"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.

Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.

Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.

Ei kai sitä voikaan kuvitella että on maailman napa. Ystävyys on vapaaehtoista ja kahden kauppa, ei väkisin suorittamista. Jokainen tietää itse mitä voi antaa ja sietää. On onnekasta jos on edes yksi ystävä ja itsekin voi tehdä paljon ystävyyden vaalimiseksi, välittää toisesta.

Ystävyys on lahja, ei työleiri.

Niin, minusta ainakin ihminen, joka jakaa seurani, välittää minusta aivan tarpeeksi, en koe, että pitäisi vielä auttaakin.

Minun äitini myös sössötti minulle aina, että minun pitää olla muille hyvää seuraa ja hyvä ystävä, huolilla ei kuulemma saa rasittaa muita.

Jos sitten valitin jonkun ystävän juurikin suuttuneen minulle, kun en "auta" tarpeeksi tms niin yhtäkkiä se olikin kyllä minun velvollisuuteni sitten auttaa.

Kolmanneksi kun itse olen aikuisena voinut huonosti äitini ei tee mitään auttaakseen minua, syyttelee vaan ongelmistani. On siinäkin oikea "ystävä" tai "ystävän malli" tai ylipäätään joku ystävyyselspertti. Todellakin not.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini myös sössötti minulle aina, että minun pitää olla muille hyvää seuraa ja hyvä ystävä, huolilla ei kuulemma saa rasittaa muita.

Jos sitten valitin jonkun ystävän juurikin suuttuneen minulle, kun en "auta" tarpeeksi tms niin yhtäkkiä se olikin kyllä minun velvollisuuteni sitten auttaa.

Kolmanneksi kun itse olen aikuisena voinut huonosti äitini ei tee mitään auttaakseen minua, syyttelee vaan ongelmistani. On siinäkin oikea "ystävä" tai "ystävän malli" tai ylipäätään joku ystävyyselspertti. Todellakin not.

Kivis ketjussa.

Harmi. Toivottavasti Sinulle jäi parhaat kaverit.

Itsekin olen kokenut, että entinen bestis ajautui hienon ammattinsa ja rahojensa pauloihin, eikä osannut kunnioittaa minua enää. Tietäisipä, kuinka vähän arvostan ammattiaan tai omaisuuttaan.

Ystävyys kelpaisi.

Mulla valtaosa "ystävistä" hylkäsi sen jälkeen, kun lapseni ja siskoni kuoli kolarissa. Elämä on, sille ei voi mitään. Tästä on jo vuosia ja viime aikoina moni vanha "tuttava" onkin ottanut yhteyttä. En kelpuuta heitä enää kaveriksi, viihdyn parhaiten yksin ja mulle riittää muutama hyvä ystävyyssuhde ja puoliso, lisäksi aikaa menee myös vapaaehtoistyössä ettei mun elämässä oikein edes ole tilaa "turhille" ihmisille.

Kyllä tähän vähäisten ystävien ja ajatusmaailmaani ymmärtävien ihmisten maailmaan tottuu. Se on harmillista. Raittiita tapaa kuulemma Facebookissa. Anteeksi? En ymmärrä ollenkaan ettei kasvokkain :)

Olen aina omannut mielipiteitä, mm. päihteistä, jotka eivät vastaa massan mielipiteitä. Se on nykyisessä päihteiden täyttävässä maailmassa hyvinkin tuomittava ominaisuus, oma mielipide. Pitäisi mennä maailman mukana ja kannattaa huumeiden vapauttamista rentoutuskäyttöön, jne. Olen kuitenkin sitä mieltä, että esim. päihteet eivät pitkässä juoksussa paranna kenenkään elämää.

Vierailija kirjoitti:

Harmi. Toivottavasti Sinulle jäi parhaat kaverit.

Itsekin olen kokenut, että entinen bestis ajautui hienon ammattinsa ja rahojensa pauloihin, eikä osannut kunnioittaa minua enää. Tietäisipä, kuinka vähän arvostan ammattiaan tai omaisuuttaan.

Ystävyys kelpaisi.

Just. Hyvä että löysi varmaan niitä, jotka arvostaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan koskaan huomannut miten nämä ystävien hylkäämät muuttuvat itse luonteeltaan täysin eri ihmisiksi jonkin elämänmuutoksen vuoksi?

