Lue keskustelun säännöt.
"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
21.07.2018 |
Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.
Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?
Kommentit (275)
Vierailija kirjoitti:
Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.
Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?
Nyt annat pi..llua ibrahamille.
Saat lapsen.
Lapsi joutuu kattelee sua n.15v.
Saat kunnalta avustajan ILMAISEKSI
ota myös kaksi kissaa..jeee
Kämppä on täynnä eläimiä ja ihmisiä JOTKA OVAT RIIPPUVAISIA SINUSTA!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hommaa ystäviä muista liikuntarajotteisista?
Miksi sinulle ei kelpaa muut pyörätuolivammaiset kaveriksi
Taidat hävetä vammaasi?
Itse etäännyin ystävästäni, joka sairastui vakavaan syömishäiriöön. Tähän sairauteen kuuluu tietysti sen peittely, mikä johtikin siihen, että keskustelut muuttuivat pinnallisiksi, kaikki näkivät ns. elefantin huoneessa, mutta siitä ei voinut sanoa mitään. Tilanteessa olisi todellakin helpottanut, jos ko. ystävä olisi avoimesti puhunut asioistaan ja sairaudestaan. Olisin itse silloin "kehdannut" kysyä ja olla epätietoinen. Siis tietenkin tilanteen ollessa pahimmillaan ymmärrän, ettei siitä halua jauhaa koko ajan.. mutta edes pahimman mentyä ohi. Ystävien tuki olisi voinut olla todella helpottavaa, mutta on hirveän raskasta hölpötellä niitänäitä lämpimikseen.
Nämä ystävät, jotka hylkäävät, eivät selvästikään enää tiedä miten olla kaverinsa seurassa. Ei välttämättä auta, että sairaudeta/vammasta puhumista vältellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse etäännyin ystävästäni, joka sairastui vakavaan syömishäiriöön. Tähän sairauteen kuuluu tietysti sen peittely, mikä johtikin siihen, että keskustelut muuttuivat pinnallisiksi, kaikki näkivät ns. elefantin huoneessa, mutta siitä ei voinut sanoa mitään. Tilanteessa olisi todellakin helpottanut, jos ko. ystävä olisi avoimesti puhunut asioistaan ja sairaudestaan. Olisin itse silloin "kehdannut" kysyä ja olla epätietoinen. Siis tietenkin tilanteen ollessa pahimmillaan ymmärrän, ettei siitä halua jauhaa koko ajan.. mutta edes pahimman mentyä ohi. Ystävien tuki olisi voinut olla todella helpottavaa, mutta on hirveän raskasta hölpötellä niitänäitä lämpimikseen.
Nämä ystävät, jotka hylkäävät, eivät selvästikään enää tiedä miten olla kaverinsa seurassa. Ei välttämättä auta, että sairaudeta/vammasta puhumista vältellään.
Ystävällesi löytyy netistä paljon seuraa..esim hiekan syöntimimmit, näinoksennatjouluna, kuinkakieltäytyäkakusta,reidenympäryksenmittaajat, kuinkapoistatnukannaamasta...etc
Vierailija kirjoitti:
Itse etäännyin ystävästäni, joka sairastui vakavaan syömishäiriöön. Tähän sairauteen kuuluu tietysti sen peittely, mikä johtikin siihen, että keskustelut muuttuivat pinnallisiksi, kaikki näkivät ns. elefantin huoneessa, mutta siitä ei voinut sanoa mitään. Tilanteessa olisi todellakin helpottanut, jos ko. ystävä olisi avoimesti puhunut asioistaan ja sairaudestaan. Olisin itse silloin "kehdannut" kysyä ja olla epätietoinen. Siis tietenkin tilanteen ollessa pahimmillaan ymmärrän, ettei siitä halua jauhaa koko ajan.. mutta edes pahimman mentyä ohi. Ystävien tuki olisi voinut olla todella helpottavaa, mutta on hirveän raskasta hölpötellä niitänäitä lämpimikseen.
Nämä ystävät, jotka hylkäävät, eivät selvästikään enää tiedä miten olla kaverinsa seurassa. Ei välttämättä auta, että sairaudeta/vammasta puhumista vältellään.
