Kuinka paljon ja usein te tapaatte lapsuudenperhettänne?

Pari -kolme kertaa viikossa nyt, kun asutaan samalla paikkakunnalla. Aikaisemmin, kun oli välimatkaa 500km, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa.

Asutaan kaikki aika lähekkäin ja tavataan melko usein, soitellaan, kahvitellaan synttärit, nyt kesällä tehdään pieniä lomareissuja yhdessä. Annetaan kuitenkin tilaa toisillemme.

Mielenkiintoinen keskustelu, josta näkee miten erilaisia ihmiset ovat, mutta miten vähän monet ymmärtävät ihmisten erilaisuutta. 

Ennen kuin kerron omata ajatukseni, totean heti etten ole kateellinen kenellekään eri tavoin elävälle, enkä arvostele muita. Kerron vain omasta elämästäni ja omista näkemyksistäni, ne eivät ole tarkoitettu ohjeeksi muille. 

Meillä on neljä aikuista lasta, osalla heistä on myös omia lapsia. Näemme toisiamme satunnaisesti, ehkä kerran kuussa kahdessa. Kaukana asuvia lapsia näemme ehkä kerran pari vuodessa. Jokaisella on omat elämät, elämänvaiheet ja harrastukset sekä ystävät. Minusta ei ole mitenkään outoa, että ihmisen aikuistuessa hänestä tulee itsenäisempi ja erillisempi persoona kuin lapsena. Hän ottaa elämästään vastuun ja hänen tulee kyetä tekemään itenäisiä ratkaisuja koko elämän alueella, lapsenahan aikuinen päättää monesta asiasta hänen puolestaa. 

Puolisot muodostavat uuden perheen, vanhemmat eivät enää kuulu siihen perheeseen. He ovat läheisiä sukulaisia. Kyllä sellainenkin ihminen voi olla hyvin rakas, jota näkee tosi harvoin. Itselläniki on esimerkiksi ystäviä, joita näen etäisyyksien ym. vuoksi vain joka kesä ja tapaaminen on aina lämmin, aivan kuin olisi eilen nähty, vaikka väliä on vuosi, eikä kumpikaan ole edes somessa, ei juuri viestitellä välissä kuin muutaman kuukauden välein. 

Minusta ihmissuhteet ovat aina yksilöllisiä, myös lasten kanssa. Jonkun kanssa voi olla tiuhempaan tekemisissä, jotain lapsista tapaa vaikka muutaman kuukauden välein, eikä siinä silti tarvitse olla mitään riitaa tms. Kas kun lapsen kasvaessa aikuiseksi hänestä tulee itsenäinen, oma persoona ja sukulaisuus missään muodossa ei ole mikään perusta tiiviille ystävyydelle. Kaveruuteen tarvitaan yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja keskustelun aiheita, ystävyyteen vielä enemmän.

Vaikka kuinka rakastaisi aikuisia lapsiaan, ei se ole peruste ripustautua häneen tai vaatia häntä olemaan syvällinen keskustelukumppani ja ystävä. Jonkun ihmisen seurassa vai on hyvä ja luonteva olla, toisen kohdalla voi olla tylsää kummallakin. Jos ei ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita eivätkä persoonallisuudetkaan oikein kohtaa, niin miksi pitäisi väkisin yrittää seurustella usein ja enemmän kuin molemmista tuntuu hyvältä.

Ei se ole mitenkään kummallista tai harvinaista, että lapsi aikuistuttuaan itsenäistyy myös niin, että kasvaa erilleen vanhemmistaan, hän voi olla luonteeltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan täysin eri maailmassa. Silloin käy helposti niin, että nähdään harvoin, vaikka toinen on rakas. On vai ihan erilaiset elämät ja ajatukset liikkuu eri aaltopituudella, persoonat eivät synkkaa, vaikkei ole konfliktiakaan. Toisinaan vanhempi ja lapsi voivat olla aidosti hyvät ystävät aikuisenakin, ovat samalla aaltopituudella, henkilökemiat ja ajatukset kohtaavat, on oikeasti paljon sellaista puhuttavaa, joka kiinnostaa molempia. 

Aikuisen lapsen ja vanhempien välitkin pysyy hyvänä, kun suhteeseen ei liity mitään pakkopullaa, vaan ollaan kuin hyvältä tuntuu. Ei se lapsi-vanhempi rakkausside silti siitä katkea tai ole vähäinen. Teot ja tapaamistiheys eivät myöskään ole mikään rakkauden mitta, päinvastoin oikea rakkaus kestää niistä riippumatta. Pyyteetön rakkaus ei vaadi. 

N. 3 kertaa vuodessa. Yleensä kuitenkin ollaan ainakin viikonloppu kerrallaan.

Ei juuri koskaan. Ehkä jonkun hautajaisissa.