Mikä toki on ihan ymmärrettävää mikäli esimerkiksi joutuu pyörätuoliin, onhan kyseessä niin valtava muutos entiseen.

Mutta miten ystävyys voisi säilyä samanlaisena, jos et enää tunnista ystävääsi samaksi ihmiseksi?

Tätä olen itsekin välillä miettinyt. Kuinka paljon siltä sairastuneelta pitää hyväksyä? Kyllä itselle ainakin olisi vaikeaa ylläpitää ystävyyttä, jos toisen luonne muuttuu kovin katkeraksi, itsesääliväksi tai jopa ilkeäksi. Kyllä siinä luultavasti aika paljon tulisi jossain vaiheessa etäännyttyä. Ja ongelma ei ole se sairaus itsessään vaan se muuttunut luonne tai käytös. Jonkin verran toki jokainen tuollaisessa tilanteessa muuttuu, mutta johonkin itse raja on vedettävä.

Ja jos sairaus antaa luvan olla ilkeä/katkera niin mikä on se sairaus, josta tämmöisen luvan saa? Pitääkö olla kuolemansairas vai riittääkö joku perussairaus kuten diabetes, korkea verenpaine tai vaikkapa synnynnäinen sydänvika.

Omalla ystävälläni on pahanlaatuinen aivokasvain. Tuskin tulee selviämään siitä. On kuitenkin suhteellisen positiivinen asian suhteen. Mielestäni luonne ei juurikaan ole muuttunut. Tietenkin välillä on päiviä, jolloin asia enemmän aiheuttaa alakuloisuutta. Ei ole koskaan tullutkaan mieleen, että hänet mitenkään hylkäisin.

Näitä lukiessa toivoo, että voisipa olla teidän kaikkien ystävä. Jokainen (no, ainakin lähes) ansaitsee ystäviä, jotka pysyvät vierellä vaikka sairastuisi tai tapahtuisi muuta kamalaa. 

Osa varmaan kuvittelee, että ystävän lähdön syy oli se sairaus, vaikka se voi olla se oma luonne tms. Sen vielä kesti, kun toinen oli terve, mutta ei enää sen jälkeen kun alkoi tulla muutakin kremppaa. Ihmiset vaan on erilaisia, ei aina kannata ottaa kaikkea niin itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Näitä lukiessa toivoo, että voisipa olla teidän kaikkien ystävä. Jokainen (no, ainakin lähes) ansaitsee ystäviä, jotka pysyvät vierellä vaikka sairastuisi tai tapahtuisi muuta kamalaa. 

Minusta vain kivat ihmiset ansaitsee sen, ei jokainen. Aivan naurettavaa vaatia keltään mitään.

Eihän näitä hylkäämisiä todeksi uskoisi ellei ole itse kokenut. Meillä myös perheessä on syöpäkokemus ja uskomatonta, mutta totta: todella moni ystävä tai ystäväperhe katosi kuin taivaan tuuliin. Kertaakaan eivät kysyneet, että miten menee. Kyläkutsut loppuivat ja osa "unohti" vastata tai tulla sovittuun kahvilaan tai puistoon. Ja koulutettuja, menestyneitä ihmisistä kyse, ennen aina hengattiin paljonkin.

Sen sijaan moni puolituttu tulikin sitten läheisemmäksi ja nähdessä kysyivät kuulumiset, useimmat näistä myötäeläjistä halusivat myös auttaa jollain lailla. Ottivat lapset pulkkamäkeen, toivat ruokaa tai kävivät katsomassa sairaalassa -useimmat ehtivät kerran osoittaa sympatiaa näin, mutta se ele oli meille niin tärkeä. Se tunne ettei jäädä yksin.

Nyt onkin ollut jännä seurata kun meillä tilanne on muuttunut täysin: syöpä jäänyt taakse ja suurempi onni potkaisi: arvatkaapa ketkä on alkaneet taas viesteillä niin "ois niin ihana nähdä piiiitkästä aikaa!". En usko, että nämä hylkääjät edes itse tajuavat toimintaansa.

