulumiset ei kiinnosta eikä yhdessäolo muutoin kun jos jotain ollaan vailla. Vastavuoroisuutta ei ole nimeksikään.
No minä tai minun kuulumiseni ei ole kiinnostaneet koskaan. Lapseni vain.
Ap
Tapaan äitiäni noin kerran viikossa lasten kanssa, miehen vanhempia tavataan 1-2krt kuussa ja isääni tapaan ehkä 5 krt vuodessa. Kaikki asuvat melko lähellä ja ovat rakkaita. Sama se on ystävien kanssa, toisia tapaan enemmän toisia vähemmän, mutta kyllä pystyn ns. sydämessä kantamaan useampia. Mitään pakkoa ja väkinäisyyttä ei pitäisi tapaamisiin liittyä, kyllä sen pitäisi lähteä aidosta halusta olla läheisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeastaan koskaan, vanhemmat kuolleet eikä sisarukset pidä juuri yhteyttä joten se siitä.
Olkaa iloisia te kenellä sitä perhettä vielä on. Voi kun itse saisi tapella vanhempien kanssa lasten lomanvietosta. Ei voi käsittää kuinka epäkiitollisia ihmiset olette.Mitä jos ottaisit itse yhteyttä sukulaisiisi etkä täällä mussuttaisi?
Vaikka et tilanteestani ymmärrä sen enempää niin sen verran sulle vielä mussutan tässä että ei se kivalta tunnu kun itse aina aloitteen tekijänä yhteydenpidossa. Mukava olisi jos myös sisarukset joskus pitäisi yhteyttä muutoinkin kun silloin kun itselle sopii. Voi tuntua aika yksinäiseltä pidemmän päälle.
Ymmärrän sinua ihan täysin. Minulla on ihan hyvä perhe, vanhemmat ja sisko, mutta he eivät pidä paljoa yhteyttä. Kutsun heitä itse aina kylään ja menen käymään, mutta jos en soita tai kutsu, niin voi mennä kuukausia ilman että kenestäkään kuuluu juuri mitään. Asumme aika lähellä toisiamme ja tämä käytös satuttaa, sillä haluaisin olla paljon enemmän tekemisissä, mutta he kai eivät halua, kun on vaan muut jutut mielessä. Kyse ei ole riidoista tai siitä, että he olisivat niin kiireisiä, he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita muista ihmisistä juurikaan, ja se on ihan kamalaa. Jos saisimme lapsia, niin eivät he varmaan olisi kiinnostuneita heistäkään... Mieheni suku on onneksi erilainen.
Mulle tämä on jännä, että tuntuu pahalta ettei pidetä yhteyttä. Itse olen juuri niitä ihmisiä, jotka ei pidä muihin yhteyttä juuri koskaan. Kyse ei ole siitä, etteikö toinen olisi tärkeä, vaan siitä, että viihdyn vaan niin mielettömän hyvin yksin. Elämässäni on tasan yksi henkilö (aviomies) jonka poistuminen elämästäni lopulta vaikuttaisi mihinkään suuntaan. Kuulostaa kylmältä, vaikka oikeasti en ole kylmä ihminen. En vaan jaa elämääni kenenkään muun kuin miehen kanssa. Muiden harrastukset ja työssäkäynnit ja lasten saamiset ja avio-ongelmat eivät vaikuta minuun millään tasolla, vaikka tarvittaessa muiden huolia ihan mielelläni kuuntelenkin.
