Lue keskustelun säännöt.
"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
21.07.2018 |
Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.
Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?
Kommentit (275)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Niinpä niin 😁
Se ei kuulu ystäville, se ei saa olla perheen taakka, yhtisekunnalle se ei ainakaan kuulu! Niin! Ehkä se on valinta - menit prkl saatohoidettavaan kuntoon!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Tämä järjestelmähän toimi loistavasti mm. muinaisissa leprasairaaloissa. Paremmassa kunnossa olevat vasta tartunnan saaneet hoitivat huonokuntoisempia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Niinpä niin 😁
Se ei kuulu ystäville, se ei saa olla perheen taakka, yhtisekunnalle se ei ainakaan kuulu! Niin! Ehkä se on valinta - menit prkl saatohoidettavaan kuntoon!
No ei ole sen ystävän valinta yhtään sen enempää, koita nyt käsittää. Elä se elämäsi niin, että susta välitetään, äläkä muita syyttele.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Niinpä niin 😁
Se ei kuulu ystäville, se ei saa olla perheen taakka, yhtisekunnalle se ei ainakaan kuulu! Niin! Ehkä se on valinta - menit prkl saatohoidettavaan kuntoon!
No ei ole sen ystävän valinta yhtään sen enempää, koita nyt käsittää. Elä se elämäsi niin, että susta välitetään, äläkä muita syyttele.
Mitä selität, tietysti se on _valinta_.
En ole sairas, saattohoitanut olen kylläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Niinpä niin 😁
Se ei kuulu ystäville, se ei saa olla perheen taakka, yhtisekunnalle se ei ainakaan kuulu! Niin! Ehkä se on valinta - menit prkl saatohoidettavaan kuntoon!
Ole itse sen arvoinen ystävä, että sinua halutaan saattohoitaa, jos ystäväsi ei tartu hoitoosi niin syy voi olla se, ettei hän itsekään oleta muiden välittävän itsestään niin paljon. Opeta sinä ystävillesi, että heistä välitetään, niin saat sitten mitä haluatkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Niinpä niin 😁
Se ei kuulu ystäville, se ei saa olla perheen taakka, yhtisekunnalle se ei ainakaan kuulu! Niin! Ehkä se on valinta - menit prkl saatohoidettavaan kuntoon!
No ei ole sen ystävän valinta yhtään sen enempää, koita nyt käsittää. Elä se elämäsi niin, että susta välitetään, äläkä muita syyttele.
Mitä selität, tietysti se on _valinta_.
En ole sairas, saattohoitanut olen kylläkin.
Eihän ole, ei hän sitä valinnut, että joku saa tappavan sairauden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?
Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä.
Yhteiskunnalle se nyt kuuluu kaikista vähiten.
Täh? Yhteiskunnan vastuullahan se on, ei ole kenenkään muun. Ellei henkilö itse hoida itseään.
Saatohoito itse suoritettuna? Siihen harvempi pystyykään - vain ehkä narsisti harhakuvitelmissaan 😁
Voi ihmistä elämänsä voimassa - ja mielensä heikkoudessa.
Ne saattohoidettavatko Terhokotia pyörittääkin? :O
Niinpä niin 😁
Se ei kuulu ystäville, se ei saa olla perheen taakka, yhtisekunnalle se ei ainakaan kuulu! Niin! Ehkä se on valinta - menit prkl saatohoidettavaan kuntoon!
No ei ole sen ystävän valinta yhtään sen enempää, koita nyt käsittää. Elä se elämäsi niin, että susta välitetään, äläkä muita syyttele.
Mitä selität, tietysti se on _valinta_.
En ole sairas, saattohoitanut olen kylläkin.
Eihän ole, ei hän sitä valinnut, että joku saa tappavan sairauden.
Eli siis häntä ei voi vaatia ystävänä siinä auttamaankaan.
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
Kuvottavaa. Sinä et ole kuvottava, vaan se, että ihmiset ihan oikeasti ajattelevat noin. Ystävyydenhän pitäisi olla jotain positiivista, tasa-arvoista ja hyväksyvää eikä mitään pätemistä ja valintaa. Mulla on ystäviä laidasta laitaan, vaikka liikunkin välillä työni puolesta aika korkeissakin piireissä... No, juuri tuollaisissa tilanteissa ne oikeat ystävät erottuvat. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap,
Jos ”ystäväsi” ovat olleet tasoa tämä ketju, olet siunattu yksinäisyydessäsi. Kauheaa ihmisyyden pohjasakkaa.
Jos on itse niin röyhkeä, että kehtaa olettaa, että muut välittävät itsestä sen verran, että tekevät jotain eteesi, olisi itse parasta osoittaa näille muille, että itsekin välittää. Koska kaikki eivät ajattele itsestään niin.
Mutta eihän sitä nyt viitsi, mieluummin kaveeraa heidän kanssaan, koska siinähän pääsee mukavan vähällä, kun nämä eivät ole niin tarvitsevia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ainakaan ole koskaan olettanut, että kukaan tekisi vuokseni yhtikäs mitään. Ei se ystävyyttä estä, paitsi tällaisilla ahneilla lokeilla, kuten tässä ketjussa.
Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.
Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.
Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.
Minulla on myös tällainen ihminen. Siunattu hän.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.
Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.
Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.
Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.
Että ehkä tämä kannattaa terveenäkin muistaa, eli että ette ole maailman napoja jokaiselle ystävällenne, minusta ainakin olisi ihan helvetin ahdistavaa ollakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.
Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.
Ei kai sitä voikaan kuvitella että on maailman napa. Ystävyys on vapaaehtoista ja kahden kauppa, ei väkisin suorittamista. Jokainen tietää itse mitä voi antaa ja sietää. On onnekasta jos on edes yksi ystävä ja itsekin voi tehdä paljon ystävyyden vaalimiseksi, välittää toisesta.
Ystävyys on lahja, ei työleiri.
Onpa harmillista! Minulla on vanhat ystävyyssuhteet jääneet ruuhkavuosien takia. Käytännössä lähden arkena töihin klo 7, palaan klo 17, ja sen jälkeen alkaa lasten harrastusrumba. Meillä on 3 lasta iältään 6-11 v., ja joka arki-ilta on 1-2 harrastusmenoa. Asutaan 6 km ydinkeskustasta. Jos mieheni ei ole töissä, jaetaan yleensä niin, että toinen hoitaa harrastuskuljetukset ja toinen laittaa ruuan, hoitaa pyykit, tiskit (tai komentaa lapset hoitamaan) ja käy kaupassa. Viikonloppuisin on korismatseja yhdellä lapsista, ja silloin kun ei ole, suunnataan isovanhemmille. Minulla on pari vanhaa ystävää, joiden kanssa soitellaan säännöllisesti, mutta kaikki muut ovat jääneet. Toki uusia tuttavuuksia on myös tullut. Kyläillään silloin tällöin esim. pojan harrastuskaverin perheen kanssa puolin ja toisin. Naapurustossa on myös minulla pari lenkki- ja kahvittelukaveria. Nämä on tulleet viime vuosina vasta tutuiksi. Löytyisikö sinulle uusia ystäviä jostain lähistöltä?
Yksi lapseton kaveri 30 vuoden takaa oli meillä kesälomalla pitkän viikonlopun. Hän valitti, että kukaan ei enää käy hänen luonaan, eikä kenelläkään ole aikaa. No, tulin luvanneeksi käydä syksyllä, mutta kun hän asuu 400 km päässä, se vie sitten koko viikonlopun. Hänellä on pitkäaikaissairaus, joka vaikeuttaa liikkumista, eikä ole omaa autoa. Ehdotin hänelle nyt kesällä, että muuttaisi paikkakunnalle, jossa on juna-asema, jolloin liikkuminen olisi helpompaa. Ei bussilla ole hänenkään helppo kulkea, ja taksi se vasta maksaakin.
Vierailija kirjoitti:
Minun yksi ystäväni syytti aina muita, ettei näitä kiinnosta hänen asiansa tarpeeksi, eivät siis olleet hyviä ystäviä. En itse ole tottunut kanniskelemaan muiden kuormia, vaan minulle ystävä on tärkein seurana, jokainen voi itse miettiä, millaista on hyvä seura.
En pitänyt hänen tavastaan syyllistää "ystäviään", varmaan toivoi heiltä sitä tätä tai tuota, mutta esim. itsellänikin oli valtavasti kaikkia patoutumia lapsuudestani, en niistä osannut kellekään puhua, pidin niitä omina vikoinani (vaikka sittemmin on ilmennytkin, etteivät ne olekaan itseni syy). Tämän takia seurani rajoittui seuraksi, en ole kenenkään huolien hoitaja. Niin ilmeisesti tämä oikeutti tätä ihmistä katsomaan minua alaspäin ja antoi ymmärtää, etten ollut hänelle "oikea ystävä".
On se kumma juttu, että melkein aina tällaisilla ihmisillä on joitain vikoja elimistössä. Minäkin sain jälkikäteen kuulla, että tämä lapsista pitävä henkilö, joka löysi miehen 26-vuotiaana sai esikoisensa vasta 41-vuotiaana, kaksoset, varmaan hedelmöityshoidoista siis. Eli häntäpä sitten vaivasikin lapsettomuus, en tosin ollut ollut enää yhteyksissä. En säälinyt yhtään.
Olisin minä halunnut olla hänen ystävänsä, mutta kun ei kelvannut. En tajua ihmisiä, jotka loukkaantuvat siitä, että joku haluaa olla ystävä, mutta ei auttaa huolissa. En minäkään ole jonkun ystävä siksi, että saisin häneltä apua huoliini.
Vastasimme tähän:
"Mun mielestä teit jo ihan tarpeeksi ja enemmänkin. Vastuu sairauden hoidosta kuuluu ihmisille itselleen ja yhteiskunnalle, ei se voi olla ystävien harteilla. Ei diabeetikkokaan voi jättää insuliiniaan ottamatta ja vaatia sitten ystäviään jotenkin pitämään häntä hengissä kun kunto huononee. Tuo tilanne olisi voinut jatkua vuosikymmeniä, ja sinulla on omakin elämä elettävänä"