"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Paskaaset ihmiset tahtoo että niitä kadehditaan ja ihaillaan. Niitä pitää ihailla ja palvoa. Toisten ihmisten.

Luulevat paskaisissa porukoissa voivansa tehdä mitävain.

Ei ne voi. Niillekin tulee joskus seinä vastaan.

Kuvitteleppa että maailman yksi arvostetuimmista ihmisistä oli Stephen Hawking. Hänellekkään ei varsinaisesti oltu suotu Jumalaista vartaloa ja ulkonäköä,, mutta sitäkin enemmän älyä. Kukaan ei varmasti arvostellut hänen ulkonäköään, sillä se oli täysin toisarvoinen asia. Kaikki arvostivat ja kunnioittivat häntä muun kuin ulkonäön vuoksi.

Jos uskotaan että Jumala loi meidät sellaisiksi kuin olemme, niin Jumala loi Hawkinin sellaiseksi, ettei hänen ulkonäöllään ollut merkitystä. Jos leikitään ajatuksella, että hänellä olisikin ollut todella jumalainen ja atleettinen vartal ja hän olisi erittäin hyvän näköinen, olisiko hän silloin keskittynyt niihin asioihin, mistä hän tuli tunnetuksi..?

Ehkä hän olisikin sen sijaan keskittynyt vain ulkonäköönsä, eikä olisikaan saanut aikaiseksi kaikkea sitä, mistä koko maailma vieläkin saa olla kiitollinen. :)

Jumala on luonut sinutkin tarkoituksella juuri sellaiseksi kuin olet, sillä olet täydellinen juuri sellaisenaan kuin olet. Ja varmasti sinullakin on ominaisuuksia, jotka peittoavat kauneimmankin miss universumin. Ehkäpä olet paljon myötätuntoisempi kuin ns. kauniit ihmiset? Mitä virkaa on kauniilla ulkokuorella, jos sisällä on ruma sielu?

Vaikka kyllä minä meiningin olin ymmärtänyt jo lukiossa. Tottakai. En niitä ihmisiä vain tahtonut palvoa.

Vierailija kirjoitti:

Kuvitteleppa että maailman yksi arvostetuimmista ihmisistä oli Stephen Hawking. Hänellekkään ei varsinaisesti oltu suotu Jumalaista vartaloa ja ulkonäköä,, mutta sitäkin enemmän älyä. Kukaan ei varmasti arvostellut hänen ulkonäköään, sillä se oli täysin toisarvoinen asia. Kaikki arvostivat ja kunnioittivat häntä muun kuin ulkonäön vuoksi.

Jos uskotaan että Jumala loi meidät sellaisiksi kuin olemme, niin Jumala loi Hawkinin sellaiseksi, ettei hänen ulkonäöllään ollut merkitystä. Jos leikitään ajatuksella, että hänellä olisikin ollut todella jumalainen ja atleettinen vartal ja hän olisi erittäin hyvän näköinen, olisiko hän silloin keskittynyt niihin asioihin, mistä hän tuli tunnetuksi..?

Ehkä hän olisikin sen sijaan keskittynyt vain ulkonäköönsä, eikä olisikaan saanut aikaiseksi kaikkea sitä, mistä koko maailma vieläkin saa olla kiitollinen. :)

Jumala on luonut sinutkin tarkoituksella juuri sellaiseksi kuin olet, sillä olet täydellinen juuri sellaisenaan kuin olet. Ja varmasti sinullakin on ominaisuuksia, jotka peittoavat kauneimmankin miss universumin. Ehkäpä olet paljon myötätuntoisempi kuin ns. kauniit ihmiset? Mitä virkaa on kauniilla ulkokuorella, jos sisällä on ruma sielu?

eipä jeesustella

Ap.n ystävillä on ruma sielu..miten se auttaa ap:ta?

Vierailija kirjoitti:

Paskaaset ihmiset tahtoo että niitä kadehditaan ja ihaillaan. Niitä pitää ihailla ja palvoa. Toisten ihmisten.

Niillä oli rumat sielut paskaaset

Eivät he ole yhtä kauniita kuin ne toiset.

Mun kokemuksen mukaan se pyörätuolissa istuva ihminen on usein muuttunut huonoa itsesäälissä kierivää läppää heittäväksi kiukuttelijaksi, joka karkottaa kaikki sillä omalla käytöksellään ympäriltään. Sinun kohdallasi en tiedä mutta tähän mennessä pyörätuolissa istuneet kohtaamani ihmiset ovat olleet niin pistävän ilkeitä ja kateellisia että olen kokenut paremmaksi ottaa etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Onko luonteesi muuttunut? Tiedän yhden josta tuli rasittava kun joutui pyörätuoliin.