Ainahan sitä voi kaikkea sanoa, mutta kyllä se totuus paljastuu teoista. Muut ihmiset eivät vain ole sinulle tärkeitä vaikka niin väität, itsekin olen introvertti enkä kaipaa päivittäistä tai edes viikoittaista kuulumisten vaihtelua sisarusten tai ystävien kanssa, mutta ei sellainen ihminen ole tärkeä, jonka poismeno ei vaikuta millään tavalla.
toi ylempi kommentoija vaan on äärirehellinen ja se on vaivaannuttavaa meistä lukijoista. Totta kai hänelläkin varmasti tunteisiin vaikuttaisi, itkettäisi, pistäisi ajattelemaan, miettimään muistoja ja kuolevaisuutta, syntyjä syviä... Mutta käytännön arkeen aika harvalla vaikuttaa kaukana asuvan sukulaisen kuolema (?) Ei se oma rutiini muutu vaikka mummo 200km kilsan päässä kuolee, niin surullinen tosiasia kuin se onkin. Nykyään on muotia olla yli sentimentaalinen ja surra kaikkien julkkistenkin kuolemaa yms. mutta eihän meillä kellään ole voimavaroja surra niin paljon. Evoluutio on luonut meidät lopulta aika itsekkäiksi, se pitää yllä kykyä toimia ja jatkaa omaa elämää sen loppuun asti.
Noin 4-6 kertaa vuodessa. Pitkät välimatkat ja jokaisella omat aikataulut ja menot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivätkö nämä "ihanaa nähdä mummoja" hehkuttajat tajua että kaikilla ei omat vanhemmat tai appivanhemmat ole sellaisia ihmisiä joiden kanssa haluaa viettää tiiviisti aikaa. Kaikki vanhukset eivät ole olleet hyviä vanhempia tai isovanhempia. Monilla ihan senkin periaatteen noudattaminen että isovanhemmat tapaavat lapsenlapsia ja välit ovat asialliset on työn ja tuskan takana.
Ei ole enää hengissä lapsuudenperhettä, muuten tapaisin about viikottain, useamminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat kuolleet, miehen vanhempia nähdään muutaman kerran kuukaudessa.
Arvostakaa nyt hyvät ihmiset, jos teillä on isovamhemmat, jotka ovat kiinnostuneita ja haluavat tavata ja hoitaa lapsianne.
Samaa mieltä! Yleensähän täällä valitetaan, että isovanhemmilla ei ole aikaa; tuhlaavat vain lastensa perintöjä Espanjassa viiniä naukkaillen.🤪. Mikään ei ole hyvä!!
Pari kertaa vuodessa ja siinäkin on pari kertaa liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vittumaista väkeä nämä. Eivät saa suuta auki kasvotusten sopiakseen asiat ja asettaakseen rajat. Sitten narisevat netissä ja kaikkein surkeimmat peräti katkaisevat välinsä.
Ja sama toistuu joka ainoassa ihmissuhteessa.
Miten sukulainen reagoi kun kieltäydyitte lähtemästä mökiltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vittumaista väkeä nämä. Eivät saa suuta auki kasvotusten sopiakseen asiat ja asettaakseen rajat. Sitten narisevat netissä ja kaikkein surkeimmat peräti katkaisevat välinsä.
Ja sama toistuu joka ainoassa ihmissuhteessa.
Voi jumalauta kun kaikkea on yritetty. Pakko saada purkaa edes jonnekin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tavataan usein. Myös teini tapaa mielellään isovanhempiaan ja isoisovanhempaansa. ollaan hyvin läheisiä.
Sama meillä. Omaa isääni näen päivittäin ja samalla lapsenlapset. Mieheni tapaa vanhempiaan pari kertaa kuussa. Mutta ei tähän keneltäkään mitään pakkoa ole, satutaan vain olemaan läheisiä ja on yhteisiä talousasioita jne.
Asun miehen kanssa, ei lapsia. Ollaan kolmekymppisiä. Äitini on kuollut ja isäni asuu 300 km päässä. Käyn isäni luona ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, tosin joskus hän tulee käymään meillä jos on työasioita täällä päin. Käyn isäni luona junalla yksin ja tämä sopii meille, saa mies omaa aikaa kun ei matkustamisesta tykkää :). Mies näkee isääni toki lomilla jos meillä on pidempi vapaa, itse käyn siis välillä aina viikonloppuisin. Äidin kuoleman jälkeen ollaan oltu tosi läheisiä isän kanssa, vaikka äidin kuolemasta on jo vuosia.
