"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin tämä itseään hyvänä ystävänä pitävä ystävä pyysi mukaan siivoamaan asuntoaan, johon muutti. Kas vaan, kun itse muutin hieman aikaisemmin, osasin siivota asunnon ihan itse.

Kumpi oli sairas?

Ei virallisesti kumpikaan. Itse olin masentunut.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin tämä itseään hyvänä ystävänä pitävä ystävä pyysi mukaan siivoamaan asuntoaan, johon muutti. Kas vaan, kun itse muutin hieman aikaisemmin, osasin siivota asunnon ihan itse.

Kumpi oli sairas?

Ei virallisesti kumpikaan. Itse olin masentunut.

ap

Sori, en ole ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin tämä itseään hyvänä ystävänä pitävä ystävä pyysi mukaan siivoamaan asuntoaan, johon muutti. Kas vaan, kun itse muutin hieman aikaisemmin, osasin siivota asunnon ihan itse.

Kumpi oli sairas?

Ei virallisesti kumpikaan. Itse olin masentunut.

Mutta ei masennukseni tämän toisen henkilön asia saanut olla, eikä hänelle kuulua. Ei hänestä sen paranemiseen mitään apua ollut. Kerran kirjoitin hänelle asioista, joilla hän oli syventänyt masennustani, ja vastaus oli ymmärtämisen sijaan hänen itsensä puolustelua. Että sellainen hyvä ja välittävä ystävä.

Siis tuo, että puolustellaan itseä, kun joku kertoo sinun loukanneen on niin törkeää ja epäystävämäistä käytöstä, että sen henkilön on aivan turha tulla selittämään mulle ikinä mitään siitä, että HÄN oli NIIIN HYVÄ JA VÄLITTÄVÄ ystävä, kun taas MÄ, MÄ OLIN VAAN JOKU surkea hyvänpäivän tuttu. Niin, ehkä just sulle. Mietipäs ihan keskenäsi, miksi. (Hän oli aikaisemmin kiusannut minua, eikä koskaan pyytänyt sitä anteeksi. Silti oletti, kun sittemmin ystävystyisimme, että ilmeisesti kuvittelin olevani hänelle tärkeä. Ei, en kuvitellut, hän oli minulle vain ihan hyvää seuraa.)

Vierailija kirjoitti:

Siis tuo, että puolustellaan itseä, kun joku kertoo sinun loukanneen on niin törkeää ja epäystävämäistä käytöstä, että sen henkilön on aivan turha tulla selittämään mulle ikinä mitään siitä, että HÄN oli NIIIN HYVÄ JA VÄLITTÄVÄ ystävä, kun taas MÄ, MÄ OLIN VAAN JOKU surkea hyvänpäivän tuttu. Niin, ehkä just sulle. Mietipäs ihan keskenäsi, miksi. (Hän oli aikaisemmin kiusannut minua, eikä koskaan pyytänyt sitä anteeksi. Silti oletti, kun sittemmin ystävystyisimme, että ilmeisesti kuvittelin olevani hänelle tärkeä. Ei, en kuvitellut, hän oli minulle vain ihan hyvää seuraa.)

Jos olisi halunnut kuvitella ensinnäkään minun koskaan kokevan, että olen hänelle tärkeä, olisi jossain vaiheessa ystävystyttyämme pyytänyt anteeksi sitä, miten aikaisemmin kohteli minua. Mutta ehei, silti MUN piti pitää ilmeisesti HÄNTÄ tärkeänä. Miksi olisin pitänyt?

Vierailija kirjoitti:

Ei vammautumisen takia. Mutta kun sain lapsen, niin entiset kaverit eivät enää halua olla tekemisissä.

Toivottavasti löydät uusia ystäviä!!!

Tämä tuntuu olevan todella yleistä. Minulle kävi myös noin. Mutta olin jo etukäteen valmistautunut henkisesti siihen, ettei eri elämäntilanteessa olevia kavereita enää kiinnosta, niin isku ei ollut niin kova.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin 10 vuotta sitten Chronin tautiin. Kaikki kaverit hävisivät aikaa myöten. 