Päivittäin

2-3 krt vuodessa, siinäkin liikaa. Välimatkaa hurjat 110km

Kesällä tuli nähtyä tosi vähän sukulaisia, mutta nyt taas arjen alkaessa enemmän. Äitini käy meillä noin pari kertaa viikossa, tosin en välttämättä itse näe häntä koska tulee enemminkin alakoululaisten lapseni seuraksi. Lähtee usein ennen kuin ehdin kotiin, mutta tekee ruuan valmiiksi ja keittiön siivotuksi. Aivan luksusta! Isäni on kuollut ja sisaruksia ei ole. Läheisintä tätiä ja serkkua näen kaksi kertaa vuodessa.

Anoppi asuu lähellä ja nähdään usein jossain yleisellä paikalla, kaupassa tms. Kylässä käydään puolin ja toisin ehkä kerran kuussa. Miehen sisaruksia ja appiukko nähdään useimmiten vain perhejuhlissa, mutta koska iso suku, juhlia on usein, varsinkin pienempien lasten synttäreitä. Joten sanoisin keskimäärin kerran kuukaudessa. Joulut myös vietetään yhdessä. Mies viettää myös muutaman kerran vuodessa sisarustensa kanssa yhteisiä saunailtoja. Yleensä en jaksa niihin lähteä.

En koskaan. Vanhemmat kuolleet, ja isän kuoleman jälkeen monia vuosia sitten en ole ollut yhteydessä äitiini. Sisarukset olleet aina etäisiä. Emme koskaan tunteneet toisiamme oikeasti. Yksi sisko jonka kanssa yhteyksissä, mutta koska asumme eri maissa, hän Suomessa minä muualla emme tapaa kuin harvoin.

Lapsuuden perheeni oli hyvin kieroontunut ja sairas. Isä ainoa johon oli lämpimiä tunteita.

Kesälomalla viikko ja muuten arjen lomassa

Äitiäni tapaan keskimäärin pari kertaa kuussa. Isääni olen tavannut viimeksi jouluna, jolloin hänen piti olla selvinpäin kyläilyn ajan. Eipä ollut. Nyt en ole halunnut pitää yhteyttä. Hänen ollessa selvinpäin voin häntä tavata.

Mies tapaa äitiään viikottain, kun asutaan lähekkäin ja soittelevat monta kertaa viikossa. Silti miehen äiti syyllistää, kun kukaan ei käy. No tapaan anoppia enemmän kuin omaa äitiäni. Silti hän valittaa "ettei kukaan käy" Suht raskaita nämä käymättömyydestä syyllistävät sukulaiset.

Vierailija kirjoitti:

En koskaan. Vanhemmat kuolleet, ja isän kuoleman jälkeen monia vuosia sitten en ole ollut yhteydessä äitiini. Sisarukset olleet aina etäisiä. Emme koskaan tunteneet toisiamme oikeasti. Yksi sisko jonka kanssa yhteyksissä, mutta koska asumme eri maissa, hän Suomessa minä muualla emme tapaa kuin harvoin.

Lapsuuden perheeni oli hyvin kieroontunut ja sairas. Isä ainoa johon oli lämpimiä tunteita.

On niin väärin, että just sen "parhaan" perheenjäsenen pitää kuolla ensimmäisenä. Meillä kuoli äiti 5 vuotta sitten eikä ole sen jälkeen tehnyt mieli nähdä isää ollenkaan. Viimeksi maaliskuussa ollaan nähty. Veljen perhettä tapaan n. 4-5 kertaa vuodessa, asuu eri kaupungissa. Äitiä näkisin mieluusti kerran viikossa. 

Puolisoni on tekemisissä vanhempiensa kanssa päivittäin puhelimitse joka on minusta aika kummallista 40+ ihmiseltä. Myös vierailla täytyy harva se kuukausi vaikka asuvat toisella paikkakunnalla. Minun vanhempani ovat onneksi niin kuin minäkin, eli max kerran vuodessa soittellaan äidin kanssa (sekin vähän awkward), nähdään n. joka toinen vuosi (yhteiskunnan asettama sosiaalinen pakko). Isä asuu n. kilsan päässä, eli häntä näkee väkisinkin useamminkin, mutta tarkoituksella pari kertaa vuodessa riittää oikein hyvin. Isosiskoa en ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen (pari kertaa viestiä laitettu jostain pakollisista asioista), ja pikkusiskoakin n. 3 vuotta sitten viimeksi. Ei jaksa.

Minusta olisi äärimmäisen ahdistavaa tuollainen jatkuva yhteydenpito sukulaisten kanssa. Nautin joka hetkestä kun saan viettää rauhassa, ja onneksi myös lapsuuden perhe on samaa maata. Kyllä minä heistä toki pidän, mutta lapsuus oli ja meni jo. Nyt on aika elää omaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on tekemisissä vanhempiensa kanssa päivittäin puhelimitse joka on minusta aika kummallista 40+ ihmiseltä. Myös vierailla täytyy harva se kuukausi vaikka asuvat toisella paikkakunnalla. Minun vanhempani ovat onneksi niin kuin minäkin, eli max kerran vuodessa soittellaan äidin kanssa (sekin vähän awkward), nähdään n. joka toinen vuosi (yhteiskunnan asettama sosiaalinen pakko). Isä asuu n. kilsan päässä, eli häntä näkee väkisinkin useamminkin, mutta tarkoituksella pari kertaa vuodessa riittää oikein hyvin. Isosiskoa en ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen (pari kertaa viestiä laitettu jostain pakollisista asioista), ja pikkusiskoakin n. 3 vuotta sitten viimeksi. Ei jaksa.