Ei vammautumisen takia. Mutta kun sain lapsen, niin entiset kaverit eivät enää halua olla tekemisissä.

Toivottavasti löydät uusia ystäviä!!!

Itse hylkäsin ystäväni, joka joutui sairautensa takia pyörätuoliin. Syy ei kuitenkaan ollut pyörätuoli, vaan ystäväni sotki pahasti raha-asiansa ja oli jatkuvasti lainaamassa suuria summia rahaa maksamatta niitä takaisin. Luultavasti kyseinen henkilö luulee, että lopetin vastaamasta puheluihin pyörätuolin takia, vaikka syy oli tuo jatkuva hyväksikäyttö.

Vierailija kirjoitti:

Eihän näitä hylkäämisiä todeksi uskoisi ellei ole itse kokenut. Meillä myös perheessä on syöpäkokemus ja uskomatonta, mutta totta: todella moni ystävä tai ystäväperhe katosi kuin taivaan tuuliin. Kertaakaan eivät kysyneet, että miten menee. Kyläkutsut loppuivat ja osa "unohti" vastata tai tulla sovittuun kahvilaan tai puistoon. Ja koulutettuja, menestyneitä ihmisistä kyse, ennen aina hengattiin paljonkin.

Sen sijaan moni puolituttu tulikin sitten läheisemmäksi ja nähdessä kysyivät kuulumiset, useimmat näistä myötäeläjistä halusivat myös auttaa jollain lailla. Ottivat lapset pulkkamäkeen, toivat ruokaa tai kävivät katsomassa sairaalassa -useimmat ehtivät kerran osoittaa sympatiaa näin, mutta se ele oli meille niin tärkeä. Se tunne ettei jäädä yksin.

Nyt onkin ollut jännä seurata kun meillä tilanne on muuttunut täysin: syöpä jäänyt taakse ja suurempi onni potkaisi: arvatkaapa ketkä on alkaneet taas viesteillä niin "ois niin ihana nähdä piiiitkästä aikaa!". En usko, että nämä hylkääjät edes itse tajuavat toimintaansa.

Koetko todellakin, että sinun sairautesi ym. kuuluu ystävillesi?

Että hyviä ystäviä ovat ne, joita saa hyväksikäyttää?

Minunkin tämä itseään hyvänä ystävänä pitävä ystävä pyysi mukaan siivoamaan asuntoaan, johon muutti. Kas vaan, kun itse muutin hieman aikaisemmin, osasin siivota asunnon ihan itse.

Mut hylättiin kun jouduin selkäleikkaukseen, silloin olisin edes puhelinsoittoa kaivannut mutta ei, ei kuulemma ole puhelinta jolla vois ilmaiseks soittaa. Näin perusteltiin.

Olen kuntoutunut mutta näitä ihmisiä en enää kaipaa. Ne jotka jäi ne pysyy.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin tämä itseään hyvänä ystävänä pitävä ystävä pyysi mukaan siivoamaan asuntoaan, johon muutti. Kas vaan, kun itse muutin hieman aikaisemmin, osasin siivota asunnon ihan itse.

Kumpi oli sairas?

Kyllähän se vaikuttaisi ihan käytännön asioihin jos kaveri sairastuisi niin, että liikkumisesta tulisi hankalaa. Ehkä kyläilisin mieluummin hänen luonaan, meille ei edes pääse pyörätuolilla kun on vanha kerrostalo eikä hissiä. Mutta yhteisen aktiviteetin keksiminen olisi vaikeampaa.

Kaupungille vaatekauppoihin olisi hankalaa lähteä, ei voisi yhtä vapaasti mennä kun tuoli hankaloittaa... sama juttu jos kaverilla on pieni lapsi ja joutuu rattaiden kanssa liikkumaan. Pieni asia, mutta vaatii sopeutumista kuitenkin. Yhdessä liikkuminen kun on myös pois pelistä ja itse olen tottunut lenkkeilemään, pelaamaan sulkapalloa yms. kavereiden kanssa, niin tuntuisi heti vaikealta keksiä tekemistä. Ehkä ihmiset eivät vain kestä sitä ylimääräistä vaivaa? Ja kaveriin on

vaikea suhtautua vertaisenaan kun hän onkin sairas? En tiedä.