Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.

Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.

Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla. 

ap

Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7? 

No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.

ap

Niin, eli kuten jo tuolla aiemmin sanoin, sinun elämäsi olisi "lapsiperhe-elämää" ilman lapsiakin. Nämä itsensä kadottaneet haluavat elämältä muutakin kuin vaipanvaihtoa ja telkkarin ja tietokoneella istumista. 

Kyllä minä olen ollut koko ajan mukana myös politiikassa, ja käynyt kursseilla, hoitanut puutarhaa, tehnyt käsitöitä jne. mitä nyt milloinkin. Ei mun minuus ole ollut sen kummempi koskaan. Vaipanvaihtoon meni ehkä 10 minuuttia vuorokaudessa, eli kyllä mahtuu muutakin.

ap

Kuka niitä sinun lapsiasi on siis hoitanut, jos itse olet tehnyt sitä 10 minuuttia vuotokaudessa ja loppu ajasta on täysin omaa aikaa?

No tottakai minä ne syötinkin ja seurustelin, mutta kyllä heillä oli ihan isäkin joka on myös halunnut heidän kanssaan viettää aikaa, syöttää ja vaihtaa vaippaa. Ja bonuksena kaksosten kanssa oli esikoinen joka auttoi myös.

Ei lapset tarvitse aikuista siihen häsämään ympärille 24/7 sehän olisi kauhean häiritsevää. 

Hoitaako joku oikeasti lastaan koko vuorokauden? Se lapsihan tulee hulluksi jos sille joku on ilmeilemässä ja puhumassa jokainen sekuntti kun hän on hereillä eikä saa olla rauhassa ja katsella maailman menoa yhtään. Ei ihme että adhd lisääntyy...

ap

Ap, taidat olla lapseton provo. Niin moni asia jutuissasi saa minun silmäni pyörimään.

Viimeiseen epäuskottavaan kommenttiisi vastaan: oma kaksivuotiaani puhua pulputtaa ja liikkuu lähes koko valveillaoloaikansa. Ei minun tarvitse "ilmeillä" ja höpöttää ollenkaan. Olen muutenkin aika asiallinen äiti. Huokaisen kyllä helpotuksesta aina, kun taapero nukahtaa. Vihdoin.

Minä taas luulen, että ap on teinien äitipuoli, joka ei tiedä pikkulapsiarjesta yhtään mitään ja taivastelee, miten lapsipuolien oikea äiti on aikanaan ollut lapsiperhearjessa ihan poikki. 

Kyllä mulla on kolme lasta, usko tai älä, ja esikoinen oli kova puhumaan, hyvä mielikuvitus, mutta ei aina puhunut mulle vaan höpötti leikkiessään itsekseen. Kaksosetkin höpisevät keskenään tai jopa itsekseen. Kun kaksoset tulevat sanomaan jotain minulle niin tottakai vastaan ja vähintäänkin esitän kiinnostunutta vaikka en ymmärtäisi yhtään mistä puhuu. Samanlainen minä olin pienenä, leikin itsekseni tai kavereiden kanssa. Vaikka kaksivuotias liikkuu koko ajan, ei se tarkoita sitä että minun pitäisi liikkua myös.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Koko ajanhan sinä tuossakin viihdytät niitä lapsiasi. Vai etkö se ollut juuri sinä, joka puhui netissä esikoisen kanssa, kävi laittamassa muroja lautaselle, kävi uimassa monena päivänä ja kuskasi harrastuksiin? Mikä tuossa nyt oli sitä sinun politiikkaasi ja kursseja? Sinulla on nyt vähän ristiriitaisia nämä kommentit. 

Nyt on heinäkuu eikä kokouksia ole. Ensi kuussa sitten taas on. Viime kesänä en vienyt harrastuksiin enkä uimaan kertaakaan. Eivät olleet vielä alkaneet harrastaa eikä uimakelejä ollut kertaakaan, asiat vaihtelee, joskus mun omiin juttuihin menee enemmän aikaa joskus ei. 

ap

Eli mitä sitten tarkoitit tuolla äskeisellä kommentillasi, jossa kerroit murojen kaatamisesta, jos se olikin poikkeustila? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Koko ajanhan sinä tuossakin viihdytät niitä lapsiasi. Vai etkö se ollut juuri sinä, joka puhui netissä esikoisen kanssa, kävi laittamassa muroja lautaselle, kävi uimassa monena päivänä ja kuskasi harrastuksiin? Mikä tuossa nyt oli sitä sinun politiikkaasi ja kursseja? Sinulla on nyt vähän ristiriitaisia nämä kommentit. 

Nyt on heinäkuu eikä kokouksia ole. Ensi kuussa sitten taas on. Viime kesänä en vienyt harrastuksiin enkä uimaan kertaakaan. Eivät olleet vielä alkaneet harrastaa eikä uimakelejä ollut kertaakaan, asiat vaihtelee, joskus mun omiin juttuihin menee enemmän aikaa joskus ei. 

ap

Eli mitä sitten tarkoitit tuolla äskeisellä kommentillasi, jossa kerroit murojen kaatamisesta, jos se olikin poikkeustila? 

Ei, mutta en hukkaa itseäni sen takia että silloin tällöin teen jonkun pienen jutun joka ei liity minuun itseeni. En tee niitä asioita jatkuvasti ja tuntikausia. Siihen murojen laittamiseen menee vain hetki, ja sitten taas olen seuraavan tunnin luultavasti niin ettei minulta kukaan pyydä mitään tai ehkä loppuillan. Jos teen jotain mitä en halua keskeyttää, sanon lapselle että pyydä isiä laittamaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.