Minusta olisi äärimmäisen ahdistavaa tuollainen jatkuva yhteydenpito sukulaisten kanssa. Nautin joka hetkestä kun saan viettää rauhassa, ja onneksi myös lapsuuden perhe on samaa maata. Kyllä minä heistä toki pidän, mutta lapsuus oli ja meni jo. Nyt on aika elää omaa elämää.

Mitä diagnooseja sulla on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on tekemisissä vanhempiensa kanssa päivittäin puhelimitse joka on minusta aika kummallista 40+ ihmiseltä. Myös vierailla täytyy harva se kuukausi vaikka asuvat toisella paikkakunnalla. Minun vanhempani ovat onneksi niin kuin minäkin, eli max kerran vuodessa soittellaan äidin kanssa (sekin vähän awkward), nähdään n. joka toinen vuosi (yhteiskunnan asettama sosiaalinen pakko). Isä asuu n. kilsan päässä, eli häntä näkee väkisinkin useamminkin, mutta tarkoituksella pari kertaa vuodessa riittää oikein hyvin. Isosiskoa en ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen (pari kertaa viestiä laitettu jostain pakollisista asioista), ja pikkusiskoakin n. 3 vuotta sitten viimeksi. Ei jaksa.

Minusta olisi äärimmäisen ahdistavaa tuollainen jatkuva yhteydenpito sukulaisten kanssa. Nautin joka hetkestä kun saan viettää rauhassa, ja onneksi myös lapsuuden perhe on samaa maata. Kyllä minä heistä toki pidän, mutta lapsuus oli ja meni jo. Nyt on aika elää omaa elämää.

Mitä diagnooseja sulla on?

Ei mitään diagnooseja. Jollain tavalla kuuluu varmasti kyllä perittyyn luonteeseen koska kaikki me koemme asian suht samalla tavalla. Ahdistavaa ja teennäistä jatkuva tyhjänjauhaminen. Halutaan olla rauhassa :) Ei teeskennellä, tai roikuta menneessä niin kuin useimmat muut.

2-4 kertaa vuodessa eli silloin kun minulla on lomaa ja ehdin ja jaksan ajaa heille 500 km. Kaksi pientä lasta ja vuorotyö, joten lomalla haluan myös rentoutua. Vanhempieni luona joudun tekemään samat kaupassakäynnit, kokkaamiset ja lastenhoidot kuin kotonani, ja lisäksi kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua koska teen asiat eri tavoin kuin vanhempani.

Ei kovin rentouttavaa. Vanhempani eivät ole käyneet meillä moneen vuoteen, koska matka on niin pitkä. Sinänsä ihan ymmärrettävää, koska he ovat yli 70-vuotiaita eikä äidillä ole korttiakaan. Välillä se ketutti, että kaikki tapaamiset ovat minun vastuullani. Mutta vanhempani ovat luonteeltaan sellaisia, että tällainen harvempi näkeminen sopii heille, joten olen hyväksynyt asian. Eikä sitä jatkuvaa perässäkulkemista ja nalkutustakaan jaksa kuunnella, kun mikään ei ole ikinä oikein tehty. Olen niiden lomien jälkeen entistä stressaantuneempi. Eli hyvä näin.

Mulle on parin viime vuoden aikana selvinnyt, että joillakin on itse asiassa mukava perhe ja he haluavat viettää toistensa kanssa aikaa. Heillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja yhdessäolo on luontevaa ja mukavaa. Helppo se silloin on nähdä vaikka joka päivä! Toista se on omassa perheessä - kaikki niin erilaisia, että kellään ei ole toistensa seurassa mukavaa. Osa suorastaan huonokäytöksisiä ikäviä ihmisiä. Ei me osata olla perhe. Että juuh, nähdään kerran kaksi vuodessa ja se on sopiva. Olen kyllä vähän kateellinen muiden ihanista perheistä, mutta ei voi mitään. 

Mulla ei lapsia, noin 3 kertaa vuodesssa. (Joulu, kesäloma ja joku satunnainen)

Isään suhteet olivat katki ja olemattomat melkein 20 v, nykyään nähdään lyhyesti kerran kaksi vuodessa. Äiti on kuollut, sisaruksia ei ole. Eli vähäistä on.

Miehen vanhemmat asuvat toisessa maassa, heitä nähdään suunnilleen kerran vuodessa.