Miksi tätä on alapeukutettu, koska tämä on totta! Monikaan ihminen ei ole valmis käsittelemään pyörätuoliin joutumiseen liittyviä tunteitaan, eikä monikaan ole valmis kohtaamaan sitä ystävää joka istuu pyörätuolissa ja on todennäköisesti muuttunut radikaalisti luonteeltaan. Monesti usein nähdään se ihminen pyörätuolissa istuvana rassukkana, jota kohdellaan pyhimyksenä. Kun tästä stereotypiasta ei kehdata puhua ääneen, ettei asia ole noin, niin samaan syssyyn ihmiset ottavat etäisyyttä kun se pyhimys piikittelee, heittelee vaivaannuttavia itsesäälikommentteja, kiukuttelee, ei edes ehkä yritä vaan vetoaa kaikessa yrittämisessä pyörätuoliinsa. Tässäkin helpottaisi jos se ihminen nähtäisiin ihmisenä, joka ei kykene liikkumaan eikä pelkkänä pyörätuolina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan koskaan huomannut miten nämä ystävien hylkäämät muuttuvat itse luonteeltaan täysin eri ihmisiksi jonkin elämänmuutoksen vuoksi?

Mikä toki on ihan ymmärrettävää mikäli esimerkiksi joutuu pyörätuoliin, onhan kyseessä niin valtava muutos entiseen.

Mutta miten ystävyys voisi säilyä samanlaisena, jos et enää tunnista ystävääsi samaksi ihmiseksi?

Sano että olet trolli? Ei kukaan voi ajatella noin?

Kyllä valitettavasti voi. Tämä on niitä elämän ikäviä tosiasioita, joista pitäisi aina osata olla hiljaa yleisen sovun takia vaikka olisi viisaampaa myöntää ääneen. Sen sijaan jos näistä asioista puhuttaisiin suoraan niiden onilla nimillä, niin kukaan ei enää ihmettelisi miksi jää yksin ja ihmiset voisivat välien poikkaisun sijaan vaikka kommunikoida avoimemmin.

Aloittaja, ehdotan, että etsit vertaistukea muista sairastuneista. Osa ystävistäni hylkäsi minut, kun sairastuin syöpään, mutta sain tukea muilta sairastuneilta.

Toivotan sinulle parempaa jatkoa!

Menetin kaksi ystävääni, kun sairastin masennusta. Paras ystäväni ei ymmärtänyt miten vakava sairaus masennus on, muttei sentään hylännyt. Olen tätä nykyä terve, enkä noita kahta entistä kaveria kaipaa. Tuollaiset eivät ole oikeita ystäviä. Ystävät tukevat vaikeina aikoina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin 10 vuotta sitten Chronin tautiin. Kaikki kaverit hävisivät aikaa myöten. 

Onko tauti sellainen, että et voi lähteä mihinkään kun vessastressi on liian suuri? Ei voi mennä kaupungille, illanviettoon tms? Päästeletkö pahanhajuisia pieruja ihmisten seurassa? Etkö voi syödä juuri mitään ruokia, kun suolisto menee sekaisin? Oletko huonotuulinen koko ajan koska vatsa on kipeä? Tällainen kokemus itsellä tutusta Chroniin sairastuneesta, ja kieltämättä yhteydenpito on jäänyt pelkkiin syntymäpäivätoivotuksiin.

Minusta ei ole ihme, että kaverit kaikkoavat, jos toisen kanssa ei voi tehdä enää mitään ja hänen seuransa on epämiellyttävää.

Olet järjettömän itsekäs

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan koskaan huomannut miten nämä ystävien hylkäämät muuttuvat itse luonteeltaan täysin eri ihmisiksi jonkin elämänmuutoksen vuoksi?

Mikä toki on ihan ymmärrettävää mikäli esimerkiksi joutuu pyörätuoliin, onhan kyseessä niin valtava muutos entiseen.

Mutta miten ystävyys voisi säilyä samanlaisena, jos et enää tunnista ystävääsi samaksi ihmiseksi?

Sano että olet trolli? Ei kukaan voi ajatella noin?

Kyllä valitettavasti voi. Tämä on niitä elämän ikäviä tosiasioita, joista pitäisi aina osata olla hiljaa yleisen sovun takia vaikka olisi viisaampaa myöntää ääneen. Sen sijaan jos näistä asioista puhuttaisiin suoraan niiden onilla nimillä, niin kukaan ei enää ihmettelisi miksi jää yksin ja ihmiset voisivat välien poikkaisun sijaan vaikka kommunikoida avoimemmin.

Kenenkään ei pidä hyväksy sellaista itsekästä narsistia jolle toiset ihmiset on vain hyödykkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On, monillakin.

Syöpäpotilaita hylätään ja todella monen syöpään sairastuneen naisen jättää avo- tai aviomies. Viheliäistä.

Rinnaton nainen on kuin ....

miestä panis

Miten se tähän ketjuun liittyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko luonteesi muuttunut? Tiedän yhden josta tuli rasittava kun joutui pyörätuoliin.