En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.

ap

No et sinä sitä itse voi tietoisesti muistaakaan, kun puhutaan vauva-ikäusenä alkaneesta hoivan laadusta. Se muuttuu ihmisen alitajuiseksi käsitykseksi itsestä. Aika monella se minätunne jää vajaaksi ympäristön vaikutuksesta. Sulla ei, se on kiva. Mutta älä nyt kuvittele, että kyse olisi sun erinomaisuudestasi verrattuna johonkin toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Vaikuttaa siltä, että kaikki ajatuksesi pyörivät vain sinussa itsessäsi. Kuulostat aika rasittavalta ihmiseltä minun mielestäni.

Ehkä se johtuu nyt tästä aiheesta mistä puhutaan. Kun puhutaan itsensä kadottamisesta niin helposti tulee puhuttua itsestä.

Joo, on joku sanonut että osaan olla ärsyttävä joskus :) Mutta yleensä ne jotka minut tuntee tykkää minusta. Alaiset töissä tykkäävät ja aika moni työkavereista koska olen huumorintajuinen (jopa hauska) ja rento. 

ap

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.

En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.

ap

No et sinä sitä itse voi tietoisesti muistaakaan, kun puhutaan vauva-ikäusenä alkaneesta hoivan laadusta. Se muuttuu ihmisen alitajuiseksi käsitykseksi itsestä. Aika monella se minätunne jää vajaaksi ympäristön vaikutuksesta. Sulla ei, se on kiva. Mutta älä nyt kuvittele, että kyse olisi sun erinomaisuudestasi verrattuna johonkin toiseen.

En ole niin kuvitellut enkä sanonut että minä olisin jotenkin erinomainen tai erilainen kuin muut. Ehkä minä sitten kuitenkin tunnen vain lähinnä tavallisia ihmisiä jotka kohtelee jopa lapsiaan normaaleina ajattelevina ihmisinä. Vaikka toisaalta tunnen kyllä aika erikoisiakin tapauksia. Oli kuinka oli, en voi toisten lapsuudesta tietää niin paljon kuin omastani tai omien lasteni ja sisarusteni. Vieraiden lapsuutta toki on väkisinkin nähnyt vain ulkopuolelta.

ap

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Koko ajanhan sinä tuossakin viihdytät niitä lapsiasi. Vai etkö se ollut juuri sinä, joka puhui netissä esikoisen kanssa, kävi laittamassa muroja lautaselle, kävi uimassa monena päivänä ja kuskasi harrastuksiin? Mikä tuossa nyt oli sitä sinun politiikkaasi ja kursseja? Sinulla on nyt vähän ristiriitaisia nämä kommentit. 

Nyt on heinäkuu eikä kokouksia ole. Ensi kuussa sitten taas on. Viime kesänä en vienyt harrastuksiin enkä uimaan kertaakaan. Eivät olleet vielä alkaneet harrastaa eikä uimakelejä ollut kertaakaan, asiat vaihtelee, joskus mun omiin juttuihin menee enemmän aikaa joskus ei. 

ap

Eli mitä sitten tarkoitit tuolla äskeisellä kommentillasi, jossa kerroit murojen kaatamisesta, jos se olikin poikkeustila? 

Ei, mutta en hukkaa itseäni sen takia että silloin tällöin teen jonkun pienen jutun joka ei liity minuun itseeni. En tee niitä asioita jatkuvasti ja tuntikausia. Siihen murojen laittamiseen menee vain hetki, ja sitten taas olen seuraavan tunnin luultavasti niin ettei minulta kukaan pyydä mitään tai ehkä loppuillan. Jos teen jotain mitä en halua keskeyttää, sanon lapselle että pyydä isiä laittamaan.

ap

Jos on pienet lapset tai joku muu haaste elämäntilanteessa esim talon rakentaminen tai miehen reissutyö, silloin tehdään niitä asioita tuntikausia. Mikä tässä nyt on vaikeaa? 

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun pitäisi varmaan harjoitella keskittymistä ja rauhoittumista esimerkiksi mindfullnessin avulla.

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Mä yritin selittää viestissä 11, jota et kommentoinut?

Ap oot tosi rasittava minäminä jankkaaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Et välttämättä löydä tähän keskusteluun sellaista ihmistä, joka haluaisi purkaa sinulle ahdistavat tunteensa. Et vaikuta niin empattiselta, että se tuntuisi ainakaan minusta järkevältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun pitäisi varmaan harjoitella keskittymistä ja rauhoittumista esimerkiksi mindfullnessin avulla.

Joo, se on totta. Joku on joskus tällä palstalla sanonut että osaa olla ajattelematta mitään. Se voisi olla aika mielenkiintoinen tunne. Mä pidän vihkoa ja kynää yöpöydällä koska mulle tulee yöllä (kun uni ei tule) ne parhaimmat ideat, ja kun ne kirjoittaa ylös ne voi aamulla tarkistaa oliko ne hyviä vai ei, ja niistä voi jotenkin yöllä päästää irti. Isoäitini opetti kun olin lapsi enkä saanut unta kun tuli joku "paha" juttu mieleen tai oli nähnyt painajaisia, että pitää kääntää kylkeä niin ajatukset vaihtuu. Sitä kokeilen yleensä aika monta kertaa ennenkuin saan unenpäästä kiinni.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Narsistisia piirteitä omaavan kanssa, kun ei saa empatiaa ja yrittää miellyttää kumppaniaan välttääkseen ristiriitoja, masentuu ja kadottaa myös itsensä. Ja se käy hiljalleen huomaamatta vuosien mittaan.