Entä jos ystäväsi olisi joutunut pyörätuoliin?
Et olisi varmaan kestänyt sitäkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tälläisiä me ihmiset vain olemme. Et voi luottaa kuin itseesi.
Näin se menee. Haistakaa kaikki vittu.
Olet inhottava ihminen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse etäännyin ystävästäni, joka sairastui vakavaan syömishäiriöön. Tähän sairauteen kuuluu tietysti sen peittely, mikä johtikin siihen, että keskustelut muuttuivat pinnallisiksi, kaikki näkivät ns. elefantin huoneessa, mutta siitä ei voinut sanoa mitään. Tilanteessa olisi todellakin helpottanut, jos ko. ystävä olisi avoimesti puhunut asioistaan ja sairaudestaan. Olisin itse silloin "kehdannut" kysyä ja olla epätietoinen. Siis tietenkin tilanteen ollessa pahimmillaan ymmärrän, ettei siitä halua jauhaa koko ajan.. mutta edes pahimman mentyä ohi. Ystävien tuki olisi voinut olla todella helpottavaa, mutta on hirveän raskasta hölpötellä niitänäitä lämpimikseen.
Nämä ystävät, jotka hylkäävät, eivät selvästikään enää tiedä miten olla kaverinsa seurassa. Ei välttämättä auta, että sairaudeta/vammasta puhumista vältellään.
Entä jos ystäväsi olisi joutunut pyörätuoliin?
Et olisi varmaan kestänyt sitäkään?
Jos suhde jatkuisi pyörätuolin olemassaolosta huolimatta normaalina myös vammautuneen osapuolen toimesta, miksen kestäisi. Mutta ei kukaan jaksa vuosikausia sellaista "ystävyys"suhdetta, jossa voidaan puhua vain säästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni ystävä joutui pyörätuoliin ollessaan 15. Melkein kaksikymmentä vuotta ihmiset pysyivät hänen rinnallaan, sopeutuivat hänen oikkuihinsa ja muokkasivat oman vapaa-aikansa ja tekemisensä tälle ystävälleen sopivaksi ja mahdolliseksi.
Hänen ympärillään oli kymmeniä rakastavia ihmisiä, mutta pyörätuolissa oleva henkilö oli katkeroitunut. Hän ilkeili ja syyllisti muita heidän elämistään. Hän ei voinut olla onnellinen muiden onnesta vaan pilasi muiden ilon olemalla kusipää. Hän oli katkera kaikesta ja kaikille.
Sen sijaan, että hän olisi hakenut apua tuntemuksiinsa, hän purki sen ystäviinsä ja perheeseensä.
Tämä henkilö kuoli pari vuotta sitten, mutta ikinä hän ei huomannut omassa käytöksessään mitään vikaa, vaikka siitä hänelle mainittiinkin. Hän vain vetosi uhriutuen pyörätuoliinsa ja kaikkeen siihen, mitä ei mielestään voisi koskaan saavuttaa.
Tätä ihmistä ei kukaan koskaan hylännyt, mutta en olisi ihmetellyt, vaikka niin olisi käynytkin.
Aina ei omaa muutostaan huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Olet inhottava ihminen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse etäännyin ystävästäni, joka sairastui vakavaan syömishäiriöön. Tähän sairauteen kuuluu tietysti sen peittely, mikä johtikin siihen, että keskustelut muuttuivat pinnallisiksi, kaikki näkivät ns. elefantin huoneessa, mutta siitä ei voinut sanoa mitään. Tilanteessa olisi todellakin helpottanut, jos ko. ystävä olisi avoimesti puhunut asioistaan ja sairaudestaan. Olisin itse silloin "kehdannut" kysyä ja olla epätietoinen. Siis tietenkin tilanteen ollessa pahimmillaan ymmärrän, ettei siitä halua jauhaa koko ajan.. mutta edes pahimman mentyä ohi. Ystävien tuki olisi voinut olla todella helpottavaa, mutta on hirveän raskasta hölpötellä niitänäitä lämpimikseen.
Nämä ystävät, jotka hylkäävät, eivät selvästikään enää tiedä miten olla kaverinsa seurassa. Ei välttämättä auta, että sairaudeta/vammasta puhumista vältellään.