Onko tauti sellainen, että et voi lähteä mihinkään kun vessastressi on liian suuri? Ei voi mennä kaupungille, illanviettoon tms? Päästeletkö pahanhajuisia pieruja ihmisten seurassa? Etkö voi syödä juuri mitään ruokia, kun suolisto menee sekaisin? Oletko huonotuulinen koko ajan koska vatsa on kipeä? Tällainen kokemus itsellä tutusta Chroniin sairastuneesta, ja kieltämättä yhteydenpito on jäänyt pelkkiin syntymäpäivätoivotuksiin.

Minusta ei ole ihme, että kaverit kaikkoavat, jos toisen kanssa ei voi tehdä enää mitään ja hänen seuransa on epämiellyttävää.

Eikö ole ennemminkin vähän itsekästä kuvitella, että ne omat sairastumiset ym. vaivaavat ystäviäkin? Siis vaatia sellaista ystävinä pitämisen ehtona?

Vierailija kirjoitti:

Minun yksi ystäväni syytti aina muita, ettei näitä kiinnosta hänen asiansa tarpeeksi, eivät siis olleet hyviä ystäviä. En itse ole tottunut kanniskelemaan muiden kuormia, vaan minulle ystävä on tärkein seurana, jokainen voi itse miettiä, millaista on hyvä seura.

En pitänyt hänen tavastaan syyllistää "ystäviään", varmaan toivoi heiltä sitä tätä tai tuota, mutta esim. itsellänikin oli valtavasti kaikkia patoutumia lapsuudestani, en niistä osannut kellekään puhua, pidin niitä omina vikoinani (vaikka sittemmin on ilmennytkin, etteivät ne olekaan itseni syy). Tämän takia seurani rajoittui seuraksi, en ole kenenkään huolien hoitaja. Niin ilmeisesti tämä oikeutti tätä ihmistä katsomaan minua alaspäin ja antoi ymmärtää, etten ollut hänelle "oikea ystävä".

On se kumma juttu, että melkein aina tällaisilla ihmisillä on joitain vikoja elimistössä. Minäkin sain jälkikäteen kuulla, että tämä lapsista pitävä henkilö, joka löysi miehen 26-vuotiaana sai esikoisensa vasta 41-vuotiaana, kaksoset, varmaan hedelmöityshoidoista siis. Eli häntäpä sitten vaivasikin lapsettomuus, en tosin ollut ollut enää yhteyksissä. En säälinyt yhtään.

Siis mitä? Sinä et osannut olla oikea ystävä, et siis osannut kuunnella, jos toisella on murheita, vaan olisit halunnut vain olla hyvää kaveriseuraa ja että tämä ystäväkin puhuu vain kivoista asioista? Sitten kun ystäväsi rehellisesti sanoi sinulle, että ei sellainen ole oikeaa ystävyyttä, sinä vedit herneen nenääsi. Ja olet myöhemmin olettanut, että koska ystäväsi olisi halunnut syvemmän ystävyyden kuin mihin sinä kykenit, häntä vaivasi elimellinen vika nimeltä lapsettomuus? Logiikkasi vetää sanattomaksi...

Noh ei voi verrata mitenkään mutta mulla kaikkosi "ystävät" kun jouduin työttömäksi. Kukaan ei pitänyt yhteyttä, kysellyt jaksamista tai oonko löytänyt töitä. Tuli aika epäkelpo olo. Nyt onneksi taas työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Onpa harmillista! Minulla on vanhat ystävyyssuhteet jääneet ruuhkavuosien takia. Käytännössä lähden arkena töihin klo 7, palaan klo 17, ja sen jälkeen alkaa lasten harrastusrumba. Meillä on 3 lasta iältään 6-11 v., ja joka arki-ilta on 1-2 harrastusmenoa. Asutaan 6 km ydinkeskustasta. Jos mieheni ei ole töissä, jaetaan yleensä niin, että toinen hoitaa harrastuskuljetukset ja toinen laittaa ruuan, hoitaa pyykit, tiskit (tai komentaa lapset hoitamaan) ja käy kaupassa. Viikonloppuisin on korismatseja yhdellä lapsista, ja silloin kun ei ole, suunnataan isovanhemmille. Minulla on pari vanhaa ystävää, joiden kanssa soitellaan säännöllisesti, mutta kaikki muut ovat jääneet. Toki uusia tuttavuuksia on myös tullut. Kyläillään silloin tällöin esim. pojan harrastuskaverin perheen kanssa puolin ja toisin. Naapurustossa on myös minulla pari lenkki- ja kahvittelukaveria. Nämä on tulleet viime vuosina vasta tutuiksi. Löytyisikö sinulle uusia ystäviä jostain lähistöltä?