Miehen isää vaimoineen nähdään usein juhlapyhinä tai sukulaissynttäreillä, myös käydään kerran kesässä mökillä. Asuvat aika lähellä, mutta kommunikaatio on jotenkin vaivaannuttavaa. Mies ei esim. koskaan haluaisi soittaa isälleen ja kysyä jotain, toisin kuin itse soitan isälleni varmaan joka päivä. Sama homma miehen äidin kanssa, ei nähdä oikeastaan koskaan huvikseen tai ilman syytä. Miehen siskot pyytävät ehkä kerran kahdessa vuodessa lapsenvahdiksi, asuvat hekin lähellä. Onneksi eivät ole pyytäneet kuin paristi hätätilassa, vaivaannuttavaa ja ei kiinnosta lapsenvahtihommat meitä. Usein nähdään vain lasten synttäreillä, jouluna tms "syyn" kanssa. Miehen suku on tosi mukava, mutta tosiaan ei ole luontevaa olla mitenkään heidän kanssa. Aina odotan milloin pääsee kotiin kun kommunikaatio on jotenkin niin töksähtelevää. Ei ole mieskään heidän kanssa kauhean läheinen johtuen varmaan osittain isosta ikäerosta sisaruksiin ja lapsuuden avioerotraumoista.
Siis miten teillä on aikaa vierailla noin usein? Joku jopa viikottain?! Meillä tekee tiukkaa sopia 1-2 vierailua/vuosi ja näin ollut siitä lähtien kun muutin kotoa opiskelemaan. Mulla on oma koti ja oma perhe, miksi vielä roikkuisin lapsuuden kodissa? Hyvät ja lämpimät välit kaikkiin. Tämän ketjun vastaukset tuli totaalisena yllärinä.
Harvemmin, silloin kun huvittaa.
Tässä hyvä esimerkki ketjusta, miksi joillakin perheillä on toimiva tukiverkosto ja toisilla ei jos perhe tarvitsee apua.
Monessa perheessä näyttää nainen olevan perheen pomo ja päällepäsmäri, joka sanelee ehdot, miten usein mies saa tavata vanhempiaan ja lapset isovanhempiaan. Ja sitten seurasvaksi itkettää, kun ei ole tukiverkostoa.
Ja missä on lapsen oikeudet omaan sukuun ja sukujuuriinsa? Vai onko se äidin taskussa?
Meillä tavataan tai soitellaan isovanhemille ja isomummille viikottain ja myös lapset ovat serkkujensa kanssa läheisiä. Kierrätetään vaatteet ja tavarat ja tehdään soittokierros jos tarvitaan jotakin esim. juuri saatiin polkupyörä, kun lapsi tarvitsi uuden.
Ja perheiden välimatka on 5-400km.
Miten voit väittää toista sinulle tärkeäksi, jos hänen elämänsä ei mitenkään kiinnosta sinua, eikä hänen poismenonsa vaikuttaisi mitenkään itseesi? Eihän hän ole silloin tärkeä sinulle, vaan täysin vähäpätöinen, ei mitään merkitystä. Eivät muiden huolet minuakaan hetkauta, siis ne eivät muuta elämääni, mutta pidän tärkeänä, että ystävykset voivat keskenään jakaa niin ilot ja surut ja että se on vastavuoroista.
Kirjoituksesi, ja monet muut kirjoitukset täällä, auttavat ymmärtämään, että meitä on täällä moneen junaan. Sitä vaan mietin, että miksi tällaiset toisista kiinnostumattomat ihmiset, kuten vaikka sinä ja omat vanhempani, hankkivat esimerkiksi lapsia? Tottakai he rakastavat, mutta ei siltä tunnu, kun eivät välitä pitää yhteyttä, erityisesti kun vertaan niihin, jotka ovat aktiivisesti koko sukunsa kanssa tekemisissä ja niin suuren rakkauden ympäröimiä.