Entä jos ystäväsi olisi joutunut pyörätuoliin?
Et olisi varmaan kestänyt sitäkään?
Jos suhde jatkuisi pyörätuolin olemassaolosta huolimatta normaalina myös vammautuneen osapuolen toimesta, miksen kestäisi. Mutta ei kukaan jaksa vuosikausia sellaista "ystävyys"suhdetta, jossa voidaan puhua vain säästä.
voit kertoa ystävällesi esim erämaavaelluksesta, samba tanssista, helsinki puolimaratonista ja miten aiot mennä kavereittes kanssa kyseisiin tapahtumiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On, monillakin.
Syöpäpotilaita hylätään ja todella monen syöpään sairastuneen naisen jättää avo- tai aviomies. Viheliäistä.
Rinnaton nainen on kuin ....
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ystävä joutui pyörätuoliin ollessaan 15. Melkein kaksikymmentä vuotta ihmiset pysyivät hänen rinnallaan, sopeutuivat hänen oikkuihinsa ja muokkasivat oman vapaa-aikansa ja tekemisensä tälle ystävälleen sopivaksi ja mahdolliseksi.
Hänen ympärillään oli kymmeniä rakastavia ihmisiä, mutta pyörätuolissa oleva henkilö oli katkeroitunut. Hän ilkeili ja syyllisti muita heidän elämistään. Hän ei voinut olla onnellinen muiden onnesta vaan pilasi muiden ilon olemalla kusipää. Hän oli katkera kaikesta ja kaikille.
Sen sijaan, että hän olisi hakenut apua tuntemuksiinsa, hän purki sen ystäviinsä ja perheeseensä.
Tämä henkilö kuoli pari vuotta sitten, mutta ikinä hän ei huomannut omassa käytöksessään mitään vikaa, vaikka siitä hänelle mainittiinkin. Hän vain vetosi uhriutuen pyörätuoliinsa ja kaikkeen siihen, mitä ei mielestään voisi koskaan saavuttaa.
Tätä ihmistä ei kukaan koskaan hylännyt, mutta en olisi ihmetellyt, vaikka niin olisi käynytkin.Aina ei omaa muutostaan huomaa.
Noh..on ehkä liikaa vaadittu että vammautunut olisi onnellinen muiden häistä..lapsista..urheilumenestyksestä...etc
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On, monillakin.
Syöpäpotilaita hylätään ja todella monen syöpään sairastuneen naisen jättää avo- tai aviomies. Viheliäistä.
Rinnaton nainen on kuin ....
miestä panis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ystävä joutui pyörätuoliin ollessaan 15. Melkein kaksikymmentä vuotta ihmiset pysyivät hänen rinnallaan, sopeutuivat hänen oikkuihinsa ja muokkasivat oman vapaa-aikansa ja tekemisensä tälle ystävälleen sopivaksi ja mahdolliseksi.
Hänen ympärillään oli kymmeniä rakastavia ihmisiä, mutta pyörätuolissa oleva henkilö oli katkeroitunut. Hän ilkeili ja syyllisti muita heidän elämistään. Hän ei voinut olla onnellinen muiden onnesta vaan pilasi muiden ilon olemalla kusipää. Hän oli katkera kaikesta ja kaikille.
Sen sijaan, että hän olisi hakenut apua tuntemuksiinsa, hän purki sen ystäviinsä ja perheeseensä.
Tämä henkilö kuoli pari vuotta sitten, mutta ikinä hän ei huomannut omassa käytöksessään mitään vikaa, vaikka siitä hänelle mainittiinkin. Hän vain vetosi uhriutuen pyörätuoliinsa ja kaikkeen siihen, mitä ei mielestään voisi koskaan saavuttaa.
Tätä ihmistä ei kukaan koskaan hylännyt, mutta en olisi ihmetellyt, vaikka niin olisi käynytkin.Aina ei omaa muutostaan huomaa.