Yksi lapseton kaveri 30 vuoden takaa oli meillä kesälomalla pitkän viikonlopun. Hän valitti, että kukaan ei enää käy hänen luonaan, eikä kenelläkään ole aikaa. No, tulin luvanneeksi käydä syksyllä, mutta kun hän asuu 400 km päässä, se vie sitten koko viikonlopun. Hänellä on pitkäaikaissairaus, joka vaikeuttaa liikkumista, eikä ole omaa autoa. Ehdotin hänelle nyt kesällä, että muuttaisi paikkakunnalle, jossa on juna-asema, jolloin liikkuminen olisi helpompaa. Ei bussilla ole hänenkään helppo kulkea, ja taksi se vasta maksaakin.

Näin liikuntavammaisen läheisenä kommentti tuohon muuttojuttuun, että se on vammattomalle paljon helpompaa. On helppo sanoa, että vaihda paikkakuntaa. Muuttaminen maksaa. Jos ei ole työelämässä, pienistä tuloista pitäisi säästää uuden asunnon takuuvuokrat. Sosiaalitoimi ei anna rahaa, jos muuttaa toiselle paikkakunnalle omaksi ilokseen, ei siis työllistymisen tai opintojen takia. Muuttamisesta tulee muutakin kulua: muuttoauto, asunnon etsintä ja katsomisreissut, mahdolliset uudet hankinnat (esim. jos vanha keittiönpöytä tai sohva ei mahdu uuteen asuntoon tai kattolamppu ei käy kattoon). Työssä käyvä rahoittaa ne palkastaan, mutta yritäpä pienillä yhteiskunnan tuolla selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse joutuisin vastaavaaan tilanteeseen, miksi olettaisin, että ystävät eivät kaikkoa? Eli en odottaisi. Suurimman osan kanssa halutaan kuitenkin tehdä asioita ja pitää hauskaa, ei mietitä sitä, että miten kenelläkin nyt menee elämänvaikeuksiensa kanssa. Itselläkin ollut elämässä tilanteita, että ystävät kaikonneet, mitä sitten? Olen löytänyt uusia, samantyyppisessä tilanteessa olevia.

Taidat olla juniori vielä.

En ole, en vain itse ainakaan kykenisi olemaan kenenkään, joka aiheuttaa itselleni (lisää) huolia, lähellä.

Toivottavasti saat elämässä sen mitä olet itsekin toisille antanut.

Vierailija kirjoitti:

Kun elämän ympyrät muuttuvat niin ystäväpiiri helposti vaihtuu. Ihan sama tilanne on kun valmistuu, vaihtaa työtä, vaihtaa paikkakuntaa tai maata, kun uusi puoliso on eri piireistä, tulee ero tai puhumattakaan kun tulee vanhemmaksi. Hyvin harva ystävyys kestää läpi elämän ja usein ne on ne lapsuudessa tai nuoruudessa muodostuneet ystävyyssuhteet, eikä nekään aina säily.

Kerron esimerkin. Mun lapsuuden paras ystävä kertoi minulle jälkikäteen, että hänestä oli törkeää että häpesin ja välttelin häntä. En itse kokenut niin, yhtä läheinen hän oli ollut minulle kuin ennenkin. Minulla vain oli uusi opiskelupaikka, uusi osa-aikatyö ja uusi soluasunto. Muun kiireen lisäksi elämääni tuli paljon uusia ihmisiä yhtäaikaa, uusia opiskelukavereita, uusia kämppiksiä ja uusia työkaverita. Ystävä piti välivuotta lukien yliopiston pääsykokeisiin ja hänellä olisi ollut aikaa kaveerata päivittäin, minulla yksinkertaisesti ei ollut.