Miksi tätä on alapeukutettu, koska tämä on totta! Monikaan ihminen ei ole valmis käsittelemään pyörätuoliin joutumiseen liittyviä tunteitaan, eikä monikaan ole valmis kohtaamaan sitä ystävää joka istuu pyörätuolissa ja on todennäköisesti muuttunut radikaalisti luonteeltaan. Monesti usein nähdään se ihminen pyörätuolissa istuvana rassukkana, jota kohdellaan pyhimyksenä. Kun tästä stereotypiasta ei kehdata puhua ääneen, ettei asia ole noin, niin samaan syssyyn ihmiset ottavat etäisyyttä kun se pyhimys piikittelee, heittelee vaivaannuttavia itsesäälikommentteja, kiukuttelee, ei edes ehkä yritä vaan vetoaa kaikessa yrittämisessä pyörätuoliinsa. Tässäkin helpottaisi jos se ihminen nähtäisiin ihmisenä, joka ei kykene liikkumaan eikä pelkkänä pyörätuolina.

Olet sairas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse etäännyin ystävästäni, joka sairastui vakavaan syömishäiriöön. Tähän sairauteen kuuluu tietysti sen peittely, mikä johtikin siihen, että keskustelut muuttuivat pinnallisiksi, kaikki näkivät ns. elefantin huoneessa, mutta siitä ei voinut sanoa mitään. Tilanteessa olisi todellakin helpottanut, jos ko. ystävä olisi avoimesti puhunut asioistaan ja sairaudestaan. Olisin itse silloin "kehdannut" kysyä ja olla epätietoinen. Siis tietenkin tilanteen ollessa pahimmillaan ymmärrän, ettei siitä halua jauhaa koko ajan.. mutta edes pahimman mentyä ohi. Ystävien tuki olisi voinut olla todella helpottavaa, mutta on hirveän raskasta hölpötellä niitänäitä lämpimikseen.

Nämä ystävät, jotka hylkäävät, eivät selvästikään enää tiedä miten olla kaverinsa seurassa. Ei välttämättä auta, että sairaudeta/vammasta puhumista vältellään.

Ystävällesi löytyy netistä paljon seuraa..esim hiekan syöntimimmit, näinoksennatjouluna, kuinkakieltäytyäkakusta,reidenympäryksenmittaajat, kuinkapoistatnukannaamasta...etc

Mene trollaamaan muualle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Asia ei ole noin mustavalkoinen. Minä yritin kaikkeni masentuneen ystäväni suhteen. Olin selkeästi sylkykuppi, sillä muille oltiin niin mukavaa.

Yritin neuvoa, mutta neuvoillani ei ollut mitään merkitystä, yritin rohkaista, kannustaa yms. siihenkään ei annettu mitään arvoa. Sain huomata jos joku sanoi samaa hänelle niin olikin suhtautuminen ihan eri luokkaa "Niin totta. Kiitti neuvosta" ja olin ihan äimänä, että juurihan samaa olen tässä monet kerrat neuvonu ja ollaan iha "nää". Aina piti vaan vatvoa hänen ongelmiaan. Kaikkeni yritin, mutta kun sitä ei pidetty arvossa pätkääkään niin luovutin.

Kaikki mun onnistumiset mitätöitiin sekä epäonnistumiset "kellään ei mee niin huonosti kuin mulla" oli vakio. Kärähti myös paskan puhumisesta selän takana ja senkin jälkeen vain uhriuduttiin. Osasi niin hyvin kääntää asiat itestä toisia vastaan.

Jos nyt menisit kysymään häneltä niin se olin tietysti minä joka oli se paskiainen joka hylkäsi hänet. Minun näkökulmasta hän se minut hylkäsi kun ei hän halunnut olla minun ystävänä vaan minun piti olla vain hänen ystävänsä. Kun rupesin suunnitteleen omaa elämääni niin minusta tuli hänelle kusipää kun en suostunut "jämähtään" menneeseen ja olemaan se ikuinen teini vailla päämäärää istumassa voivottelemassa hänen paskaa elämäänsä.

Masennus on sairaus, mutta ei oikeuta sen varjolla kohteleen ihmisiä ihan miten vaan. Ennen kuin tulet pätemään etten tiedä mitä masennus on niin sanon jo nyt, että kamppailen sen kanssa joka päivä joten uskon tietäväni.

Sinä et tiedä masennuksesta yhtään mitään. Oikeasti masentunut ei ole kykenevä tekemään työtä eikä pitämään yllä mitään kaverisuhdetta.

Masentunut EI pysty suunnittelemaan tulevaisuutta ja masentunut on AINA jämähtänyt menneeseen koska se on sairaus.

Ihmettelen, miten ihmiset kutsuvat ensin itseään ystäväksi ja häipyvät sitten sanaakaan sanomatta. Jos toisen elämäntilanne kuormittaa itseä, eikö siitä voisi vähintäänkin ilmoittaa, että anteeksi en kykene käsittelemään raskasta tilannettasi, joten otan nyt vähän etäisyyttä.