"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä muutamia rehellisiä syitä:

- Monet ei pysty/halua käsitellä vaikeita asioita ja sairauksia. Ystävää ei haluta muistuttamaan näistä asioista.

- Jos ystävän kanssa keskustelu on pelkkää valituksen kuuntelua ja tukena oloa, on se aika raskasta itselle. Ei sitä kukaan jaksa pitemmän päälle.

Älä koskaan odota kenenkään kuuntelevan kipujasi jos (kun!) napsahtaa omalle kohdalle tämän lausunnon jälkeen! Olet kärsimyksesi ansainnut!

Ihme kiukuttelua, ei mulla toisten kuunteleminen ainakaan perustu siihen, että he joskus kuuntelisivat minua, vaan siihen, onko henkilössä jotain mielenkiintoista tai olenko muuten hänelle joku niin läheinen, joka välittää.

Eihän se millaiset välit meillä on kerro tietenkään siitä mitään, miten joku muu henkilö kiinnostuisi minua kuuntelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.

Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.

Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.

Eikö sinusta muka tällainen tilanne ole yhtään törkeä? Siis ihan, vaan moraalisesti väärin:

Sinä: *sairastut esim syöpään

Kaverisi: *tukee sinua: vierailee luonasi sairaalassa ja kotonasi, pitää sinulle seuraa ja yrittää parhaansa mukaan piristää sinua etc.

Sinä: *paranet syövästä ja palaat normaaliin arkeen

Kaverisi: *sairastuu vuorostaan itse

Sinä: *aloitat ghostaamisen välittömästi

Kaverisi: "Muistatko, kuinka minäkin pysyin tukenasi, kun sulla oli vaikeeta?"

Sinä: "No l0l vittu mitäs pysyit omapahan oli valintas!!!! Lmfao lol lel XD XD Vitu tossukka hahaha"

Kaverisi: >:( >:(

Sinä: "No, et sä ees oo ikinä ollukkaa muutaku paska ystävä mulle ku oot noin itsekäs."

En ajattele kaveriudesta noin "teknisesti". Jos tuollainen kaverin toiminta ei onnistu herättämään minussa luottamusta siihen, että hän välittää minusta, niin minkä sille mahtaa? En kyllä ajattelisi jos mulla ois syöpä, että joku on siinä siksi, että mulla on syöpä, vaan siksi, että mä olen mä.

Jos taas hän saa jonkun sairauden, olisin siinä jos ois voimia ja kykyä, kaikilla ei ole, ei siitä kannata suuttua tai pahastua edes.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.

Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.

Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.

Eikö sinusta muka tällainen tilanne ole yhtään törkeä? Siis ihan, vaan moraalisesti väärin:

Sinä: *sairastut esim syöpään

Kaverisi: *tukee sinua: vierailee luonasi sairaalassa ja kotonasi, pitää sinulle seuraa ja yrittää parhaansa mukaan piristää sinua etc.

Sinä: *paranet syövästä ja palaat normaaliin arkeen

Kaverisi: *sairastuu vuorostaan itse

Sinä: *aloitat ghostaamisen välittömästi

Kaverisi: "Muistatko, kuinka minäkin pysyin tukenasi, kun sulla oli vaikeeta?"

Sinä: "No l0l vittu mitäs pysyit omapahan oli valintas!!!! Lmfao lol lel XD XD Vitu tossukka hahaha"

Kaverisi: >:( >:(

Sinä: "No, et sä ees oo ikinä ollukkaa muutaku paska ystävä mulle ku oot noin itsekäs."

Ja jos joku odottaisi, että teen jotain mitä en halua, kokisin sen lähinnä kiusallisena, en halvaksittavana, kuten sinä esität.

Up

Minulla ei ole ystäviä, koska en luota kehenkään niin paljon, että kertoisin minulle tärkeistä asioista. Kavereita on aika paljonkin, mutta ne aina vaihtuvat tilanteen mukaan.

En tiedä, miten olen kyynistynyt niin paljon, etten edes odota keneltäkään tukea elämän karikoissa.

Tämä menee nyt vähän ohi, mutta mielestäni ketjussa sekoitetaan ystävyys kaveruuteen tai tuttavuuteen.

Ystävyys on syvää ja siitä löytyy eri kerroksia. Ystävyys sisältää huolien jakamista ja tukemista puolin ja toisin.

Kaveruus on tiiviimpää yhteydenpitoa, joka sisältää arjen aiheiden jakamista, muttei taida sen enempää kestää.