Ystävä siis pisti välit poikki kertomatta syytä. Minä oikeasti luulin että hän katkaisi välit koska kuvitteli olevansa parempi ihminen kun tähtäsi yliopistoon ja minä tyydyin ammattikorkeakouluun.

Näin vuosikymmenien jälkeen olen oppinut kommunikoimaan paremmin. En kuvittele mitä mieltä muut on vaan tarpeen mukaan kysyn suoraan.

Tuota viimeisen kappaleen oppia olen itsekin ruvennut opettelemaan ja olen jo nyt huomannut, että asiat eivät jää enää turhaan roikkumaan (kuten ennen), kun ottaa ne puheeksi heti, kun asiaa on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse joutuisin vastaavaaan tilanteeseen, miksi olettaisin, että ystävät eivät kaikkoa? Eli en odottaisi. Suurimman osan kanssa halutaan kuitenkin tehdä asioita ja pitää hauskaa, ei mietitä sitä, että miten kenelläkin nyt menee elämänvaikeuksiensa kanssa. Itselläkin ollut elämässä tilanteita, että ystävät kaikonneet, mitä sitten? Olen löytänyt uusia, samantyyppisessä tilanteessa olevia.

Taidat olla juniori vielä.

En ole, en vain itse ainakaan kykenisi olemaan kenenkään, joka aiheuttaa itselleni (lisää) huolia, lähellä.

Toivottavasti saat elämässä sen mitä olet itsekin toisille antanut.

Niin, toivottavasti löydän aidosti niiden paremminvoivien ihmisten luokse, enkä sinunkaltaistesi surkimusten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun yksi ystäväni syytti aina muita, ettei näitä kiinnosta hänen asiansa tarpeeksi, eivät siis olleet hyviä ystäviä. En itse ole tottunut kanniskelemaan muiden kuormia, vaan minulle ystävä on tärkein seurana, jokainen voi itse miettiä, millaista on hyvä seura.

En pitänyt hänen tavastaan syyllistää "ystäviään", varmaan toivoi heiltä sitä tätä tai tuota, mutta esim. itsellänikin oli valtavasti kaikkia patoutumia lapsuudestani, en niistä osannut kellekään puhua, pidin niitä omina vikoinani (vaikka sittemmin on ilmennytkin, etteivät ne olekaan itseni syy). Tämän takia seurani rajoittui seuraksi, en ole kenenkään huolien hoitaja. Niin ilmeisesti tämä oikeutti tätä ihmistä katsomaan minua alaspäin ja antoi ymmärtää, etten ollut hänelle "oikea ystävä".

On se kumma juttu, että melkein aina tällaisilla ihmisillä on joitain vikoja elimistössä. Minäkin sain jälkikäteen kuulla, että tämä lapsista pitävä henkilö, joka löysi miehen 26-vuotiaana sai esikoisensa vasta 41-vuotiaana, kaksoset, varmaan hedelmöityshoidoista siis. Eli häntäpä sitten vaivasikin lapsettomuus, en tosin ollut ollut enää yhteyksissä. En säälinyt yhtään.

Siis mitä? Sinä et osannut olla oikea ystävä, et siis osannut kuunnella, jos toisella on murheita, vaan olisit halunnut vain olla hyvää kaveriseuraa ja että tämä ystäväkin puhuu vain kivoista asioista? Sitten kun ystäväsi rehellisesti sanoi sinulle, että ei sellainen ole oikeaa ystävyyttä, sinä vedit herneen nenääsi. Ja olet myöhemmin olettanut, että koska ystäväsi olisi halunnut syvemmän ystävyyden kuin mihin sinä kykenit, häntä vaivasi elimellinen vika nimeltä lapsettomuus? Logiikkasi vetää sanattomaksi...

Miksi olisin olettanut että hän haluaa olla oikea ystäväni, kun hän ei pyytänyt anteeksi sitä, miten oli aikaisemmin kiusannut minua?

Isäni a.m pui itsensä kun olin 14v .

Äiti otti HETI uuden miehen joka vei rahamme.

Muutin 16v pysyvästi asumaan yksin.

Huomasin että nuoret eivät pysty loputtomiin kuuteleman surullisia juttuja.

Päätin elää..kouluttauduin ,hankin ystäviä, menin naimisiin.