Noh..on ehkä liikaa vaadittu että vammautunut olisi onnellinen muiden häistä..lapsista..urheilumenestyksestä...etc
Jossain vaiheessa vaan se katkeroituminen ja huono käytös voi olla liikaa ystäville ja sukulaisille. Ei sitä kukaan määräänsä enempää jaksa. Ei kaikkea tietenkään vammautuneen naamaan tarvitse hieroa, mutta kyllä se voi vaikea olla puhua asiasta, jossa toisen vamma ei tulisi esteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ystävä joutui pyörätuoliin ollessaan 15. Melkein kaksikymmentä vuotta ihmiset pysyivät hänen rinnallaan, sopeutuivat hänen oikkuihinsa ja muokkasivat oman vapaa-aikansa ja tekemisensä tälle ystävälleen sopivaksi ja mahdolliseksi.
Hänen ympärillään oli kymmeniä rakastavia ihmisiä, mutta pyörätuolissa oleva henkilö oli katkeroitunut. Hän ilkeili ja syyllisti muita heidän elämistään. Hän ei voinut olla onnellinen muiden onnesta vaan pilasi muiden ilon olemalla kusipää. Hän oli katkera kaikesta ja kaikille.
Sen sijaan, että hän olisi hakenut apua tuntemuksiinsa, hän purki sen ystäviinsä ja perheeseensä.
Tämä henkilö kuoli pari vuotta sitten, mutta ikinä hän ei huomannut omassa käytöksessään mitään vikaa, vaikka siitä hänelle mainittiinkin. Hän vain vetosi uhriutuen pyörätuoliinsa ja kaikkeen siihen, mitä ei mielestään voisi koskaan saavuttaa.
Tätä ihmistä ei kukaan koskaan hylännyt, mutta en olisi ihmetellyt, vaikka niin olisi käynytkin.Aina ei omaa muutostaan huomaa.
Noh..on ehkä liikaa vaadittu että vammautunut olisi onnellinen muiden häistä..lapsista..urheilumenestyksestä...etc
Ilmeisesti näin. Ei kuitenkaan vammautunutkaan voi olettaa, että ihmiset pysäyttäisivät elämänsä, koska toinen on katkeroitunut. Tai ettei omasta onnestaan uskalla edes puhua, kun syyllistäminen alkaa. Kuitenkin tämä ihminen halusi, että häntä kohdellaan ihmisenä eikä vammaisena. Miten tällaisessa tilanteessa pystyy vuosia elämään?
Ja tämä ihminen olisi voinut saada vaimon, perheen, talon ja auton. Jopa töitäkin halutessaan. Hänestä vain muuttui niin ilkeä, katkera ja inhottava, ettei kukaan nainen häntä pidemmän päälle halunnut.
Esteenä onnelleen oli oma pää eikä pyörätuoli.
Ei vammaisiakaan voi ikuisesti pumpulissa pitää. Elämä jatkuu ja joko siihen sopeutuu parhaansa mukaan tai sitten katkeroituu ja käpertyy itseensä. Loputtomasti ei voi kuitenkaan läheisiltäänkään vaatia.
Olen niin pahoillani puolestasi ap. En ole joutunut pyörätuoliin mutta sairastuttuani vakavasti ja kroonisesti KAIKKI ystävät kaikkosivat. Olin ihan puulla päähän lyöty js olen vieläkin. Ihmiset eivät ilmeisesti kestä sairautta ja vammautumista. En puhunut sairaudesta jatkuvasti ja yritin olla aivan kuten ennenkin mutta niin vain ystävät jättivät.
Tapasin myös henkilön, jolle ystävät tekivät noin. Vammautunut onnettomuudessa.
Mun lapsi sairastui syöpään ja kuoli lopulta. Pari ystävää lopetti yhteydenpidon kun lapsi sairastui. Oli ilmeisesti liian vaikeaa kohdata sairautta ja kuolemaa edes lähipiirissä. Mä samalla tavalla kyselin muiden kuulumisia ja kuuntelin, että kyse ei ollut siitä, että mä olisin pitänyt muita terapeutteina. Sain uusia ystäviä ja kestävämpiä, eli siltä osin asiat ovay menneet hyvin.
Uskon ap, että säkin voit löytää uusia, oikeita ystäviä!
Tämä ketju ei käsittele alkoholismia.
Sen kun oot juomatta ..AA-sta saat uuden miehen joka ymmärtää sinua