Tuttavuus on kevein muoto yhteydenpidosta ja tutut jää ja vaihtuu harrastusten, työpaikkojen ja muuttojen mukana.

Haluan olla rehellinen ja myöntää, että minä itse olen sellainen ihminen joka välttelee ystävystymistä ihmisten kanssa juuri siksi koska osalle ihmisistä tulee niin hankalia mielenterveysongelmia etten vain jaksa tai osaa auttaa. Parempi olla yksin, tottakai se tarkoittaa sitä ettei myöskään ole ketään jolle jakaa omia ongelmia mutta en sellaista toistaiseksi kaipaakaan. Kepeät kaverisuhteet ovat ok joissa molemmat tietävät että pidetään vain hauskaa, ei jaeta sen syvällisempiä juttuja. Mielestäni on ihan ok jos ei halua olla ystävä kun tiedostaa ettei ystävyyttä sitten voi odottaa takaisinkaan. Onko tämä todella enemmistön mielestä niin vinoutunutta ajattelua? En hylkää ketään ystävää koska en ystävyyteen alunperinkään lähde.

U

Vierailija kirjoitti:

Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.

Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?

Käytän myös pyörätuolia. Enää muutama ystävä jäljellä. Niistäkin yksi ei pahemmin ota yhteyttä, nähdään jos minä otan yhteyttä. Kertoo jo jotain. Pinnallisimmat lähtivät jo aika alussa. Kun näkivät minut tuolissa ilme oli kuin peuralla ajovaloissa. Jotkut teeskentelivät kaupungilla kuin eivät huomaisi minua.

En pääse ihmisten luo kylään kellä ei ole hissiä tai samoihin illanviettoihin juurikin esteettömyyden puutteen vuoksi, tottakai se vaikuttaa niin tuttavuuteen kuin ystävyyteen. Tämän takia moni harrastuskin jäi ja tulee jatkossakin jäämään. Vaikea tutustua uusiin ihmisiin verrattuna entiseen kun tie on pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

mun kaverit hylkäs mut mielenterveysongelmien takia

Nämä on aina vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta on tietysti inhottavaa, jos masennukseen sairastunut hylätään, mutta sitten taas jonkun psykoottisen tai maanisen ihmisen kanssa kaveeraaminen saattaa käydä kuormittavaksi. Lisäksi mt-ongelmaiset eivät valitettavasti ole mitenkään erityisen kiinnostuneita kavereiden asioista, vaan se on usein minä ja minun mt-ongelmat. Sairaus saattaa tehdä itsekeskeiseksi ja jos haluaa ystävyydeltä vastavuoroisuutta, tulee haasteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen itsekin miettinyt. Oma sairauteni ei ole kuolemaan johtava mutta on ollut todella vaikeahoitoinen jo monta vuotta. Ystäviä on rinnalla enää kaksi, loput ovat kadonneet jonnekin ja ovat yhteydessä lähinnä silloin kun tarvitsevat jotain. Näiden kahden Ystävän eteen tekisin itse mitä hyvänsä, menisin vaikka heikoille jäille. Heidän elämässään on ollut kuormittavia tekijöitä myös mutta koen, että kun he jakavat taakkaansa minulle on heidänkin helpompi olla. Enkä minä kuormitu todellisen ystävän taakasta, en todellakaan. Kannan sen hänen apunaan koska hän on auttanut minua.

Vaikka olisin itse kuinka väsynyt ja kivulias niin jaksan aina kuunnella ja lohduttaa koska koen, että se on minun tehtäväni.

Mitä taas tulee näihin jotka eivät sairauttani kestäneet niin heille en uhraa vähäisestä energiastani mitään. Voin puhua pinnallisesti vaikka säästä jos törmätään kaupassa mutta siinä kaikki mitä minusta heille irtoaa. On ollut vaikeaa hyväksyä, että jopa omat perheenjäsenet ovat kääntäneet selkänsä mutta paluuta entiseen ei ole. Ei tarvitse sitten tulla hautajaisiinkaan lässyttämään :)

Juuri näin, sama kokemus. Voimia.

PS. Tuon hautajaisasian olen sanonut päin naamaa, samoin kirjannut viimeiseen tahtooni. Lässyttäjiä ja pelkureita en halua esiintymään kirkkoon.