Äitiin ja sukuun olen katkaissut välit.

n. 5 vuotta sitten aloin tulla agressiiviseksi humalassa.

Nykyään käyn harvoin ulkona ja en tee uusia ystäviä

Koen itseni epänormaaliksi.

Jos mies jättää kuka minut huolii

Olen hoikka ,nätti ,töissä ja kuuntelen rock musiikkia

n50v

Vakavasti sairas joutuu luopumaan paljosta.

Jos on rikas ja kuolemansairas, kannattaa tarjota esim ulkomaanmatkoja ja saada silleen seuraa.

Elämä on reilua (not)

Kannattaa järjellä miettiä hengaisiko itse rullatuolipotilaan kanssa...niin

Nettiin runk..kaamaan ja keskusttelupalstalle trollaamaan jos on köyhä

R.auhoittavia ja viinaa ja pizzaa jos on köuhä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin 10 vuotta sitten Chronin tautiin. Kaikki kaverit hävisivät aikaa myöten. 

Onko tauti sellainen, että et voi lähteä mihinkään kun vessastressi on liian suuri? Ei voi mennä kaupungille, illanviettoon tms? Päästeletkö pahanhajuisia pieruja ihmisten seurassa? Etkö voi syödä juuri mitään ruokia, kun suolisto menee sekaisin? Oletko huonotuulinen koko ajan koska vatsa on kipeä? Tällainen kokemus itsellä tutusta Chroniin sairastuneesta, ja kieltämättä yhteydenpito on jäänyt pelkkiin syntymäpäivätoivotuksiin.

Minusta ei ole ihme, että kaverit kaikkoavat, jos toisen kanssa ei voi tehdä enää mitään ja hänen seuransa on epämiellyttävää.

Mulla tauti on alkoholismi, en pysty katsomaan festareilla kun muut juo....eli yksin oon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Asia ei ole noin mustavalkoinen. Minä yritin kaikkeni masentuneen ystäväni suhteen. Olin selkeästi sylkykuppi, sillä muille oltiin niin mukavaa.

Yritin neuvoa, mutta neuvoillani ei ollut mitään merkitystä, yritin rohkaista, kannustaa yms. siihenkään ei annettu mitään arvoa. Sain huomata jos joku sanoi samaa hänelle niin olikin suhtautuminen ihan eri luokkaa "Niin totta. Kiitti neuvosta" ja olin ihan äimänä, että juurihan samaa olen tässä monet kerrat neuvonu ja ollaan iha "nää". Aina piti vaan vatvoa hänen ongelmiaan. Kaikkeni yritin, mutta kun sitä ei pidetty arvossa pätkääkään niin luovutin.

Kaikki mun onnistumiset mitätöitiin sekä epäonnistumiset "kellään ei mee niin huonosti kuin mulla" oli vakio. Kärähti myös paskan puhumisesta selän takana ja senkin jälkeen vain uhriuduttiin. Osasi niin hyvin kääntää asiat itestä toisia vastaan.

Jos nyt menisit kysymään häneltä niin se olin tietysti minä joka oli se paskiainen joka hylkäsi hänet. Minun näkökulmasta hän se minut hylkäsi kun ei hän halunnut olla minun ystävänä vaan minun piti olla vain hänen ystävänsä. Kun rupesin suunnitteleen omaa elämääni niin minusta tuli hänelle kusipää kun en suostunut "jämähtään" menneeseen ja olemaan se ikuinen teini vailla päämäärää istumassa voivottelemassa hänen paskaa elämäänsä.

Masennus on sairaus, mutta ei oikeuta sen varjolla kohteleen ihmisiä ihan miten vaan. Ennen kuin tulet pätemään etten tiedä mitä masennus on niin sanon jo nyt, että kamppailen sen kanssa joka päivä joten uskon tietäväni.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.

Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?

Voimia.

Ystäväsi ovat ilkeitä ja epänormaaleja.

Olet ainoa ihminen jonka tiedän jonka ystävät ovat hylänneet.

Olen itse neliraajahalvaantunut..mutta poikaystäväni vie minut pyörätuolilla joka paikkaan.

Seksiin käytämme vagisan voidetta.

Poikaystävä saa myös peppuun, koska en tunne mitään kainalosta alaspäin.