Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?
22.07.2018 |
Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.
Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.
Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.
Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?
Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.
Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.
Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?
Kommentit (409)
No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan tuntenut hukanneeni itseni parisuhteessa mutta työelämässä kyllä. Tuntui että se todellinen minä hävisi jonnekin ja että olin kuin jonkun toisen elämässä, jossain mihin en kuulunut. Aivan kuin jossain roolissa, jollainen en oikeasti ollut. Vapaa-aikana en jaksanut tehdä enää mitään, tuntui siis että työ vei koko elämän. Kun lopulta pääsin pois tuosta työpaikasta, todellakin tuntui että olin saanut itseni ja elämäni takaisin.
Katsos kun parisuhteeseen kuuluu myönnytykset, kompromissit ja jossain määrin myös luopuminen. Ihan helposti voi syntyä tilanne, että ajautuu tekemään näitä myönnytyksiä niin paljon, että pian huomaa elävänsä jonkun toisen elämää. Varsinkin kun lapset tulevat kuvioihin, niin aika monelle asialle saa heittää hyvästit. (Joo, tiedän, että tähän tulee nyt joku hehkuttamaan, miten ei ole koskaan joutunut luopumaan yhtään mistään perheen takia, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että elitte lapsiperhearkea jo ennen lapsiakin.)
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan tuntenut hukanneeni itseni parisuhteessa mutta työelämässä kyllä. Tuntui että se todellinen minä hävisi jonnekin ja että olin kuin jonkun toisen elämässä, jossain mihin en kuulunut. Aivan kuin jossain roolissa, jollainen en oikeasti ollut. Vapaa-aikana en jaksanut tehdä enää mitään, tuntui siis että työ vei koko elämän. Kun lopulta pääsin pois tuosta työpaikasta, todellakin tuntui että olin saanut itseni ja elämäni takaisin.
Minulla on täsmälleen samanlainen kokemus! Hukkasin itseni töissä (epäsopivalla alalla), koska jouduin esittämään koko ajan jotain, mitä en oikeasti ole. Lopulta unohdin, kuka todella olen. Tai ehkä en alunperinkään tuntenut itseäni kovin hyvin, kun kerran päädyin niin väärälle alallekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.
En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.
ap
Vierailija kirjoitti:
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla.
ap
Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7?
Vierailija kirjoitti:
Naiset keskimäärin ovat parisuhteissa epätoivoisempia kuin miehet ja haluavat miellyttää. Kun on lapsia ei ole enää ollenkaan omaa aikaa. Monet naiset valitsevat kodinhoitajan roolin mutta kyllästyvät vuosikymmenen jälkeen, kun se ei ollutkaan kuin rakkausnovellista.
Ei kai kukaan kotitöitä tee tuntikausia päivässä? Ja siinä samalla kun laittaa pyykkejä tai tekee ruokaa niin varmasti saa ajatella ihan omia asioitaan, päivän politiikkaa tai vaikka työasioita jos siltä tuntuu, minä monesti samalla puhun kaverin tai sukulaisen kanssa puhelimessakin joskus vierähtää tunti ja pidempäänkin huomaamatta kun ollaan parannettu maailmaa jne.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.
En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.
ap
No sehän on hyvä sinulle, mutta ei kai tässä ollut kyse nimenomaan sinusta? Ymmärrät varmaan että ihmisillä on hyvin erilaisia kasvuympäristöjä ja temperamentteja. Joidenkin vanhemmat esimerkiksi jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia, ja näin lapselle voi kehittyä heikko identiteetti jolloin hän voi aikuisenakin seurailla muiden tavoitteita jne. ja tajuta vain epämääräisesti, että jokin on vialla.
Toisekseen jotkut voivat olla temperamentiltaan tai kasvatuksen jäljiltä hyvin miellyttämishaluisia, ja toimia siksi lapsia tai puolisoa miellyttääkseen jatkuvasti omia toiveitaan vastaan, koska heille on miellyttämishalunsa takia stressaavaa sanoa ei. Siten he voivat kokea esim perhe-elämässä hukkaavansa itsensä.
Hukassa oleva ei välttämättä edes huomaa olevansa, jos et edes tiedä mitä se tarkoittaa olet vaarassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla.
ap
Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7?
No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.
ap
Minulla on matkiva ja kontrolloiva työkaveri. Olen parhaani mukaan yrittänyt pistää rajoja, mutta en pidä riitelystä, joten olen tavallaan luovuttanut.
En pysty nykyisessä työssäni olemaan oma itseni.
Tämän tajusin kun olin firman eri yksikössä tekemässä muutaman kuukauden sijaisuuden. Siellä olin hauska, ideoiva, innostunut, iloinen, luonteva. Kaikkea mitä en ole nyt.
Joo, ja haen koko ajan uutta työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.
Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.
Vierailija kirjoitti:
Hukassa oleva ei välttämättä edes huomaa olevansa, jos et edes tiedä mitä se tarkoittaa olet vaarassa
No siksihän mä sitä kysyn :) Etten tästä nyt yhtäkkiä vaan huku johonkin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla.
ap
Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7?
No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.
ap
Niin, eli kuten jo tuolla aiemmin sanoin, sinun elämäsi olisi "lapsiperhe-elämää" ilman lapsiakin. Nämä itsensä kadottaneet haluavat elämältä muutakin kuin vaipanvaihtoa ja telkkarin ja tietokoneella istumista.
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.
Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.
Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.
Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.
Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.
ap
Mulla on kolme lasta ja oma elämä on tällä hetkellä harrastuskuskina toimimista, erätuomarina olemista, siivoomista eritasoista metatyötä.
Toi metatyö on varmasti yks tehokkaimpia keinoja laittaa omat ajatukset tauolle, sitä kautta sit myös omat tarpeet helposti jäävät sille moodille, joka sopii ruuhkavuosien palapeliin parhaiten; minä liikun samalla, kun lapset ovat treeneissään ja omia kavereita ei samalla tavalla spontaanisti näe duunin jälkeen, koska päiväkoti on auki viiteen.
Lapsilla on isä, joka tekee duunia ristiin oman duunini kanssa, joten sekin vaikuttaa siihen, että omia menoja on pakko priorisoida, sillä aina oikeastaan tarvitsee lapsenvahdin, joita ei ole kovin monta.
Nyt jo huomaa, kuinka erilaista on olla koululaisen äiti kuin mitä oli pikkulapsiäitiys. Voin hyvin kuvitella, että hetki pitää kaivella äitiroolien alta sitä omaa roolia.
Alue: Aihe vapaa
Naiset keskimäärin ovat parisuhteissa epätoivoisempia kuin miehet ja haluavat miellyttää. Kun on lapsia ei ole enää ollenkaan omaa aikaa. Monet naiset valitsevat kodinhoitajan roolin mutta kyllästyvät vuosikymmenen jälkeen, kun se ei ollutkaan kuin rakkausnovellista.