Tuskin ne hautajaisiin edes vaivautuu, somessa keräävät muiden sääliä ”Yhyy ystävä kuoli!” Vaikkei ois nähty enää vuosiin. Onhan nämä jo nähty.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on työkaveri joka on pyörätuolissa, ja kyllä se on ihan käytännön mukavuudenhaluni, jonka takia ei olla kavereita. Pissapussien tyhjennys on ällöttävää, enkä halua sellaista tehdä. Juuri mihinkään ei voi mennä, kun on kapeita ovia, mukulakivikatuja, jyrkkiä mäkiä tms. Kaikki on yksinkertaisesti liian hankalaa, ihan konkreettisesti. Mulla on ystäviä, jotka ovat alkoholisteja, masentuneita jne., mutta se on ihan eri asia, heidän vuokseen en joudu rasittamaan itseäni fyysisesti tai heidän eritteidensä kanssa tekemisiin.

Öö mitä hittoa, miksi sun pitäisi leikkiä jonkun eritteillä, tuskin kukaan edes olettaa sitä!

Käytän pyörätuolia ja rasittaa pakkoauttajat jotka kysymättä lähtevät työntämään tuolia. Näitä on kavereissakin. Olen kyllä huomauttanut että kysyn apua jos sellaista tarvitsisin.

Yleensäkään harvoin tarvitsen kavereilta mitään, monet kai pelkäävät että roikkuisin apua tarvitsevana jatkuvasti eivätkä tutustu. Vanhat tuttavat pitivät tuolia ongelmana kai. Varmaan itsekin olen muuttunut jossain määrin, en kuitenkaan niin merkittävästi mutta sekin riitti.

Mä olen katkaissut välini kaveriin, jolla oli mt-ongelmia, ja olin hänelle lähinnä saavi, jonne tyhjentää henkinen pahoinvointi. Se korsi, joka katkaisi kamelin selän oli, kun olin kuunnellut puhelimessä hänen vuodatustaan varmaan 1,5 tuntia, ja kerroin sitten, että olen raskaana. Vastaus oli aijaa, mun tarvii nyt lähteä viemään roskat. Meni ns. herne tai aika montakin nenään. Kerroin, että tämä hänen harjoittama hyväksikäyttö loppuu nyt, ei tarvi soitella, jos mun asiat eivät tuon vertaa kiinnosta, vaikka ystäviä ollaan (hänen määritelmänsä mukaan). Mun esikoinen on 6, ei ole tarvinnut tuon ihmisen kanssa olla tekemisissä tuon puhelun jälkeen. Yhteisille tutuille on ihmetellyt, että "mikähän sille Piialle tuli, kun yhtäkkiä noin vaan pistää välit poikki". Reppana niin sekaisin, ettei yhtään tajua, mistä on kyse, vaikka se hänelle on kerrottu.

Toivottavasti tuo ihminen saa vielä asiansa kuntoon. 

Itselläni välit ovat menneet poikki kahteen todella tärkeään ystävään. Luulin, että tulemme olemaan ystäviä aina, mutta uudet poikaystävät olivatkin niin tärkeitä, että ystävän kanssa ei voinut enää tehdä mitään, näkeminen onnistui vain jos poikaystävällä oli pakollinen meno, kk etukäteen sovitut näkemiset peruuntui koska poikkiksen kanssa on vaan pakko olla 24/7.

Ymmärrän että rakkaudenhuumassa haluaa viettää paljon aikaa toisen kanssa, mutta en tarvitse sellaisia ystäviä jotka valehtelevat asiasta ja seurani kiinnostaa vain sinkkuna ollessa..

Onneksi itsellä on muitakin ystäviä jotka ovat osoittautuneet "seurustelun kestäviksi".

Vierailija kirjoitti:

Itselläni välit ovat menneet poikki kahteen todella tärkeään ystävään. Luulin, että tulemme olemaan ystäviä aina, mutta uudet poikaystävät olivatkin niin tärkeitä, että ystävän kanssa ei voinut enää tehdä mitään, näkeminen onnistui vain jos poikaystävällä oli pakollinen meno, kk etukäteen sovitut näkemiset peruuntui koska poikkiksen kanssa on vaan pakko olla 24/7.

Ymmärrän että rakkaudenhuumassa haluaa viettää paljon aikaa toisen kanssa, mutta en tarvitse sellaisia ystäviä jotka valehtelevat asiasta ja seurani kiinnostaa vain sinkkuna ollessa..

Onneksi itsellä on muitakin ystäviä jotka ovat osoittautuneet "seurustelun kestäviksi".

No tässä kyllä oli kyse siitä onko vamman tai sairauden takia menettänyt ystäviä.